Häiden avustajat

Nykyisissä lehtien vihittyjä-ilmoituksissa mainitaan usein morsiamen ja sulhasen lisäksi bestman ja kaaso. Tämä englantilais-amerikkalais-kalevalainen yhdistelmä on tullut käyttöön osaksi tapaoppaiden vaikutuksesta 1940-luvulta asti ja tarkoittaa sulhasen ja morsiamen ystäviä, jotka avustavat heitä häärutiineissa tai toimivat sulhaspoikana ja morsiusneitona. Morsiustytöt ja sulhaspojat, joita myös joskus näkyy vihkiäisissä, ovat pikkulapsia, joiden tehtävä on olla suloisia ja ehkä kannattaa morsiamen laahusta ja ehkä huolehtia sormuksista bestmanin sijaan.

Kaaso

Kaaso on vanha suomalainen nimitys. Se tarkoittaa morsiamen avustajaa. Entisajan suomalaisissa maalaishäissä kaaso oli aina vanhempi kokenut vaimoihminen, ei morsiamen ikätoveri. Itä-Suomessa kaaso oli yleensä morsiamen sukulainen ja seurasi morsianta läksiäisistä sulhasen kotiin häihin, auttoi morsianta lahjojen jaossa ja puki hänet häiden loppuvaiheissa vaimon päähineeseen. Länsi-Suomessa kaasoksi sanottiin puoliammattilaista morsiamen pukijaa, joka saattoi olla papinrouva, säätyläisnainen tai taitava vanha muori. Hänellä oli morsiamen pukemiseen tarvittava kruunu, koristeet ja joskus morsiuspukukin, joita hän lainasi korvauksesta. Morsiamen pukijaan turvautuminen on satoja vuosia vanha säätyläispiireistä periytynyt tapa. Jossakin päin Suomea morsianta avusti sekä kaaso että ammattipukija. Kaason tehtävä oli myös seurata morsianta häiden eri vaiheissa, suojata häntä noituudelta ja neuvoa hänelle avioliittotaikoja.

Puhemies

Bestmanin asemesta entisajan maalaishäissä sulhasen laähin avustaja oli puhemies. Puhemies-nimitystä ei enää käytettäne sen takia, että puhemiehen ensimmäiset tehtävät, avioliittohankkeen pohjustamisen ja kosinnan, hoitaa nykyään sulhanen itse. Mutta puhemies teki paljon muutakin kuin kosi sulhasen puolesta. Hän oli, kuten kaasokin, vanhempi arvostettu henkilö, ei sulhasen ikätoveri. Puhemiehen piti olla taitava puhuja ja Itä-Suomessa hallita myös tietäjän tehtävät, jotta hän osasi tehdä tyhjäksi kateiden ja noitien juonet. Hääaterialla puhemies istui kunniapaikalla ja yleensä aloitti tanssin morsiamen kanssa. Häätalossa hän toimi seremonioiden ohjaajana. Puhemiehen vaimo saattoi toimia kaasona. Useasti vielä 1800-luvun alussa pappi hoiti häätalossa tehtäviä, jotka myöhemmin kuuluivat puhemiehelle: ohjasi häämenoja, leikkasi paistin ja aloitti tanssin morsiamen kanssa. Herrasväen häissä sulhasen avustajaa sanottiin ennen bestmanin maihinnousua marsalkaksi tai airueksi.

Kukkatytöt ja -pojat

Morsiamen ja sulhasen perinteellisinä samanikäisinä avustajina ja seuralaisina oli vielä paikoitellen 1930-luvun maalaishäissä kukkatyttöjä ja kukkapoikia; nimitys johtuu koristeena olleesta rintakukasta. Heidät oli vihkipari valinnut sukulaisistaan ja lähimmistä ystävistään. Yleensä kukkatyttöjä ja poikia oli tasaparit, kahdesta kahteentoistakin pariin. Kukkatytöt ja kukkapojat hoitivat samoja tehtäviä kuin morsiusneidot ja sulhaspojat, joita Suomessakin oli herrasväen häissä.

Vanhempia tai vain joillakin alueilla käytössä olleita nimityksiä, jotka tarkoittivat maalaishäiden morsiusneitoja ja sulhaspoikia, ovat morsianpiiat, kekkaneitsyet, nuodeneitsyet, sikapiikit, saajatytöt, mukatytöt ja morsianrengit, morsiusrengit, sulhasrengit, yrjänrengit, yrjänjunkkarit, kolkkapojat, mukapojat sekä tellanpitäjät tai telturit. Oli myös kissatyttöjä ja koirapoikia.

Pitokokit ja pelimannit

Suurissa maalaishäissä tarvittiin spesialistia, pitokokkia, niin kuin nykyään käytetään pitopalvelua tai vietetään hääjuhla ravintolassa. Parhaat pitokokit olivat kuuluisia usean pitäjän alueella. Kokilla oli apunaan tarjoilijoiksi pyydettyjä taitavia nuoria. Miestarjoilijat eli edeskäyvät, kenkkarit tai kahvarit kantoivat ruokia pöytiin, huolehtivat että juomia riitti ja toimivat järjestysmiehinä, esim. kyyditsivät humalaiset sikolättiin. Naistarjoilijat eli passarit tarjoilivat kahvit ja kahvileivät. Kokit ja tarjoilijat saivat palkakseen morsiamen jakelemia vaatekappaleita ja ruokatavaroita ja kokit myöhempinä aikoina myös rahaa.

Soittajat olivat tärkeitä häiden ammattilaisia. Suurissa kruunuhäissä heitä tarvittiin juhlien kaikissa vaiheissa. Viulupelimanni tai kaksi ja ehkä lisäksi klaneetinsoittaja oli 1800-luvun maalaishäissä etenkin läntisessä Suomessa yleinen yhdistelmä. 1800-luvun loppua lähetessä tuli mukaan myös haitari ja muitakin instrumentteja. Nuorisoseuran- ja työväentaloilla pidetyissä häissä tanssia säesti usein torvisoittokunta.

Entisajan pelimannit saivat palkkansa luonnossa kuten pitokokitkin, osan morsiamen jakelemista vaatelahjoista, häätalon ruoista, tupakoista ja varsinkin oluesta ja viinasta. Aikaa myöten pelimannitkin rupesivat saamaan palkkansa rahana, kuten nykyhaihin palkatut orkesterit ja muut esiintyjät.

Polvipoika

Vanhoissa suomalaisissa maalais- ja säätyläishäissä ei ollut pieniä morsiustyttöjä eikä -poikia. Mutta yksi tärkeä lapsiavustaja tunnettiin: polvipoika. Polvipoika oli muutaman vuoden ikäinen poikalapsi, miksei tyttökin, joka hääpöydässä istutettiin morsiamen polvelle sanoen: "Tuossa on poika polvellesi, tulevana vuonna itsellesi!" Morsian piti hyvänä sylissään istuvaa lasta, jotta hääväki näkisi, että hän osaisi hoitaa omiakin lapsiaan. Palkaksi morsian antoi polvipojalle vaikkapa nipullisen rinkeleitä tai jonkun vaatekappaleen.

Morsiamen ja sulhasen vanhemmat

Morsiamen ja sulhasen vanhemmilla ei entisajan maalaishäissä ollut merkittävää roolia. Perinteisesti morsiamen vanhemmat eivät seuranneet morsiamen kotoa läksiäisistä sulhasen kotiin häihin eivätkä sulhasen vanhemmat olleet mukana läksiäisistä. Puhemies ja kaaso ohjasivat häämenoja. Vähitellen kehitys johti siihen että hääparin vanhemmilla on kunniapaikat juhlapöydässä morsiusparin ja papin vieressä.

Teksti: Terttu Kaivola