Musiikki ja tanssi

“Peli ja musiikki ja palavat olkilyhteet aidan seipäissä", osasi Nummisuutarin Eskokin vastata, kun häneltä kysyttiin häitten tarkoitusta. Vaikka musiikki ja koristeet eivät olekaan häiden tärkein puoli, on vaikeaa kuvitella musiikittomia häitä, ellei ole kyseessä koruton vihillä käynti kahden todistajan kanssa.

Kansanomaisiin häätapoihin tanssi ei ole alunperin Suomessa kuulunut, laulu sitäkin enemmän. Muinaissuomalaisissa häissä laulettiin häiden eri vaiheissa kalevalamittaisia häälauluja, joitten sanoista saa käsityksen Kalevalan ja Kantelettaren hääjaksoista (Kal. 18.-25. runo ja Kant. l. kirja runot 126-169). Länsi-Suomesta nämä kalevalaiset häälaulut katosivat jo satoja vuosia sitten uusien musiikkimuotien tieltä, mutta Itä-Suomesta ja Karjalasta niitä voitiin kirjoittaa muistiin vielä 1800-luvun lopulla. Karjalassa ortodoksialueilla säilyi myös pitkään tapa esittää häissä itkuvirsiä, joissa valmisteltiin morsianta eroamaan huolettomasta lapsuudenkodistaan ja siirtymään vastuulliseen miniän- ja vaimonrooliinsa.

Kalevalaisen laulutavan ja itkuvirsien väistyessä talonpoikaishäissä laulettiin kristillisiä virsiä. Heränneiden häissä laulettiin tietenkin virsiä, saatettiinpa pitää suorastaan hääseurat.

Säätyläisten ja suomenruotsalaisten välityksellä tanssi ja pelimannimusiikki tulivat suomalaisten talonpoikaishaiden ohjelmaan Länsi-Suomesta alkaen, Itä-Suomeen vasta 1800-luvulla. Komeissa kruunuhäissä viulupelimanni tai kaksi ja lisäksi ehkä klaneetin soittaja rytmittivät seremonioiden eri vaiheita. Suurissa häissä juhlittiin ja tanssittiin useita päiviä, joten pelimannit olivat kovilla.

Suosituimmaksi maalaishäiden tanssiksi tuli 1600-luvulta alkaen polska, jota tanssittiin rallattaen tai pelimannin säestämänä. Polskan suosio häätanssina jatkui 1900-luvun puolelle Etelä-Pohjanmaalla, mutta muualla jo uudemmat tanssit kuten valssi valtasivat alaa. Nykyään ei samoihin häihin kuulu virrenveisuuta (paitsi kirkossa) ja tanssia. Vanhoissa talonpoikaishäissä oli tapana, että hääateria aloitettiin ja lopetettiin ruokarukouksella ja virrellä ja sitten jatkettiin tanssimalla. Pappiloiden häissäkin tanssittiin vuorokausikaupalla. 1800-luvun herätysliikkeet tekivät lopun virrenveisuun ja tanssin yhdistämisestä, koska tanssia ruvettiin pitämään synnillisenä. Länsi-Suomessa häätanssi aloitettiin seremoniallisesti.

Useilla seuduilla oli käytäntönä hääaterian jälkeen alkumarssi, poloneesi, jolloin hääväki marssi ympäri tupaa hääpari etunenässä. Marssin jälkeen alkoi ensitanssi, joka oli polskaa, 1800-luvulla myös lisääntyvästi valssia, joskus muutakin tanssilajia. Ensitanssiin osallistuivat häiden tärkeät henkilöt arvonsa mukaan. Varhaisimpina aikoina, vielä 1800-luvun alussa tanssin aloitti pappi tanssittamalla morsianta. Sittemmin yleensä puhemies vei morsiamen ensitanssiin ja sulhanen tanssitti kaasoa. Myöhemmin hääpari aloitti ensitanssin, kuten nykyäänkin on tapana. Ensimmäisen parin jälkeen vuorossa olivat lähisukulaiset ja morsiusneitoina ja sulhaspoikina toimineet morsiamen ja sulhasen naimattomat ystävät. Taatiin eli aloitustanssiin kelpasivat vain parhaat, huonot saivat kurkistella nurkista, todettiin Pohjanmaalla. Etelä-Pohjanmaalla parhaita tyttöjä olivat ne, joiden vieressä aitassa kesällä yöjalassakäyntiaikana oli maannut useampi hyvä poika, ja parhaita poikia ne, jotka olivat päässeet useamman hyvän tytön viereen.

Ensitanssina suosittiin Länsi-Suomessa myös tuntikausia kestävää, useista tanssilajeista koostuvaa kuviotanssia purppuria. Purppurin suosio säilyi häätanssina 1900-luvulle Keski-Pohjanmaalla. Ensitanssin jälkeen tanssi oli vapaa. Ensitanssin seremoniallisuus levisi Itä-Suomeen melko myöhään. Siellä kuka tahansa saattoi aloittaa tanssin.

Morsiamen rahasta tanssittaminen on ollut myös yleistä 1800-luvulla. Morsiustanssi, jonka aikana jokaisen miehen piti tanssittaa morsianta, oli yleiseurooppalainen tapa jo 1500-luvulla. Tähän liittyi luontevasti rahalahjan antaminen morsiamelle.

Häiden loppuvaiheisiin Länsi-Suomessa kuului jo 1700-luvulla piiritanssi, yleensä polska, jossa morsian tanssitettiin tyttöjen joukosta vaimojen joukkoon ja sulhanen poikien joukosta naineiden miehien joukkoon. Henrik Achreniuksen Tavallinen morsiantanssi kuvaa tällaista tyttöjen ja vaimojen piiripolskaa. Tytöt tanssittivat vuoronperään tyttöjen piirin keskellä morsianta, sitten morsiamen silmät sidottiin ja hän ennusti seuraavan morsiamen tai kolme seuraavaa morsianta antamalla sokkona kruununsa tai seppeleensä jollekulle piirissä olevista tytöistä. Sitten morsian siirtyi vaimojen piiriin vaimojen tanssitettavaksi. Pojat ja naineet miehet tanssittivat samoin sulhasta. Tanssin lopuksi syntyi usein leikillinen ottelu, jossa naimattomat ja naineet tempoivat morsianta ja sulhasta omaan joukkoonsa, mutta naineet voittivat. Morsian ja sulhanen saatettiin myös nostaa akaksi ja ukoksi tanssin päätyttyä. Polskapiiri oli pohjoismainen, etenkin ruotsalainen tapa, joka levisi Suomeen suomenruotsalaisten kautta. joskus suomalaisissakin maalaishäissä tanssittiin keskiajalta periytyvään pitkäntanssin malliin: akkojen polskarinki eli vaimojen piiri saattoi lopuksi tanssia morsiamen kanssa kiemurtelevana ketjuna pihalle ja rakennusten väleihin tai sitten koko hääväki lähti ketjuna tanssimaan pihaan ja pitkin kylätietä.

Teksti: Terttu Kaivola