Pöydän antimet

Vanhakantaisimmissa suomalaisissa maalaishäissä katettiin paljaille pitkille pöydille keskiaikaisten pitojen tapaan leipiä, voita, palvattuja eläinten raajoja kokonaisina, suolakalaa, olutta tuopeissa, viinaa pulloissa, joiden vieressä oli pikari, ja tuorejuustoja. Häitten edellä oli teurastettu, pantu olutta ja leivottu. Vieraat istuivat pöydissä, sivaltelivat omilla puukoillaan kimpaleita lihasta ja ryyppäsivät vuoronperään yhteisistä juoma-astioista. Ruoat olivat esillä koko hääajan, useita päiviäkin. Niitä vain lisäiltiin, jos joku laji rupesi loppumaan. Tämäntapaisia hääaterioita nautittiin syrjäseuduilla viime vuosisadan lopulle asti.

Sittemmin ruvettiin tarjoamaan kylmien ruokien lisäksi keittoruokia. Yleisin niistä oli hernerokka, joka säilyi Karjalan kannaksella hääruokana 1900-luvulle. Myös puuro ilmestyi pitojen ruokalistalle, aluksi ohraryynipuuro, sitten riisipuuro. Puuroa syötiin varhemmin maidon kanssa, sitten ylellisemmän rusina-, luumu- tai sekahedelmäsopan kanssa. Pannukakkukin saattoi olla jälkiruokana. Keittoa ja puuroa syötiin puulusikoilla yhteisistä puu- tai kivivadeista. Jos kaikki eivät mahtuneet kerralla pöytään, syötiin useissa vuoroissa.

Varallisuuden lisääntyessä hankittiin uudenaikaisempia ruokailuvälineitä. Hopealusikoita, haarukoita ja veitsiä ja posliinilautasia yritettiin hankkia tai lainata edes hääparin, papin ja arvokkaimpien vieraiden käyttöön, kun muut saivat vielä tyytyä puulusikoihin ja puukkoihinsa. Pöydät ruvettiin peittämään liinoilla, valkeilla lakanoilla. 1900-luvun puolella monenlaiset posliiniastiat ja juomalasit yleistyivät ja kukin ruokailija sai oman lautasensa ja juoma-astiansa. Suuriin pitoihin jouduttiin edelleenkin lainaamaan naapureilta astioita, kuten nykyään pitopalveluista saa vuokrata ruokailuvälineitä.

Länsi-Suomesta alkaen, myöhemmin myös Pietarista päin, omaksuttiin säätyläisten välityksellä uusia ruokia. Aluksi tällaiset uutuudet, esimerkiksi laatikkoruoat ja lihapullat, olivat pitoruokia, sitten niistä tuli sunnuntairuokia ja lopulta arkiruokia, kun uudet herkut valtasivat alaa. Uudenlaisten pitoruokien valmistamiseen ja suurten häiden monisatapäisen vierasjoukon ruokkimiseen ei talon oman naisväen taito enää riittänyt, vaan turvauduttiin pitokokkeihin, taitaviin naisiin, jotka usein olivat oppineet herraskaista ruoanlaittoa ollessaan palvelijoina kaupungeissa tai kartanoissa. Istumapöydän asemesta ruvettiin ruoat kattamaan seisomapöytään, josta vieraat hakivat ruokansa ja asettuivat pieniin pöytiin syömään.

Olut ja viina eivät saaneet loppua entisajan monipäiväisistä hääpidoista. Kaupungista hankittiin hienompiakin alkoholijuomia varakkaisiin talonpoikaishäihin. Runsaan alkoholinkäytön takia haissa syntyi usein tappeluita. Vanhemmissa hääkuvauksissa joskus todetaan, ettei miesväki pitänyt häitä kunnon häinä, jos niissä ei ollut saatu ja annettu muutamaa mustelmaa. 1800-luvulla viina- ja rahahäistä, joissa ryyppyjen myyminen oli tärkein ohjelma ja joita varattomat pitivät ansiotarkoituksessa, tuli maanvaiva tappeluineen ja tappoineen. Myös 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan häjyt, puukkojunkkarit, tapasivat käydä kuokkavieraina rahisemassa ja tappelua hieromassa isoissa häissä. Mutta vuoden 1866 viinan kotipolton kielto, herätysliikkeet, raittiusliike ja kieltolaki 1919-1932 tekivät lopun alkoholin ylettömästä käytöstä häissä.

Eivät kaikki entisajan maalaishäät olleet monipäiväisiä ruokapitoja, vaikka sellaisista on eniten tietoja. Köyhimmät kävivät vain vihillä eivätkä pitäneet mitään juhlia. Jos kihlajaisissa tai kuulutusjuhlissa oli tarjottu vieraille jotakin, saatettiin varsinaiset häät jättää viettämättä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähävaraiset tarjosivat vihillä käytyään sukulaisilleen ja ystävilleen jommankumman kotona kahvit kahvileivän kanssa ja voileipiä ja mehua työväen- tai nuorisoseurantalolla, jossa tanssittiin. Isot maalaistalot, herraskartanot ja varakkaat kaupunkiporvarit saattoivat järjestää häät palvelijalleen.

Herrasväen häissä oli ruokalajien määrä ja ylellisyys tietenkin vielä mahtavampi kuin talonpoikien parissa. Häämässäilyä pyrittiin ajoittain rajoittamaan asetuksin kuten ylellisten vaatteiden käyttöäkin. Jo 1600-luvulla esimerkiksi Ruotsissa suositeltiin, että ruhtinaallisissa häissä tarjottaisiin vain jotakin juomaa ja makeisia. Tämä oli mallina 1800-luvulla uudestaan muotiin tulleille makeis- eli samppanjahäille: vihkimisen jälkeen tarjottiin häävastaanotolla vain samppanjaa ja makeisia, lisäksi ehkä krokaani.

Hääkonvehdit tulivat herrasväen mallin mukaan talonpoikaispidoissa tutuiksi jo 1800-luvulla. Ne olivat isoja ostokaramelleja, jotka käärittiin koreaan kiiltopaperiin, koristettiin paperihapsuin ja kiiltokuvin ja muistosäkein. Kullekin häävieraalle jaettiin konvehti. Sitä ei ollut tarkoitus syödä vaan säilyttää muistona.

Kaunis vanha tapa, jota vielä 1940-luvulla paikoitellen noudatettiin, oli tuliaisten lähettäminen kutsuilta, myös häistä, niille, jotka eivät kustakin perheestä olleet päässeet tulemaan juhliin, esimerkiksi kotimiehille ja lapsille.

Maalaishäissä Satakunnassa Loimaalla vuonna 1904 tarjottiin aluksi kahvi, kranssi, pikkuleipiä, rengasvuoassa tehty kakku, jonka keskellä oli myrtin oksa, ja sitten mehu ja hääkaramelli. Ruokailu: voileipäpöytä, johon kuului piimälimppu, varikolimppu, sihtikakko, voi, sallatti, alatoopi, sianmakkara, lampaanmakkara, kinkku, maitojuusto, piimäjuusto, punakuorinen pallojuusto, lohi, siika, anjovis, lihamakkara, palvattu lampaanliha, räätikäslaatikko, maksalaatikko, perunalaatikko, lihapullat keitettyjen perunoiden ja makaronien kanssa. Sitten puljonki, pasteija, riisipuuro, sekahedelmäsoppa, paisti, perunat, makaronit, puolukkahillo, luumukiisseli kermavaahdolla koristettuna, pursotinrinkilä, paakelssi, luumutorttu, juomina kalja ja maito. Kahvin kanssa tarjottiin monenlaisia pikkuleipiä. Lopuksi teen kanssa parhaat leivonnaiset, koska ne vietiin kyläkakoiksi kotiin. Toisena päivänä ruokalista oli jokseenkin sama, mutta jälkiruokana oli putinki marjamehun kanssa. (Satakuntalainen keittokirja. Helsinki: SKS, 1969)

Varakkaan pohjoissavolaisen maalaistalon hääateria vuonna 1897: suolakala ja -liha, alatoopi, maksalaatikko, lanttu- tai naurislaatikko, keitetty lammasliha ja hernetuuvinki, kalasoppa tai lipeäkala, perunat, riisipuuro, lihapullat, makaroni ja perunat, sekahedelmäsoppa ja vehnästä, lamasee (kermahyytelö), tai reemi (kiisseli) ja joulutortut. Ruokailun päälle tarjottiin vielä kahvit. (Matti Räsänen: Savokarjalainen ateria. Helsinki: Otava, 1980)

Vuonna 1933 painetun Morsiamen kirjan hääkestitysehdotus: mehua ja simaa, joilla juodaan nuorten malja, ja niiden kanssa ehkä makeisia entisajan häiden malliin. Sitten seisovasta pöydästä kahvi- tai teetarjoilua, kahvileipänä juhlarinkilä, jonka sisään on järjestetty pikkuleipiä, kahvikakku, koristeltu ja täytetty hääkakku ja pieniä sieviä voileipiä. Kesällä voidaan lisäksi ulkoilmatarjoilun ohessa nauttia kuumana päivänä jäätelöä ja mehua. Jos järjestetään oikea hääpäivällinen, ehdotetaan esimerkiksi seuraavanlaista ateriaa: voileipäpöytä, kirkas lihaliemi piirakaisten kera, kylmä koristettu kuha tai lohi, vasikanpaisti vihannesten kera ja hedelmähyytelö.

Lopuksi kerrottakoon vuoden 1933 Morsiamen kirjan mukaan vihje suuria häitä suunnitteleville: maalla voi tilapäisiä juhlapöytiä helposti nikkaroida itse, kunhan ensin kaataa muutamia leppiä ja sahaa niistä sopivan pituisia kappaleita, jotka kuorimattomina sopivat pöydän jaloiksi. Jalat yhdistetään päistä ja sivuista laudoilla toisiinsa, kehyksen päälle asetetaan hylkylaudoista kyhätty pöytälevy ja se päällystetään ruskealla käärepaperilla, jotta pöytäliinat eivät pihkaantuisi. Laudat voi myöhemmin käyttää muihin tarkoituksiin.

Teksti: Terttu Kaivola