Vihkisormuksen historia Suomessa

Sormuksella ei ole alkua eikä loppua: se edustaa ikuisuutta ja täydellisyyttä. Niinpä se on omiaan kahden ihmisen välisen liiton symboliksi. Nimenomaan miehen ja naisen välisen liiton merkkinä sormusta ovat käyttäneet jo roomalaiset ja juutalaiset: mies antoi sormuksen naiselle. Kristityt omaksuivat sormusten käytön kihlauksen merkkinä roomalaisilta keskiajalla. 800-luvulla tapa kulkeutui kristinuskon mukana eri maihin.

Eri aikoina ja eri maissa on käytetty koristeltuja tai yksinkertaisia, kultaisia, hopeisia tai halvempaa materiaalia olevia sormuksia. Pohjoismaihin kihlasormuksen käyttö saapui hitaasti: vasta 1500-luvulta on tietoja, että jotkut varakkaimmat sulhaset antavat sormuksen kihlatulleen. Kansanomainen kihlauksen vahvistamistapa oli ennen sormuksen yleistymistä kädenlyönti: sulhanen ja morsiamen naittaja kättelivät toisiaan kihlauksen merkiksi, sittemmin sulhanen ja morsian. Tästä johtuu sanonta "käden pyytämisestä ja usein esiintyvä kuvasymboli yhteenliitetyistä käsistä.

Suomessa olivat kauan uudella ajallakin yleisiä keskiaikaista tyyppiä olevat uskonnollisten symbolien koristamat kulta- ja hopeasormukset. Niiden rinnalle ilmestyi 1500-luvun puolimaissa "uskollisuus"-sormus, jonka koristeena oli sydän ja yhteenliitetyt kädet. Sileät kultasormukset olivat tällöin melko harvinaisia. 1600-luvun lopulla suurvalta-aikana Ruotsissa ja Suomessa tuli tavaksi, että sulhanen antoi morsiamelleen vielä toisen sormuksen vihittäessä. Tästä alkaa kahden sileän sormuksen historia. Vain Ruotsin ja Suomen vaimot käyttävät kahta sormusta, muissa maissa se on lesken merkki.

1600-luvulla tuli myös tavaksi, että sulhanenkin rupesi käyttämään sormusta, tosin vain yhtä, siis sormusten vaihto kihlauduttaessa. Hitaasti sormusten käyttö levisi ylhäisöpiireistä porvariston pariin ja viimeksi talonpoikaisväestön, maaseudun köyhien ja työväestön pariin. Vielä 1800-luvun lopulla ei läheskään kaikilla talonpoikaismiehillä ollut sormusta, vain morsiamella. 1900-luvun puoleltakin on paljon tietoja vihittävistä joilla ei ollut omia sormuksia, vaan vihkimisen ajaksi esimerkiksi pappi, papin vaimo tai joku varakkaampi tuttava lainasi sormusta. Ja vaikka kalliit sormukset oli saatu ostetuksikin, ne joskus hädän tullen "putosivat taikinapyttyyn” eli ne jouduttiin myymään ruokarahan saamiseksi. Lauletaan myös tuohisesta sormuksesta, joka kestää yhden kesän kerrallaan kuten laulajan lempi.

Sormuksen käyttötapa vaihtelee eri maissa. Suomessa, Ruotsissa ja Ranskassa vihkisormus on vasemman käden nimettömässä sormessa. Sanotaan, että nimettömään sormeen johtaa suoni suoraan sydämestä. Ortodoksit, tanskalaiset, norjalaiset, saksalaiset ja espanjalaiset käyttävät vihkisormusta oikean käden nimettömässä. Englannissa vain nainen käyttää vihkisormusta, mies ei. Sormuksiin on ruvettu jo varhain kaivertamaan pariskunnan nimet tai nimikirjaimet.

Teksti: Terttu Kaivola