Puolisoiden oikeudet ja velvollisuudet avioliitossa
Avioliittolain mukaan puolisot ovat keskenään yhdenvertaiset. Lain perusperiaatteen mukaan puolisoiden tulee avioliitossa osoittaa keskinäistä luottamusta ja yhteisesti toimia perheen hyväksi. Kummallakin puolisolla on oikeus itse päättää osallistumisestaan ansiotyöhön sekä yhteiskunnalliseen ja muuhun toimintaan perheen ulkopuolella.
Avioliittolaissa säädetään ainoastaan puolisoiden keskinäisistä oikeuksista ja velvollisuuksista toisiaan kohtaan. Vanhempien velvollisuuksista lapsiaan kohtaan säädetään lapsen asemaa koskevassa lainsäädännössä. Näistä laeista tärkeimmät ovat isyyslaki, laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta sekä laki lapsen elatuksesta.
Puolisoiden elatusvelvollisuus avioliiton aikana
Avioliiton aikana kummankin puolison tulee kykynsä mukaan ottaa osaa perheen yhteiseen talouteen ja puolisoiden elatukseen. Tarvittaessa voidaan myös avioliiton aikana vahvistaa, että toisen puolisoista on maksettava toiselle elatusapua. Elatusavun määrä ja sen maksutapa voidaan vahvistaa joko sopimuksella tai tuomioistuimen päätöksellä.
...ja avioeron jälkeen
Avioeroon tuomittaessa tuomioistuin voi velvoittaa toisen puolison maksamaan toiselle elatusapua, jos tämä harkitaan kohtuulliseksi. Elatusapu voidaan vahvistaa suoritettavaksi joko määräajoin taikka kertakaikkisena summana. Elatusavun määrä ja suorittamistapa voidaan vahvistaa myös sopimuksella. Sopimus on esitettävä kunnan sosiaalilautakunnan vahvistettavaksi.
Vanhempien elatusvelvollisuudesta lapsiaan kohtaan ja elatusavun vahvistamisesta säädetään lapsen elatuksesta annetussa laissa.
Puolisoiden velat ja vastuu toisen puolison velasta
Avioliiton aikana kumpikin puoliso vastaa itse yksin tekemästään velasta. Puoliso ei myöskään joudu avioliiton purkautumisen jälkeen vastuuseen sellaisesta velasta, jonka toinen puoliso on yksin tehnyt. Puolisot voivat kuitenkin halutessaan ottaa yhdessä velkaa. Puolisot vastaavat yhdessä myös sellaisesta velasta, jonka toinen puoliso on yksin tehnyt perheen elatusta varten (esim. ruokatavaroiden taikka tarpeellisten huonekalujen osto velaksi).
Puolisoiden omaisuus
Avioliiton solmiminen ei aiheuta muutoksia puolisoiden omistussuhteisiin. Se omaisuus, joka puolisolle kuuluu avioliittoa solmittaessa, jää avioliiton solmimisen jälkeenkin hänen omaisuudekseen. Samoin omaisuus, jonka puoliso hankkii avioliiton aikana tai saa perintönä taikka lahjana, on yksin hänen omaisuuttaan.
Puolisot voivat kuitenkin hankkia omaisuutta myös yhteiseen omistukseen, esimerkiksi ostamalla yhteisesti asunto-osakkeet ja maksamalla kauppahinnan puoliksi omista varoistaan.
Avio-oikeus ja avioehto
Kun puolisot solmivat avioliiton, kummallekin puolisolle syntyy avio-oikeus toisen omaisuuteen. Avio-oikeus on henkilökohtainen oikeus, joka kohdistuu toisen puolison omaisuuteen. Avioliiton purkautuessa avioeron tai kuoleman vuoksi, avio-oikeus merkitsee oikeutta saada omaisuuden osituksessa puolet puolisoiden yhteenlasketun omaisuuden säästöstä.
Puolisot voivat joko ennen avioliiton solmimista taikka avioliiton aikana tehdä avioehtosopimuksen. Avioehtosopimuksessa puolisot voivat sopia, ettei kummallakaan taikka toisella ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Avio-oikeus voidaan sulkea pois kokonaan taikka osittain. Avioehtosopimuksessa voidaan esimerkiksi määrätä, että puolisolla ei ole avio-oikeutta tiettyyn toiselle puolisolle kuuluvaan omaisuuteen kuten esimerkiksi tämän perintönä saamaan maatilaan. Avioehtosopimuksessa voidaan myös sopia siitä, että puolisolla on avio-oikeus sellaiseen omaisuuteen, johon hänellä aikaisemmin tehdyn avioehtosopimuksen perusteella ei olisi oikeutta.
Avioehtosopimus tehdään kirjallisesti. Se päivätään ja allekirjoitetaan. Lisäksi kahden esteettömän henkilön on todistettava se oikeaksi. Avioehtosopimus tulee voimaan, kun se toimitetaan maistraatille siellä rekisteröitäväksi. Mikäli avioehtosopimus on muodon vuoksi virheellinen, se on pätemätön.
Avioehto voidaan tehdä ehdollisena pelkästään avioeronkin varalta
Aikaisemmin on vakiintuneesti katsottu, että avioehtosopimus voidaan tehdä ainoastaan niin, että se koskee sekä mahdollista avioeroa että toisen puolison kuolemaa. Pätevää avioehtoa ei ole katsottu voitavan laatia siten, että avio-oikeuden olemassaolo ositustilanteessa olisi riippuvainen siitä, kummalla mainituista perusteista ositus toimitetaan. Ennakkopäätöksessään Korkein oikeus on nyt sallinut avioehdon laatimisen pelkästään avioeronkin varalta.
Aviopuolisoiden välisen avio-oikeuden poistamisesta voidaan avioehtosopimuksella määrätä siten, että kummallakaan puolisolla ei ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Tällaiset molemminpuoliset ja täysin poissulkevat avioehdot ovatkin käytännössä varsin yleisiä.
Avioehdolla voidaan sopia myös niin, että vain puolisoiden määrätty omaisuus on avio-oikeudesta vapaata. Tämäntyyppistä osittain poissulkevaa avioehtosopimusta käytetään usein perintönä tai lahjana saadun omaisuuden taikka puolisoilla avioliittoon mentäessä olevan omaisuuden jättämiseksi avio-oikeuden ulkopuolelle.
Myöskin sellaista avioehtoa, jolla vain toisen puolison omaisuus jätetään avio-oikeudesta vapaaksi, pidetään pätevänä. Tällaisia toispuolisia avioehtosopimuksia käytetään usein silloin, kun toinen puolisoista on liikkeenharjoittaja.
Tähän saakka avioehto on merkinnyt sitä, että avio-oikeus on poistettu sekä avioeron että toisen puolison kuoleman varalta. Sellaista avioehtosopimusta, jolla avio-oikeus olisi poistettu vain avioeron varalta, mutta jätetty voimaan kuoleman varalta, ei ole pidetty pätevänä. Tätä on useasti perusteltu siten, että avio-oikeuden poissulkevaa määräystä ei voida tehdä ehdolliseksi niin, että sen soveltuminen riippuisi avioliiton purkautumisperusteesta.
Tarve ehdollisille sopimuksille
Käytännössä ehdollisille avioehtosopimuksille on kuitenkin ollut ilmeinen tarve. Usein aviopuolisot ovat halunneet suojautua omaisuutensa osittamiselta vain avioeron varalta. Sen sijaan siinä tapauksessa, että avioliitto tulisi olemaan voimassa toisen puolison kuolemaan saakka, ei useinkaan ole nähty tarvetta poistaa leskeksi jäävältä puolisolta avio-oikeutta.
Kun riskiä pätemättömästä avioehdosta ei ole voitu ottaa, on käytännössä päädytty erilaisiin korvaaviin järjestelyihin. Varsin yleinen on esimerkiksi ollut tilanne, että aviopuolisot ovat solmineet molemminpuolisen täysin poissulkevan avioehdon sekä samassa yhteydessä laatineet keskinäisen testamentin toisen puolison kuoleman varalta.
Korkeimman oikeuden antama ratkaisu ehdollisten avioehtosopimusten sallimisesta on käytännön kannalta tervetullut ja sen perusteluihin voi helposti yhtyä. Aivan yksimielisesti ratkaisu ei kuitenkaan syntynyt, vaan Korkein oikeuskin joutui asiassa äänestämään.
KKO:n linjanmuutos
Kyseisessä tapauksessa aviopuolisoiden välisessä avioehtosopimuksessa oli sovittu, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi ei kummallakaan puolisolla ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen, mutta avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta on leskellä avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen.
Puolisoiden tultua tuomituksi avioeroon, pesänjakaja katsoi avioehtosopimuksen ehdollisena pätemättömäksi. Käräjäoikeus vahvisti pesänjakajan ratkaisun ja hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen voimassa.
Korkein oikeus totesi ratkaisunsa perusteluissa, että vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavia avioehtosopimuksia, kuten muitakin ehdollisia avioehtosopimuksia, on yleisesti pidetty pätemättöminä. Kielteinen kanta on keskeisesti perustunut ennen 1.1.1988 voimaan tullutta avioliittolain uudistusta olleisiin vallintarajoitussäännöksiin. Niillä rajoitettiin puolison oikeutta määrätä tietynlaisesta omaisuudestaan ilman toisen puolison suostumusta ja ne olivat kytkettyjä siihen, oliko kyseinen omaisuus avio-oikeuden alaista vai ei. Avioehtosopimuksilla oli siten merkitystä myös jo avioliiton aikana omaisuuden vallintaa koskevien säännösten kautta ja sen vuoksi oli välttämätöntä, että avio-oikeuden olemassaolo ja kohde oli jo avioliiton kestäessä yksiselitteisesti todettavissa. Myös aviopuolisoiden sopimuskumppaneiden etu edellytti, ettei avio-oikeuden olemassaolo voinut riippua vasta avioliiton purkautumiseen liittyvästä seikasta.
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan myös, että kytkentä avio-oikeuden ja puolisoiden omaisuuden vallintaa avioliiton aikana koskevien rajoitusten välillä on poistettu vuoden 1988 alussa voimaan tulleella lailla. Muutoksen seurauksena avioehtosopimuksen oikeudellinen vaikutus koskee enää vain ositusta. Se keskeinen peruste, jonka vuoksi esimerkiksi vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavia avioehtosopimuksia on aikaisemmin ollut pidettävä kiellettyinä, on tämän vuoksi menettänyt merkityksensä.
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan lisäksi, että eräistä takaisinsaantilainsäädännön uudistamisen yhteydessä toteutetuista lainmuutoksista on puolestaan seurannut, etteivät velkojat enää voi olettaa saavansa hyväkseen taloudellista etua velallispuolison avio-oikeuden nojalla. Tältäkään kannalta ei siten ole perusteltua torjua sitä mahdollisuutta, että avio-oikeus voitaisiin avioehtosopimuksella määrätä riippuvaksi avioliiton purkautumisperusteesta.
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan vielä, että avioehtosopimusta harkittaessa avio-oikeuden rajoittaminen nähdään usein aiheelliseksi ennen muuta avioeron varalta. Tällaiselle avioehtojärjestelyn sallimiselle on siten perusteltua käytännöllistä tarvetta. Asiallisia syitä, jotka edelleen puhuisivat sen puolesta, että puolisoiden sopimusvapaus tulisi katsoa rajoitetuksi, ei Korkeimman oikeuden mielestä ole.
Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoi kyseisen avioehtosopimuksen sisällöltään päteväksi. Kun pesänjakajan toimittama ositus oli perustunut siihen, että avioehtosopimus ei ollut pätevä, Korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ja palautti asian pesänjakajalle uuden osituksen toimittamista varten.
Eri mieltä olleen Korkeimman oikeuden jäsenen kannan mukaan avioehtosopimuksen sisältö ja oikeusvaikutukset eivät ole osapuolten vapaasti määrättävissä, koska varsin vakiintuneen tulkinnan mukaan ei ole pidetty lainmukaisena laatia avioehtoa siten, että avio-oikeuden olemassaolo ositustilanteessa olisi riippuvainen ositusperusteesta. Mikäli muutosta nykytilanteeseen halutaan, se tulisi toteuttaa lainsäädäntötoimin. Näillä ja muilla mainitsemillaan perusteilla eri mieltä ollut Korkeimman oikeuden jäsen katsoi kyseisen avioehtosopimuksen pätemättömäksi.
Mitä ratkaisusta seuraa
Korkeimman oikeuden ratkaisun nojalla on avio-oikeuden poissulkevan avioehtosopimuksen laatiminen pelkästään avioeron varalta nykyisin täysin mahdollista. Tällöin avio-oikeus ei ole voimassa avioerotilanteessa, mutta se on voimassa avioliiton päättyessä toisen puolison kuolemaan.
Kyseisessä tapauksessa puolisot oli tuomittu avioeroon 22.7.1994. Puolisoiden avioehtosopimus oli allekirjoitettu 17.3.1989. Tällä perusteella lienee selvää, että ainakin mainitun ajankohdan jälkeen tehdyt avioehtosopimukset ovat päteviä, vaikka ne olisi solmittu ehdollisena pelkästään avioeron varalta. Ilmeisesti päteviksi voitaisiin katsoa myöskin 1.1.1988 tai sen jälkeen tehdyt tämäntyyppiset avioehtosopimukset. Tätä aikaisempien ehdollisten avioehtosopimusten pätevyyteen ei Korkeimman oikeuden nyt antaman ratkaisun perusteella voitane lausua varmaa kantaa.
Alioikeuksien linja ehdollisten avioehtosopimusten rekisteröimisessä ei ole ollut yhteneväinen. Toisissa käräjäoikeuksissa niitä ei ole pätemättöminä rekisteröity, kun taas joissakin käräjäoikeuksissa on katsottu, että avioehtosopimuksen sisällöllisen pätevyyden tutkiminen ei kuulu käräjäoikeudelle. Viime vuosina ehdollisia avioehtosopimuksia onkin ilmeisesti alettu rekisteröidä aikaisempaa useammin.
Periaatteessa avioehtosopimus on mahdollista tehdä ehdollisena myöskin pelkästään kuoleman varalta. Käytännössä tällaiset avioehtosopimukset lienevät kuitenkin varsin harvinaisia. Vaikka Korkein oikeus ei suoranaisesti olekaan ottanut asiaan kantaa, voitaneen tällaisetkin avioehtosopimukset katsoa Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen nojalla päteviksi.
Avioehtosopimuksen laatiminen vaatii ammattilaista
Avioehtosopimus saattaa olla varsin monimutkainen sopimus. Avioehtosopimuksen tekemistä harkittaessa on aiheellista kääntyä asianajajan, valtion oikeusaputoimiston taikka muun asiantuntevan lakimiehen puoleen.
Yhteisen asunnon ja asuntoirtaimiston suoja
Avioliittolaissa on pyritty turvaamaan se, että perheen asunto ja siihen kuuluva irtaimisto säilyvät perheen käytössä myös silloin, kun tämä omaisuus kuuluu yksin toiselle puolisolle. Tämän vuoksi asunnon tai asuntoirtaimiston omistava puoliso ei saa ilman toisen puolison suostumusta myydä tai muutoin luovuttaa omaisuutta, joka yksinomaan tai pääasiallisesti on tarkoitettu käytettäväksi perheen asuntona eikä myöskään tällaiseen asuntoon kuuluvaa irtaimistoa. Nämä asunnon myyntiä tai muuta luovuttamista koskevat rajoitukset koskevat sekä asuntona käytettyä kiinteistöä että asunto-osakkeita. Suostumus on tarpeen myös silloin, kun esimerkiksi asunto-osake kuuluu puolisoille yhteisesti yhtä suurin osuuksin ja toinen puolisoista aikoo myydä omistamansa osuuden jollekin ulkopuoliselle.
|
