Naimisiin ennen wanhaan

Avioliitto oli ennen sukujen välinen sopimus, jossa morsian siirtyi vanhempiensa kotoa sulhasen luo. Taloudellisiin seikkoihin kiinnitettiin suurta huomiota. Kristillinen kirkko ryhtyi myös säätelemään avioliittoa. Ruotsi-Suomessa luterilainen vihkiminen määrättiin pakolliseksi vuonna 1612, 1686 kirkkolaissa ja lopullisesti vuoden 1734 valtakunnan laissa. Siviilivihkiminen on ollut Suomessa mahdollinen vuodesta 1917 saakka.

Vuoteen 1864 saakka kosijan piti saada avioliittolupa naisen naittajalta, joka oli yleensä naisen isä. Siitä vuodesta alkaen kuitenkin 21 vuotta täyttänyt neito sai mennä avioliittoon ilman naittajan suostumustakin. Kun kuitenkin oli tullut tavaksi pyytää naisen kättä tämän isältä, tapaa jatkettiin vielä ehkä osaksi kohteliaisuudesta 1900-luvun puolelle.

Kosinta

Kosintaa pohjusti usein ennen maalla ennakkotiedustelu. Sitten lähdettiin kosimaan. Yleensä puhemies esitti asian ja sulhanen oli vain näytteenä mukana. Sulhasen ei aina ollut välttämätöntä edes tulla mukaan kosimaan. Yleinen kosinta-aika oli syyspuoli ja matkaan lähdettiin mahdollisimman salaa ja myöhällä.

Kosimaan lähdettiin parhaalla hevosella. Mukana oli kihlat, sormus, huivi, muutamia hopearahoja ja muutakin varojen mukaan. Paikoin oli tapana aloitella kierrellen kaarrellen ja puhua ilmoista, paikoin mentiin suoraan asiaan. Puhemies kysyi asiaa tytön vanhemmilta ja tyttö kutsuttiin paikalle, jos vanhemmat olivat myöntyväisiä. Puhemies jatkoi sulhasen kehuskelua ja kihlat annettiin tytölle.

Tyttö saattoi ottaa kihlat usealtakin kosijalta, mutta hänen oli palautettava ne pienen harkinta-ajan jälkeen, jos tarjous ei tyydyttänyt. Palvelusväki ja työläiset eivät yleensä tarvinneet puhemiestä vaan kihlautuivat omatoimisesti.

Kihlojen vastaanottamisen jälkeen tulivat kodinkatsojaiset: morsiamen kodista käytiin katsomassa sulhasen kotia. Sanottiin morsiamen menevän kodinkatsojaisiin, talonkatsojaisiin, miniäsopalle, housuviikolle tai rukinsijaa katsomaan. Tässä vaiheessa oli vielä mahdollista perua, jos paikka ei miellyttänyt.

Kihlajaiset

Varsinaisissa kihlajaisissa asia varmistettiin. Kihlaus oli sitova ja sen purku oli mahdollinen vain oikeuden päätöksellä. Keskiajalla ja vielä 1500- ja 1600-luvulla pappi toimitti kihlauksen tilaisuudessa jossa oli parin lisäksi läsnä sulhasen isä ja morsiamen naittaja. Kihlaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja pari vaihtoi keskenään kihlaesineitä. Kihlajaisissa syötiin, juotiin ja tanssittiinkin. Kihlajaisia kutsuttiin myös naittajaisiksi, kättäjäisiksi ja Etelä-Karjalassa tupakaisiksi. Tupakaisiksi kihlajaisia ja myös kuuliaisia kutsuttiin, koska sulhanen tarjosi niissä tupakkaa.

Kihlauksesta ei vanhempina aikoina säätyläispiireissäkään kovin paljon ilmoiteltu, paremminkin sitä salailtiin, mutta lehtiin alettiin panna kihlailmoituksia 1880-luvulla. Käytettiin myös painettuja kihlakortteja. Morsiamen kirja vuodelta 1933 sanoo, että kihlaus voidaan julkistaa päivälehti-ilmoituksella tai lähettämällä kihlakortit, joissa sulhasen nimi on ensin. Uusi käytöksen kultainen kirja vuodelta 1990 toteaa huvittuneena, että nykyisissä lehtien kihlausilmoituksissa on lähes aina ensin naisen nimi, vaikka etiketti vaatisi päinvastaista, mutta ehdottaa että tasa-arvoisinta olisi panna nimet aakkosjärjestykseen. Varsinaisia kihlajaisjuhlia nykyään harvoin järjestetään.

Kuulutus

Seuraava vaihe on kuulutus, nykyään siis esteiden tutkinta. Alunperin kuulutuskertoja oli kolme: kolmena peräkkäisenä sunnuntaina pari kuulutettiin morsiamen seurakunnan saarnatuolista. Toisen maailmansodan aikana kuulutuskerrat vähennettiin yhteen. Varhempina aikoina pappi kuulusteli paria, oliko heidän lukutaitonsa ja kristinopin tuntemuksensa riittävä. Kuulutukseen pano riippui osaamisesta. Papille maksettiin rahaa ja sukat korvaukseksi. Länsi-Suomessa nuoriso kokoontui vastaanottamaan kuulutusten otosta palaajia metelöiden ja ammuskellen.

Kuulutuksesta on puhuttu kiertoilmauksin. On sanottu, että pari on heitetty alas saarnastuolista tai että heiltä on mennyt jalka poikki tai että heidät on nostettu kirkon kattoon ja pudotettu sieltä. Näistä sanonnoista johtuvat vain Suomessa ja Ruotsissa tunnetut kuuliaislahjat, kuulutuskepit ja kainalosauvat, jotka saattoivat olla myös miniatyyrikokoisia silkkityynylle ommeltuja koriste-esineitä. Tämä leikillinen tapa oli säätyläislähtöinen. Kuuliaisia kutsuttiin myös jalantaittajaisiksi, kuukkiaisiksi, krykkypaaleiksi (kainalosauvojen mukaan), ratuleiksi tai ratuloiksi (ruotsinkielinen onnittelemista merkitsevä sana), ja romiaisiksi. Nämä olivat epävirallisia hilpeitä juhlia, jonne mentiin kutsumattakin.

Vuoden 1933 Morsiamen kirjan mukaan kaikkina kuulutussunnuntaina morsiamen kotona on syytä pitää pannu kuumana, kun sukulaiset ja ystävät saapuvat onnittelemaan. 1940-luvulla ja myöhemmin ilmestyneet tapaoppaat vielä mainitsevat kuuliaiset, mutta ilmeisesti kuuliaisten vietto sotien jälkeen loppui siitäkin syystä, että kuulutuskerrat olivat vähentyneet kolmesta yhteen.

Kutsuminen häihin

Nykyään ollaan sitä mieltä, että häihin pitää kutsua kuukautta ennen häitä. Vanhoina aikoina vieraat kutsuttiin viikkoa, paria ennen. Lähellä asuvat kutsuttiin henkilökohtaisesti, kauempana asuvat kirjeitse. Herrasväki lähetti painettuja kortteja ja kohta tavan omaksuivat talollisetkin. Maan itärajan tuntumassa on häävieraita kutsuttu sanomalehti-ilmoituksellakin. Kaksipuolisissa häissä kumpikin talo kutsui omat vieraansa.

Vihkimisajat

Suosituimmat vihkimisajat ovat vaihdelleet. Syyspuoli ja joulukuu ovat ennen olleet parhaita hääkuukausia. Peltotyöt olivat loppuneet, oli ruokaa juhlia varten ja ihmisillä oli aikaa. Kesähäät yleistyivät hiljakseen ja juhannushäistä tuli käsite. Nykyään kesä-, heinä- ja elokuu ovat suosituimpia hääkuukausia.

Länsi-Suomessa vanhaan aikaan tiistai ja torstai olivat monipäiväisten häiden aloituspäiviä, itäsuomalaiset häät alkoivat yleensä sunnuntaina.

Kaksipuoleiset juhlat

Vanhimpina aikoina suomalaiset häät olivat kaksipuolisia: morsiamen ja sulhasen kotona vietettiin erikseen juhlaa, joissa oli eri vieraat. 1800-luvun lopulla häistä oli yksipuolisia eli vain morsiamen tai sulhasen kotona vietettyjä Pohjanmaalla 70 %, läntisessä Etelä-Suomessa 25 %, Keski-Suomessa ja Kainuussa 20 % ja Savossa ja Karjalassa 5 %. Kehityssuunta on ollut yksipuolisia häitä kohti, mutta Itä-Suomessa paikoin on vietetty kaksipuolisia häitä vielä ainakin parikymmentä vuotta sitten. Itä-Suomessa pidettiin morsiamen kotona läksiäiset, sulhasen kotona häät, Länsi-Suomessa morsiamen kotona häät ja sulhasen kotona tuliaiset.

Mihin vaiheeseen vihkiminen sijoittui, riippui mm. siitä vihittiinkö kirkolla vai kotona. Länsi-Suomessa hääsaatoista, hääjoukon matkasta kirkkoon, kirkosta ja häätalosta toiseen, muodostui mahtavia juhlakulkueita, joissa pelimannimusiikki säesti hevosajopelien matkaa. 1800-luvun lopulla varakkaat talolliset pitivät häitä kolme - neljä päivää, joskus pitempäänkin. Hämeessä on vielä vuoden 1945 jälkeen muutamin paikoin vietetty kaksipäiväisiä häitä.

Vanhakantaisissa häistä kummastuttava seremonia liittyi sulhasen ja hänen seurueensa tuloon. He pyysivät morsiamen kotona lupaa tulla taloon tai kysyivät yösijaa ikään kuin olisivat olleet ventovieraita matkamiehiä. Sulhasjoukko saattoi myös sanoa olevansa etsimässä jotain eläintä, lintua, karhua tai hiehoa. Tämä symbolikieli viittasi morsiameen. Sulhasjoukolta voitiin morsiamen kotona kysyä hääpassia, johon vastaukseksi sulhanen tai puhemies kaivoi esiin viinapullon ja esitti huvittavan lorun, jossa kerrottiin mistä he muka tulivat. Morsiamen kotona juhlittiin sitten vuorokausi ja seuraavana iltana sulhanen seurueineen lähti viemään morsianta tämän muutaman sukulaisen kanssa sulhastaloon häihin. Tämä matka tehtiin vanhoina aikoina mahdollisimman myöhään. "Yöllä yöttyrit kulkevat, pimiälla piian viejät", sanoi sananparsikin.

Sulhasen kotiin saavuttaessa vanhimpina aikoina tulijat saapuivat muka muukalaisina. He kysyivät lupaa tulla, pyysivät yösijaa tai sanoivat saaneensa kiinni etsimänsä eläimen, mutta tarvitsevansa lepopaikkaa. Vastaanotto oli aluksi vastahakoinen ja käytiin samantapaisia vuoropuheluita kuin morsiamen kotiin saavut-taessakin. Hääparin hevonen pyrittiin riisumaan nopeasti. Morsiamen tullessa saatettiin ampua ilmaan kunnialaukauksia, jota tapaa myös arvellaan pahojen henkien torjumiseksi.

Appivanhemmat olivat pihalla morsianta vastaanottamassa. Morsian ei saanut astua maahan, vaan hänen jalkojensa alle pantiin joku vaate. Nuoret miehet nostivat hänet ajoneuvoista alas. Joskus appiukko kantoi miniänsä sisälle, ei siis sulhanen kuten nykyään. Morsian meni tuvassa ensi töikseen koskettamaan uunia, että viihtyisi hyvin uudessa kodissaan.

Häävuoteelle nuoripari vietiin vanhempina aikoina aittaan tai riiheen. Kaasoa kiusoiteltiin: "Meidän pässi päälle pääsi". Nuorelleparille on voitu viedä yöateria häävuoteelle ja heidät on menty joukolla laulaen herättämään. Seremoniallinen häävuoteelle vienti on tuttu myös vanhoista säätyläishäistä. Seuraavana päivänä morsian puettiin vaimoksi eli hänen päähänsä pantiin vaimojen päähine. Morsian jakoi lahjansa ja nuorelleparille annettiin lahjoja.

Häiden loppuminen

Häiden lopussa hääpari saatettiin yllättäen nostaa hurraten ilmaan: heidät nostettiin pois tyttöjen ja poikien joukosta akkojen ja ukkojen joukkoon tai emännäksi ja isännäksi. joskus on innostuttu nostamaan vuoronperään jokaista, joka sai morsiamella vaatelahjan. Puhemiestä, kaasoa, kokkia ja tarjoilijoitakin on syytä nostaa

Häiden lopuksi on voitu saunoa. Kaakkois-Suomessa morsian on häiden lopuksi joutunut kylvettämään kaikki häävieraat. Hänen kantaessaan saunaan vettä nuoret miehet aina yrittivät kaataa vesisaavin. Saunaryypyt saatuaan vieraat maksoivat morsiamelle saunarahan lautaselle tuvan pöydälle.

Ei tässä pidot parane, ellei vieraat vähene", sanoo sananparsi. Häätalossa annettiin vieraille merkki, josta piti älytä lähteä kotiin. Määrätyn ruokalajin kuten puuron, vellin tai hernerokan ilmestyttyä pöytään oli aika poistua. Etelä-Suomen länsiosissa teen tarjoaminen oli poiskäskyn merkki. "Annetaan teetä vaan, joo, että pääsevät pois menemään ja talon väki lepäämään." Teenanto oli selvä merkki vielä 1930-luvulla. Myös kun pöytiä alettiin tyhjentää eikä uusia ruokia enää kannettu esiin, vieraiden oli parasta lähteä. Ukot saattoivat viivytellä oluen toivossa pitkään, mutta kun sahtituopit kaadettiin kumolleen tai pöytään tuotiin tynnyrin tappi merkiksi, että kaikki oli juotu, hekin lähtivät. Isäntä saattoi vaihtaa työvaatteet ylleen ja ruveta töihin. Jossakin oli tapana jysäytellä talon nurkkia nuijalla lähtömerkiksi. Talvisaikaan vieraat ymmärsivät poistua, kun ovi nostettiin saranoiltaan ja kylmä ilma pääsi tupaan.

Teksti: Terttu Kaivola