Vihkiminen ortodoksisen liturgian mukaan

Vihkiminen ortodoksisen jumalanpalveluskäytännön mukaan voidaan suorittaa, mikäli ainakin toinen vihkiparista on ortodoksi. Toisenkin vihkiparista täytyy kuulua johonkin muuhun kirkkokuntaan, esimerkiksi evankelis-luterilaiseen valtakirkkoon.

Seuraava lainaus avioliiton sakramentista on peräisin Isä Raimo Sissosen kotisivulta ‘Tsasounan suunnalta’, miltä löytyy myös paljon muuta tietoa ortodoksisesta uskosta.

Avioliiton sakramentti

Avioliitto ei ole kirkon keksimä eikä käyttöönottama elämänmuoto. Kaikissa yhteiskunnissa ja kultuureissa avioliitolla on keskeinen sija. Usein avioliittoa määrittelevät tarkat perinteet ja yksityiskohtaiset säädökset, jotka saattavat paljonkin vaihdella. Useimmissa kulttuureissa avioliitto solmitaan uskonnollisin menoin. Avioliittoa voidaan pitää ensi sijassa maallisena instituutiona, koska aviolittooja solmitaan, uskoivatpa ihmiset Jumalaan tai ei.

Alkukirkko hyväksyi vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt. Pakanallisuudessa ja juutalaisuudessa solmitut avioliitot hyväksyttiin sellaisinaan kristityiksi tulon jälkeenkin. Moniavioisuutta kristinuskossa ei ole alusta alkaen hyväksytty. Kristinuskoon vaikutti sekä hellenistinen että juutalainen kulttuuri. Juutalainen vaikutus tuli UT:n välityksellä ja se oli usein vastavaikutusta.

Juutalaisessa avioliittonäkemyksessä pääpaino ja  -merkitys oli suvun jatkumisessa. Usko ylösnousemukseen oli epämääräistä, mutta usko elämän jatkumiseen jälkeläisissä oli selvä. Lapset olivat avioliiton tarkoitus ja lapsettomuus katsottiin häpeäksi.

Kristillisen avioliittonäkemyksen perustana on Kristuksen ylösnousemus. Persoonallinen elämä jatkuu ylösnousemuksessa. Siksi ei ole tarpeen huolehtia elämän jatkumisesta jälkeläisten välityksellä. Lapsetonkaan avioliitto ei ole tarkoitukseton, eikä lapsettomuutta pidetä häpeänä. Leskeksi jääneitä ei rohkaista avioitumaan uudestaan, joskin se hyväksytään. Kirkko omaksui roomalaisen juridisen näkemyksen.

Avioliitto Rooman lainsäädännössä ja alkukirkossa oli ennenkaikkea juridinen sopimus. Suvunjatkaminen ei ole ensi sijalla, vaan ydin on vapaassa sopimuksessa. Molempien sukupuolten tasa-arvoa ja vapautta painotettiin.  Avioliitto rekisteröitiin, jolloin se oli virallinen. Yhteiskunta ei ollut sen pitemmälle kiinnostunut. Kristinusko ei halunnut asettaa maallista lakia kyseenalaiseksi, vaan hyväksyi. Kristinusko toi sopimukseen sakramentaalisen osan. Nyt kihlaus on sopimus ja sen jälkeen voidaan avioliittoon tuoda sakramentaalinen puoli.

Kirkon isistä mm. Dionysios Areopagita, Teodoros Studites ja Gregorios Palamas eivät sisällytä avioliittoa sakramenttiluetteloonsa.

Avioliitto saa sakramentaalisen merkityksen yhteydestään Ehtoolliseen. Sakramentaalisuus käsittää koko avioelämän, ei ainoastaan avioliittoon vihkimistä. Perinne painottaa avioliiton ainutkertaisuutta. Lähtökohtana sakramentissa on Ef. 5: 20 - 33. Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan siinä on ennenkaikkea sakramentaalinen puoli. Kirkko vaatii vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmas avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä. Alkukirkossa ei ollut erityistä vihkitoimitusta. Avioliittojen solmiminen tapahtui vanhojen juutalaisten ja roomalaisten juridisten perinteiden mukaan. Kirkon tehtäväksi jäi niiden tunnustaminen. Kristityt ottivat huomioon kirkon asettamat velvoitteet.

Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt alkoivat pyytää siunauksen avioliitolleen seurakunnan vanhimmalta tai piispalta. Avioliitto sinetöitiin osallistumalla yhteisesti pyhään Ehtoolliseen. Neljänneltä vuosisadalta on mainintoja, että avioliittoon yhdistyvät on juhlallisesti kruunattu liturgian yhteydessä. Liturgiaan oli myös liitetty erityisiä rukouksia avioliittoon menevien puolesta. Kirkollinen vihkiminen ei ollut vielä pakollinnen 800-luvulla Bysantissa. 900-luvulla otettiin käyttöön erillinen vihkitoimitus. Siitä lähtien vain kirkollinen avioliitto olisi laillinen. Näin keisari Leo VI:n aikana kirkosta tuli se viranomainen, joka yksin antoi avioliitolle juridisen pätevyyden. Avioliitto erotettiin nyt Eukaristiasta ja vihkikaava muodostui vähitellen nykyiselleen. Nykyisen avioliittokaavan kolme rukousta vastaavat liturgian kolmea antifonia. Niitä seuraavat Raamatun luvut lauselmineen. Myös ekteniat ovat samassa järjestyksessä kuin liturgiassa. Isä meidän- rukouksen jälkeen liturgiassa seuraa Ehtoolliseen osallistuminen ja avioliittoon vihkimisessä yhteinen malja.

Kihlaus

Euhologionin teksteissä on avioliittoon vihkimisen ensimmäinen osa nimeltään kihlauspalvelus. Siinä keskeinen tapahtuma on sormusten vaihto ja sormusten sormeen paneminen. Kihlaus on rakenteeltaan itsenäinen kokonaisuus ja se voidaan toimittaa erillisenä. Kihlaus on roomalaisen avioliittosopimuksen kristilline muoto. Sormusten vaihto on merkkinä keskinäisestä sopimuksesta. Se on myös omaisuuden merkki ja merkki omaisuuteen oikeuttavasta vallasta sekä uskollisuudesta. Ortodoksisen perinteen mukaan sormus pannaan kihlautuvien oikeaan käteen, sillä oikea käsi kuvaa Jumalan voimaa. Jumala pitää maan perustukset lujana ja Jumala vahvistaa myös avioliiton perustan ja pitää sen voimassa. Raamatussa sormus on aina Jumlan ihmistä kohtaan osoittaman rakkauden, armon ja uskollisuuden vertauskuva.

Kihlauksessa vihkiparin tulisi seisoa kirkon eteisessä merkiksi siitä, että kihlaus kuuluu vielä "tähän maailmaan". Bysantin käytännön mukaan kihlaus oli juridisesti sitova avioliiton solmimisen muoto. Siitä puuttui vain sakramentaalinen täyttymys. Se toteutuu, kun liitto otetaan kirkon sisälle. Tätä ilmaisee parin siirtyminen papin johdolla juhlallisessa saatossa kirkkosaliin.

Vihkiminen

Vihkiminen eli kruunaus alkaa, kun pappi suitsutin kädessä psalmia lukien johtaa parin keskelle kirkkoa, jossa analogilla ovat risti ja evankeliumikirja. Vihittävillä on käsissään palavat kynttilät. Kihlaus muuttuu nyt avioliiton sakramentiksi. Vuorossa ovat sitten papin kysymykset: "Onko sinulla NN. hyvä ja vapaa tahto... ? jne. Kysymykset eivät kuulu alkuperäiseen kreikkalaiseen Euhologioniin. Kiovan metropoliitta Pietari Mogila otti nämä kysmykset vihkikaavaan 1640- luvulla roomalaiskatolisen kirkon esikuvan mukaan. Sieltä ne periytyivät meille.

Saatuaan myönteisen vastauksen pappi aloittaa sakramentin toimittamisen. Sakramentin kaava on seuraavanlainen:

Suuri alkusiunaus

Suuri ektenia

Ektenia sisältää erityisiä anomuksia avioliittoon menevien puolesta.

Kolme rukousta

Rukouksissa on pitkiä nimiluetteloita, joissa manitaan Aabraham ja Saara, Iisak ja Rebekka, Jaakob ja Raakel, Joosef ja Aasenat, Mooses ja Sippora, Sakarias ja Elisabet sekä Joakim ja Anna. Näitä aviopareja Jumala on erityisesti siunannut. Samaa siunausta anotaan avioparille. Mainitut parit olivat myös tuoneet ihmiskuntaa lähemmäksi Kristusta ja maailman pelastusta. Sen tulee olla myös vihittävänäolevan avioparin tehtävä. Rukouksissa kehoitetaan etsimään avioliittoonsa iloa ristin tietä kulkemalla ja mainitaan Sebastianin 40 pyhää marttyyria, jotka Jumala palkitsi seppelein. Vihkimistoimituksessa käytetyt kruunut kuvaavat näitä seppeleitä.

Kruunut symboloivat luomisen järjestystä: ihminen on luomakunnan hallitsija. Ne myös osoittavat kristityn tehtävää:  avioliitto on marttyyriutta, koska se on todistusta kristillisestä uskosta ja elämästä. Lisäksi kruunut viittaavat Jumalan valtakunnan kruunuun, ja näin niillä on eskatologinen ulottuvuus. Ne muistuttavat myös apostoli Paavalin mainitsemista voittopalkinnoista (1 Kor. 9: 24-25;  2 Tim. 4: 7-8). Lisäksi kruunu kuuluu kuninkaalle ja kuningattarelle: aviopuolisot ovat oman perheensä kuningas ja kuningatar.

Epistola (Ef. 5: 20- 33)

Aviopuolisoiden keskinäistä suhdetta verrataan Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen. Kristus on seurakunnan pää, samoin mies on vaimon pää. Tämä ei kuietnkaan tarkoita alistussuhdetta.

Evankeliumi (Joh. 2: 1- 12)

Evankeliumi kertoo Kaanan häistä, joissa Jeesus oli läsnä ja niin osoitti avioliiton Jumalan siunaamaksi elämänmuodoksi. Häissä Hän muutti veden viiniksi. Kristuksen läsnäolo muuttaa arkisen elämän juhlaksi. Kristuksen läsnäolo tekee avioliiton sakramentiksi.

Anomusektenia

Herran rukous

Yhteinen malja

Malja on Ehtoollisen paikalla, mutta vain sen köyhä korvike. Malja muistuttaa  vihittyjen elämän yhteisyydestä ja yhteisestä kohtalosta ja vastuusta. Sitä ei tulisi jättää pois, vaikka avioliiton sakramentti toimitettaisiin liturgian yhteydessä.

Saatto evankeliumin ympäri

Pappi taluttaa parin kolme kertaa analogin ympäri. Evankeliumi kuvaa Kristuksen läsnäoloa ollen Hänen sanallinen ikoninssa.   Kuoro laulaa  "Riemuitse, Jesaja ...". Kyseessä on Jesajan karkelo, joka on ollut aikoinaan liturginen tanssi. Sillä on symbolisesti sama merkitys kuin sormuksella, kuvaten päättymättömyyttä ja ikuisuutta. Avioliiton alkuaskeleet on suunnattu kohti iankaikkisuutta.

Rukous seppeleitä poispantaessa

Rukous sisältää kahdeksannen päivän symboliikkaa, jossa kuvastuu avioliiton sakramentaalisuus.

Myönnytyksiä inhimillisille heikkouksille

Toinen avioliitto ymmärretään ortodoksisessa kirkossa myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle. Muodoltaan vihkitoimitus on laajennettu kihlaustoimitus, jossa ei käytetä kruunuja. Toista avioliittoa koskevia kanonisen lain säädöksiä ovat mm. Basileios Suuren 4. kanoni 4. vuosisadalta, jonka mukaan toiseen avioliittoon menevät eivät saaneet tulla Ehtoolliselle 1-2 vuoteen. Kolmannessa avioliitossa katumusaika oli jopa 4- 5 vuotta. Toista ja kolmatta avioliittoa pidettiin siviiliavioliittona, kunnes ekskommunikaatio oli kärsitty. Teodoros Studiteksen ja Nikeforoksen mukaan katumusaika toisen avioliiton yhteydessä on kaksi vuotta ja kolmannen viisi vuotta. Toinen ja kolmas avioliitto johtuvat pastoraalisesta ekonomiasta. Niihin tarvitaan piispojen myöntämä kirkollinen avioero. Jotta Jumalan pelastussuunnitelma toteutuisi, niihin yleensä myönnytään.

Neljäs avioliitto kiellettiin v. 940 kokouksessa. Tuolloin oli kyse keisari Leo VI: n avioliitosta. Yli 40-vuotiaana ei sallittu avioliiton solmimista. Teologi Meyendorffin mukaan siihen ei ole mitään pätevää teologista syytä, mutta johonkin raja on vedettävä. Basileioksen 22. ja 30. kanonin mukaan vastoin naisen tahtoa solmittu avioliitto on mitätön.

Tarkkaan ottaen kanonisessa lainsäädännössä sakramentaalisena hyväksytään vain kahden ortodoksin solmima avioliitto (Laodikea 10, 31;  Karthago 21;  Kalkedon 14; Trullo 72).   Tämä johtuu siitä, että avioliiton sakramenttiin voivat osallistua syvemmässä mielessä vain ne, jotka voivat yhdessä osallistua Ehtoolliseen. Suomessa periaatteen sataprosenttinen noudattaminen on melko mahdotonta johtuen olevista oloista. Avioliittoon vihkimistä ei meilläkkään toimiteta mihinkään kirkkokuntaa kuulumattoman kanssa.

Teksti: Isä Raimo Sissonen

Seuraavat kappaleet olemme lainanneet keskusteluryhmämme jäsen ‘Aadan’ kotisivuilta:

Ortodoksinen vihkiminen on täynnä symboliikkaa

Ensi kokemalta ortodoksihäät voivat vaikuttaa sekavalta, joskin värikkäältä spektaakkelilta, jossa käytetään moninaista esineistöä, liikuskellaan pitkin kirkkoa, suitsutetaan ja toistetaan useaan kertaan korukielisiä veisuja. Kuitenkin vihkimisessä, kuten muissakin ortodoksisen kirkon toimituksissa, joka toimella on merkityksensä ja looginen järjestyksensä.

Kaksiosainen vihkitoimitus - kihlaus ja avioliittoon kruunaus

Ortodoksinen vihkikaava on melkoisesti evankelisluterilaista tai siviilikaavaa pitempi ja toimitus voi kokonaisuudessaan kestää noin kolme neljännestuntia. Se koostuu kihlauksesta eli juridisesta avioliittosopimuksesta sekä tämän pyhittävästä avioliiton sakramentista. Teksti ja rukoukset ovat samat kaikille ensimmäiseen avioliittoonsa astuville, valinnaisuutta ei ole.

Laulu on olennainen osa ortodoksisia toimituksia. Pappi sekä kanttori ja kuoro käyvät vuoropuhelua, jossa kuoro koko seurakunnan puolesta ikään vahvistaa papin esittämät rukoukset. Myös Raamatun tekstit esitetään ortodoksikirkolle tunnusomaisella monotonisella resitatiivilaululla. Tällä halutaan välittää pyhä sanoma "puhtaana", vailla lukijan henkilökohtaisia painotuksia.

Kolme on tärkeä luku ortodoksisuudessa; usein eleet ja toimet, kuten ristinmerkki ja rukoukset, sekä monet veisut toistetaan kolmesti Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Sormusten vaihto on keskinäisen sopimuksen merkki

Kihlauspalvelus on itsenäinen kokonaisuus, joka voidaan suorittaa aivan erikseen, viikkojakin ennen varsinaista avioliittoon vihkimistä. Nykyisin se useimmiten liitetään välittömästi vihkitoimituksen alkuun. Kihlauksen keskeinen tapahtuma on sormusten vaihto ja sormeen paneminen. Vihkipari saapuu kirkkoon ja jää seisomaan lähelle ovea; tämä kuvastaa sitä, että kihlaus on vielä "tätä maailmaa", kahden ihmisen keskinäinen sopimus avioliitosta.

Pappi saapuu ristin ja evankeliumikirjan kanssa alttarilta siunaamaan morsiusparin, ensin sulhasen ja sitten morsiamen, kolmesti. Pari saa käsiinsä sytytetyt tuohukset, jotka kuvaavat hengellistä iloa ja avioliiton puhtautta.

Suuressa ekteniassa rukoillaan parille pelastusta, keskinäistä rakkautta ja yksimielisyyttä, nuhteetonta elämää ja kunniallista avioliittoa. Tämän jälkeen pappi hakee sormukset alttaripöydältä. Hän siunaa sormuksella sulhasta sanoen: Jumalan palvelija ... kihlataan Jumalan palvelijattarelle ...lle Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen. Sama toistetaan morsiamen kohdalla. Sitten pappi asettaa sormukset parin oikeisiin nimettömiin (oikea käsi kun kuvaa Jumalan voimaa).

Hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli

Kihlauksen jälkeen pappi johdattaa psalmia veisaten vihkiparin keskelle kirkkosalia; äsken tehty sopimus tuodaan kirkon helmaan. Pari pysähtyy vihkiryijylle tai liinalle lukupöydän ääreen, jolla risti ja evankeliumikirja nyt lepäävät.

Seuraa opetuspuhe, jossa pappi selostaa parille avioliiton sakramentin pyhyyttä ja merkitystä. Sitten vihittäville esitetään kummallekin vuorollaan kysymys: "Onko sinulla, ... hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli ottaa aviovaimoksesi/-mieheksesi tämä ... , jonka näet tässä vierelläsi?" Tähän vastataan: "On, arvoisa isä". Vasta myönteisten vastausten jälkeen voidaan siirtyä varsinaiseen sakramentaaliseen vihkitoimitukseen.

Pari kruunataan perheensä valtiaiksi

Vihkiminen, kuten kihlauskin, alkaa siunauksella ja ektenialla. Seuraavissa kolmessa rukouksessa kerrotaan avioliiton jumalallisesta alkuperästä, todetaan miehen ja vaimon velvollisuudet sekä anotaan vihkiparille siunausta ja varjelusta. Niissä muistellaan myös Vanhan Testamentin siunattuja avioliittoja, toivotaan aineellista hyvinvointia vähäosaisten auttamiseksi sekä rukoillaan parin perheiden ja ystävien puolesta.

Tämän jälkeen seuraava kruunaus on ortodoksisen vihkimisen tunnusomaisin ja juhlallisin vaihe. Pappi tuo vihkikruunut alttarista ja asettaa ne siunaten parin päiden päälle sanoen: "Avioliittoon vihitään Jumalan palvelija ... ja Jumalan palvelijatar ... Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen." Kruunuja asettuvat kannattelemaan vihkiparin päiden yläpuolella "yljän nuoret ystävät" - tosin myös molempien sukulaiset, naisetkin, voivat tämän kunniatehtävän vastaanottaa.

Kruunut yhdistetään Raamatussa usein marttyyriuteen. Tämä ei toki ennusta sitä, että perhe-elämästä koituu silkkaa kärsimystä... Kuolemaan asti uskolliset ja uhrautuvat marttyyrit tulisi ottaa esikuvaksi myös avioliitossa. Kruunu symboloi myös kuninkuutta ja näin ollen parin vastuuta oman liittonsa vastuullisina hallitsijoina.

Nyt pappi lausuu kolmesti siunaten: "Herra, meidän Jumalamme, vihi heidät kunnialla ja jaloudella". Näiden sanojen myötä avioliiton sakramentti toteutuu ja parista tulee yksi

Pyhä sana yhteisen vaelluksen kiintopisteenä

Vihkitoimituksen raamatunlukuun kuuluvat epistola Paavalin efesolaiskirjeestä, jossa puhutaan miehen ja vaimon keskinäisestä suhteesta, sekä evankeliumiteksti, joka kertoo Jeesuksen ihmeteosta Kaanaan häissä. Tämä muistuttaa siitä, miten Jeesuksen läsnäolo siunaa ja kirkastaa avioliiton.

Evankeliumia seuraavat ekteniat huipentuvat Herran rukoukseen, jonka jälkeen parille tuodaan yhteinen viinimalja. Siitä nautitaan kolmesti yhteisen elämän ja kaiken jakamisen merkiksi.

Maljan jälkeen pappi liittää vihkiparin kädet yhteen ja taluttaa heidät kolmesti ympäri lukupöydän, jolla evankeliumikirja taas lepää. Näin alkaa yhteinen vaellus avioparina. Kruununkantajat seuraavat kuoron veisauksen saattelemana juhlallisena kulkueena.

Puolisoa suudellaan viimeisenä

Ympärikäynnin jälkeen pappi ottaa kruunut pois, pitää lyhyen kehotuspuheen ja päättää vihkimisen rukoukseen, jonka pari kuuntelee kumarretuin päin. Rukouksessa anotaan Jumalan siunausta, pitkää ikää, terveyttä ja menestystä, hyviä lapsia ja pelastusta tulevassa elämässä. Vihkipari johdatetaan solean eteen kuuntelemaan loppusiunausta, minkä jälkeen he suutelevat käsiristiä, Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikoneita sekä - lopultakin tuoreena avioparina - toisiaan. Vihkitoimitus on päättynyt, pari voi ottaa vastaan onnittelut ja siirtyä vieraineen jatkamaan hääjuhlaa.

Jutun asiasisällön on tarkistanut pastori Heikki Honkamäki Tampereelta. Kiitokset isä Heikille!

Kirkkoon menoa ei tarvitse ujostella

Monet - niin ortodoksit kuin ei-ortodoksitkin - saattavat arastella ortodoksiseen kirkkoon menemistä. Ei oikein tiedetä, miten pitäisi käyttäytyä ja tuleeko tietämättömyyttään loukanneeksi kirkon tapoja ja toimituksia. Tässä, kuten niin monessa muussakin tilanteessa, terveellä järjellä, toisten huomioon ottamisella ja tavallisilla hyvillä tavoilla selviää kuitenkin vallan hyvin.

Kirkkoon astutaan kunnioittaen

Ortodoksi tekee kirkkoon tullessaan aina ristinmerkin, mikä tapa on yleistymässä luterilaisten keskuudessakin - välttämätöntä se ei toki ole. Halutessaan kirkkoon astuja voi osoittaa kunnioitustaan Jumalalle ja hänen pyhäkölleen myös kevyellä kumarruksella. Sama menettely toistuu kirkosta lähtiessä.

Perinteisesti kirkossa miehet asettuvat ovesta katsoen oikealle ja naiset vasemmalle puolelle. Tämäkään sääntö ei ole ehdoton ja paikan voi valita sieltä, missä parhaiten viihtyy. Liian lähelle ovensuuta ei pitäisi jäädä, ettei estetä myöhemmin tulevien pääsyä peremmälle.

Kynttilän liekki kohoaa rukouksena

Halutessaan kirkkoon tulija saa ostaa kirkonisännöitsijän pöydältä tuohuksia, jotka viedään palamaan ikonien edessä oleviin kynttilänjalkoihin. Kynttilää sytytettäessä voi lausua hiljaa mielessään rukouksen kulloinkin mieltä painavista asioista.

Puhua, seistä, istua?

Kirkossa on vältettävä turhaa liikuskelua ja äänekästä keskustelua. Lapset, joille ortodoksinen kirkko on jännittävä paikka, kuljeskelevat usein kirkon ihmeitä tarkastelemassa eikä sitä kukaan pahakseen panekaan. Alttarikorokkeelle ja varsinkaan ikonostaasin taakse pienillä vieraillakaan ei kuitenkaan ole asiaa. Vanhempien on toki pidettävä huoli myös siitä, ettei lasten ylimääräinen energia purkaudu juoksuun, hyppimiseen tai huutoon. Tällöin on parasta poistua hetkeksi pihamaalle rauhoittumaan.

Suomalainen tapa seistä jumalanpalveluksen ja muiden toimitusten aikana on peräisin venäläisestä traditiosta, kun taas esim. Kreikassa ja useissa Balkanin maiden kirkoissa on tuolirivit istumista varten. Meikäläisissäkin kirkoissa on seinää kiertävät istuimet, joille voi ajoittain istuutua, jos siltä tuntuu. Pyörtymiseen saakka ei jaloillaan kannata sinnitellä! Evankeliumin lukeminen onkin ainoita hetkiä, jolloin koko kirkkokansan tulisi pyrkiä seisomaan.

Ortodoksian pieni sanakirja

ektenia = papin tai diakonin lausuma lyhyiden rukousten sarja, johon kuoro/seurakunta vastaa: "Herra armahda" tai "Anna Herra".

sakramentti = pyhä toimitus, jossa Pyhän Hengen katsotaan olevan erityisellä tavalla läsnä vaikuttamassa. Ortodoksisissa kirkossa on seitsemän sakramenttia: kaste, mirhavoitelu, katumus, Ehtoollinen, avioliitto, pappeus ja sairaanvoitelu.

solea = ikonostaasin edessä oleva koroke

diakoni = ensimmäisen asteen pappi (seuraavat ovat pappi ja piispa), joka voi toimia useimmissa seurakunnan palvelustehtävissä, mutta ei suorittaa sakramentteja.

ikonostaasi = kirkon jakava kuvaseinä