Timanttisormuksen historia kihla- ja vihkisormuksena

Timanttisormuksen historia vihki- ja kihlasormuksena on noin kuudensadan vuoden ikäinen. Vaikka joitain timanttisormuksia tiedetään valmistetun jo 3. vuosisadalla, yleistyivät ne kihla- tai vihkisormuksina vasta n. 1400-luvun lopulla. Tämän ajan sormuksissa timantti oli yleensä alkuperäisessä hiomattomassa kaksoispyramidimuodossaan.

Timanttiin yhdistettiin usein erilaisia uskomuksia ja erityisesti sen kestävyydellä oli suuri symbolinen merkitys avioliitossa. Vasta myöhempi timantin hionnan kehitys antoi timantille merkityksen myös loistavana ja sädehtivänä kivenä. Vanhoissa tauluissa timantti onkin usein kuvattu mustana kivenä.

Alla kuvassa kopio Sforza-suvun vihkisormuksesta, jolla Constanzo Sforza nai Camilla D’Aragonan vuonna 1475. Kopio on tehty tämän Vatikaanissa olevan miniatyyripiirroksen mukaan. Tässä timantti näkyy mustana ja selvästi alkuperäisessä kidemuodossaan. 1400-luvun aikana timantin hionta otti ensi askeliaan ja ensimmäiset tauluhiotut kivet ilmestyivät sormuksiin. Tauluhionta tarkoittaa sitä, että kiven terävä kärki on katkaistu ja hiottu laakeaksi.

Tällaisista taluhiotuista timanteista oli tapana muotoilla esimerkiksi neitsyt Marian monogrammeja ja heraldisia liljatunnuksia, jotka myös ovat neitsyt Marian tunnuksia.

Renessanssiaikana kultasepäntaito kehittyi huikeisiin mittoihin. Timantti vieläkin suhteellisen harvinaisena kivenä oli kultasepälle haaste. Sormuksia koristeltiin taidokkain emaloinnein ja erilaisin pakotustöin, jotka tekivät sormuksesta koristeellisen pienoisveistoksen.

Tällaisia pikku mestariteoksia ei välttämättä pidetty sormessa joka päivä eivätkä niiden omistajat joutuneet tekemään raskaita töitä.

Timantteja saattoi olla sormuksessa useampia ja ne olivat sekä alkuperäisessä pyramidimuodossaan että tauluhiottuja.

Alla kiinnostava esimerkki viiden kiteen muodostamasta siilimäisestä sormuksesta, joka antaa vaikutelman yhdestä monimutkaisesta kivestä. Sormuksen runkoa koristaa emalointi, kaksi tauluhiottua rubiinia ja koristeellinen kasviaihe. 1500-luvulla alkoi yleistyä ns. gimmal- tai gimmel-sormus (latinan gemmellus, ‘kaksonen’), joka muodostui kahdesta (tai kolmesta) osasta ja muodosti sormessa yhtenäisen kokonaisuuden. Tyypillisiä esimerkkejä gimmel-sormuksesta ovat nämä timantilla ja rubiinilla koristellut sormukset, joista toinen sormus vasta avattuna paljastaa todellisen luonteensa. Rungon sisäpuolelle on kaiverrettu ja emaloitu saksaksi vihkisaarnan teksti ‘Minkä Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen erottako’. Tämä teksti oli myös kaiverrettuna Martin Lutherin Katariina Boralle antamassa vihkisormuksessa.

Rubiini ja timantti olivat yleinen yhdistelmä sormuksessa. Kivillä oli symboliarvoa ja rubiini kuvasti rakkautta ja timantti ikuisuutta ja liiton kestävyyttä. 1600-luvulla alkoi yleistyä toinen gimmel-muoto, niin sanottu fede-sormus (jonka nimi tulee italian kielen sanasta ‘usko’ tai ‘uskollisuus’). Tässä sormuksessa oli yleensä kaksi kättä yhteenpuristuneena. Sormukset saattoivat olla irrotettavissa niin että kihlatut pitivät kumpikin yhtä sormusta ja sormukset yhdistettiin vihkimisessä.

Ensimmäiset tällaiset sormukset on tehty jo Rooman valtakunnan ajalla, mutta vasta 1600-luku nosti ne pysyvään suosioon. Jopa kuningatar Viktoria 1800-luvulla valitsi vihkisormukseksi tällaisen fede-sormuksen. Nämä sormukset ovat suosiossa edelleen ja maailmalla niitä kutsutaan tällä hetkellä usein myös Claddagh-sormuksiksi (tai Claddaugh) erään näitä sormuksia valmistavan irlantilaisen kylän mukaan. Myös Kalevala korun mallistosta fede-sormus on tuttu.

Fede-sormusta muunneltiin 17. vuosisadalla vähitellen niin, että yhteen liitetyt kädet pitelivät liekehtivää sydäntä, jonka päällä oli kruunu. Tällöin sormus saattoi olla kolmiosainen. Tätä symbolia on kuvattu muutenkin laajasti sen ajan taiteessa.

“The hands are there for friendship
The heart is there for love.
For loyalty throughout the year,
The crown is raised above.”

Kädet symbolisoivat ystävyyttä, sydän rakkautta ja kruunu uskollisuutta.

Tässä kuva George Withersin teoksesta ‘Collection of Emblemes, Ancient and Moderne', joka on julkaistu 1635: Ja tässä tätä symbolia esittävä sormus: Toisinaan sormukset olivat timanteilla koristeltuja. Sydän saattoi olla tehty yhdestä ruusuhiotusta kivestä ja kruunu pienistä ruusukivistä: Vähitellen 1700-luvulla kädet jäivät useasti sormusmalleista pois. Yhä yleisempiä alkoivat olla sormukset, joissa oli yksi rubiini tai timanttisydän tai kaksi sydäntä, toinen rubiini ja toinen timantti sekä näiden päällä kruunu. Kivien väriä saatettiin korostaa asettamalla kiven alle värillinen folio.

1700-luku aloitti jälleen uusia sormustyylejä. Vanhat fedesormusaiheet olivat yhä käytössä. Sormuksissa oli sydämiä, kruunuja, rusettiaiheita, joita silloin tällöin kutsutaan nimellä ‘lover’s knot’ tai ‘true lover’s knot’. Värillisiä kiviä käytettiin yhä enemmän ja kivet alkoivat olla sormuksessa merkittävämmässä osassa, ei pelkästään koristeena tai jonkun kuvion täydentäjänä.

Rokokoo-aikakaudelle tyypillisiä ovat erilaiset ystävyyssormukset. Sormusrenkaat joihin oli kirjoitettu viestejä, joko emaloinnein tai kivi-istutuksin.

Alla olevassa sormuksessa lukee ranskankielinen sana ‘amitie’ (ystävyys). Renkaat liikkuvat viuhkamaisesti erilleen, mutta ne on niitattu alaosastaan yhteen.

Allianssisormuksen edeltäjä ‘keeper ring’ (jossa oli yleisimmin istutettuna riviin monta pientä timanttia), on tältä ajalta. Sormus oli mahdollisesti vihkisormus ja se pantiin sormeen kihlasormuksen eteen estämään arvokasta sormusta putoamasta. Tänä päivänä tällaista sormusta kutsutaan myös 'guard ring' -nimellä tai suomen kielessä arkisesti stoppariksi.

Nämä renesanssin ja rokokooajan usein herkät sormukset eivät välttämättä olleet jokapäiväisessä käytössä.

1800-luvulle tultaessa ei timanttisormus ollut enää mikään täydellinen harvinaisuus. Mallit olivat yhä perinteisiä sillä kalleudestaan johtuen korut ovat ehkä hitaimmin muuttuva taiteen tai muodin laji. Näinhän on vielä nykyäänkin.

Viktoriaanisen ajan kiinnostavin sormusmuoti on käärmesormukset. Häntäänsä nielevä käärme tai lisko on ikivanha symboli. Varhaisin tätä ‘uroboros’-käärmettä esittävä kuva on Kleopatran Chrysopoeia (‘kullan valmistaminen’) nimisestä teoksesta (kuva). Uroboros symboloi elämän kiertokulkua, elämää ja kuolemaa sekä ikuisuutta. Itse olen aivan ihastunut tähän symboliin ja on kiinnostavaa nähdä miten eri tyyleillä sitä on kuvattu. Käärmeen sisällä oleva muinaiskreikkalainen teksti, hen to pan, tarkoittaa suomeksi suurin piirtein 'kaikki on yhtä'.

Kuningatar Viktorialla oli kihlasormuksena tällainen sormus, jossa on häntäänsä nielevä käärme. Siinä on kerrottu olevan kaksitoista timanttia. Sormus meni kuningattaren mukana hautaan, joten oheinen kuva on lähinnä esitys tyypillisestä 1800-luvun käärmesormuksesta. Näissä hienoimmissa malleissa saattoi olla rubiinisilmät ja isompi ruusuhiottu timantti istutettuna keskelle päätä.

1900-luvulla alkoi nykyaika. Platina otettiin käyttöön ja jo 1880-luvulla Tiffany kehitti kuuluisan kuuden krappanan istutuksensa. Tämä istutus kulkee suomessa kruunuistutuksen nimellä ja siinä timantti pääsi sormuksessa päärooliin. Enää ei välttämättä käytetty raskaita upotusistutuksia, joissa puolet kivestä jäi metallin alle piiloon. Kuvassa suomalaiseen kruunuistutukseen verrattuna aika karun oloinen amerikkalaistyylinen kruunuistutus. 1900-luvulla tekniikka kehittyi jättiharppauksin ja timantin hionta kehitettiin matemaattisen tarkaksi, niin että timantti heijasti valoa mahdollisimman paljon ja sädehti voimakkaammin kuin koskaan ennen. Myös muitakin hiontamuotoja kuten sydän,-, markiisi- ja päärynähiontaa kehitettiin tai ne saivat nykyaikaisemmat mittasuhteet. Kiinnostavimpia koruilmiöitä 1900-luvulla olivat nopeasti vaihtuvien taidesuuntausten perässä pysyttelevä korumuotoilu kuten art deco -korut sekä kokeilevien materiaalien kuten muovin, puun ja bakeliitin yhdistäminen jalometallikoruihin. Kokeilevien korujen rinnalla valmistettiin kuitenkin koko ajan klassisia eleettömiä malleja, joita kihla- ja vihkisormukset useimmiten ovat.

Kihlasormukseksi vakiintui Yhdysvalloissa yksikivinen solitäärisormus, Britanniassa sormus saattoi olla myös carmosier-sormus, jossa värillistä keskuskiveä kiertävät timantit. Tämä sormus tunnetaan Suomessa usein diana-sormuksena edesmenneen prinsessa Dianan kihlasormuksen mukaan. Vihkisormus puolestaan oli melko usein kivetön, sileä kultasormus tai toisinaan allianssisormus, rengas jonka ympäri on istutettu timantteja.

Korunvalmistustekniikka kehittyi jatkuvasti. Erilaisia metalliseoksia ja uusia kivilaatuja kokeiltiin koruissa. Keksintö, jota on käytetty myös muuten niin perinteisissä kihla- ja vihkisormuksissa, on 60-luvun lopulla suunnittelija Friedrich Beckerin kehittämä ‘tension setting’, jänniteistutus, joka patentoitiin niinkin myöhään kuin 1981 ja yhdistetään tänä päivänä saksalaiseen Niessingiin.

Teksti: Mia Kirjavainen
Kuvat: www.rfmoeller.com, www.dahneandweinstein.com, www.sjphillips.com, www.spirasolaris.ca, www.diamondsatcost.com, www.vandaaz.com.

Alkuperäinen artikkelin julkaisu edesmenneessä osoitteessa www.timanttifoorumi.com