Äiti?

[Guest pikkusiili]

Kirjoitan tämän anonyyminä, koska en halua käyttää nimimerkkiäni näin aran asian tiimoilta.

Pitää ratkasta tässä ennen hääkutsujen lähettämistä ongelma nimeltä psyykeongelmainen ihminen. Oma äiti. "noku se on kuitenkin sun äiti" kuuluu joka puolelta... Aivan, biologinen sellainen, joka on jättänyt muhun ikuisen inhon ja vihan tunteen sitä kohtaan.

Kukaan ei voi sitä käsittää, vaikka kuinka yrittäisin kertoa mun ja mun mutsin väleistä. Sellainen ihminen, joka on riistänyt omalta lapseltaan oikeuden olla lapsi viinapullon ja valehtelun voimin, on mun todella mahdoton nähdä yhtenä elämäni tärkeimpänä päivänä. Mä en halua sitä sinne. En halua kutsua häihini ihmistä, joka on asettanut pullon kaiken edelle silloin kun olisin äitiä joskus tarvinnut (Ei kukaan äiti jätä 6-vuotiasta lastaan yksin heitteille kylmään rappukäytävään ilman kotiavainta keskellä yötä).

Koko lapsuuden ajan kaikkea salailtiin, asioista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä. Oli avioero, mutta sitä ei saanut sanoa, oli viinaongelma, mutta se piti myös salata ja tästä kaikesta kehkeytyi oravanpyörä jonka lopputuloksena en voinut luottaa omaan äitiini, en tiennyt kenen puoleen kääntyä kun olisin äitiä tarvinnut. Valitsin pakopaikaksi toisen maan (lähdin aupairiksi) ja aikuistuin teinistä lastenkodin ja aupair-perheen kautta siis. Valintojani arvosteltiin, koska "Eihän nyt lääkärin tytär voi lastenkotiin mennä kun on oma hieno koti, lemmikki ja pianonsoittokin!" Kukaan ei uskonut mun tarinaa, koska se kaikki *aska oli niin hyvin peitelty ja salattu. Äitini meni jopa niin pitkälle, että oikeuden edessä vaati mua olemaan kanssaan samaa mieltä. Kun en ollut, ja kerroin julkisesti KAIKEN mitään kaunistelematta, niin se kielsi että en ole hänen lapsensa ja otti esille omakirjoittamansa diagnoosin mun mielenvikaisuudesta (!!!). Onneksi se todettiin väärennökseksi ja mutsi sai väärennetystä asiakirjasta sakkoja. Silloin mua alettiin vasta uskoa, olin silloin 15-16v.

Siltikin kaiken ton *askan jälkeen koen, että olen päässyt aikuiseksi suht pienin vaurioin. En voi vaan ymmärtää enää ollenkaan, että miksi olen edes harkinnut sen kutsumista paikalle. Olen ajatellut, mennä puhumaan tämän vielä kerran jonkun psykologin/terapeutin kanssa ihan oman itseni takia, ettei asia jää kummittelemaan tulevaisuudessa tai tule esiin jossain yllättävässä tilanteessa joskus.

Häiden kynnyksellä sana äiti korostuu perinteiden mukaisesti, jolloin läheiset ja perhe olisi läsnä. Siksi tää tuntuu niin kohtuuttoman vaikealta käsitellä. En vain pysty näkemään sitä ottamasssa kunniaa vieraiden joukossa morsiamen äitinä, kun ei se ihminen ole sitä mulle koskaan ollut.

[Con Te]

Oon tosi pahoillani, että sulle on elämä jakanut tollasen äiti-kortin. Perheenjäseniäänhän ei voi valita...

Sun ei todellakaan ole mikään pakko kutsua tollasta ihmistä sinne eikä sun mitenkään tarvi hänestä pitää vaan sen takia että se on synnyttänyt.

Jos ammattiauttajan kanssa aiheesta juttelu vois sun oloa helpottaa, niin mene ihmeessä. Mutta älä hyvä ihminen koe syyllisyyttä siitä, että jätät äitis kutsumatta.

Ja niin, jotkut ihmiset on kykenemättömiä ajattelemaan miltä tollanen voi tuntua, varsinkin jos oma äiti on "normaali". Mutta tollaset "sehän on sun äiti" -kommentit voit kyllä jättää ihan omaan arvoonsa. Jotkut ei vaan tajuu.

Tsemppiä!

[Kebne]

Huh. Voimia sinne!

En varmastikaan itse voi kaikkea käsittää. Itsellä on samoja asioita mielessä, ei tosin ehkä yhtä kovalla mittakaavalla.

Mun äiti on myös erittäin hankala ihminen, emmekä juuri tule nykyisin toimeen (emme ole koskaan tulleet toimeen). En halua häntä häihini tai ylipäätään mihinkään "yhteiseen" tilaisuuteen kanssani. Häpeän niin kovasti häntä, ja pelkään minkä shown hän pistää taas pystyyn.... Hän on niin itsekeskeinen ihminen, että käyttäytyy todella asiattomasti, mikä nolaa minut. Hän arvostelee ja haukkuu ihmisiä kovaan ääneen, haluaa olla huomion keskipiste, oikea "sirkustirehtööri". Kuinka hän onkaan niin hauska ihminen ja kuinka hänellä onkaan kaikista hauskimmat jutut -tyyliin. Taustalla on varmasti ongelmia juomisen kanssa. Viime aikoina olen ruvennut epäilemään hänen mielenterveyttään... Vaarini hautajaisissa sain kauhean migreenikohtauksen. Äitini lupasi pyytää minulle kummitädiltäni (lääkäri) kipulääkkeitä ja niitä sainkin. Pari tuntia minulle selvisi, että kyseessä eivät olleetkaan kipulääkkeet vaan rauhoittavat-/unilääkkeet....

Mielestäni sinun ei todellakaan tarvitse kutsua äitiäsi mukaan juhliin. Et ole hänelle mitään velkaa, sinun ei tarvitse myöskään "pyytää anteeksi" tai "hyväksyä hänta" sillä että hän olisi automaattisesti oikeutettu juhliisi.

[_sinna_]

Oletpas aikamoisen haastavan valinnan edessä. Ymmärrän näkökantasi, ettet halua kutsua äitiäsi häihinne, koska olet lapsuutesi traumatisoima etkä ole saanut häneltä sellaista tukea, mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ja hyvinvoivaksi aikuiseksi. Toisaalta, jokainen äiti (yleensä) tekee parhaansa eikä tarkoituksella ole ollut huono äiti, tämän sanon siksi kun olen työskennellyt lastensuojelulaitoksissa, ja siellä olen nähnyt läheltä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten äitien käsitystä olla äiti. Useimmiten he kokevat vakavasti epäonnistuneensa äiteinä, ja kokevat jatkuvaa huonoa omaatuntoa ongelmiensa takia. Toki kuulostaa kyllä sinun äidin tapauksessa siltä, ettei hän ole kyennyt näkemään omia ongelmiaan siinäkään vaiheessa, kun olette oikeudessa asti ollut. Kannattaa ihmeessä käydä lapsuutesi traumat läpi pitkäkestoisessa psykoterapiassa, yleensä tuon tasoisia ongelmia ei vain pysty hyväksymään ja ne kummittelevat viimeistään siinä vaiheessa kun sinusta itsestä tulee äiti (olettaen siis ettei sulla vielä ole lapsia). Tiedän muutaman ihmisen, ketkä ovat romahtaneet ja sairastuneet vakavaan masennukseen äidiksi tultuaan, koska jostain syystä silloin muistiin palaa piilotajuntaan jääneet traumat lapsuudesta ja se tunne, miten itseään on kohdeltu lapsena. Voimia sulle, teet varmasti oikean päätöksen kutsut äitisi tai et.

[murkeli]

minä varmaan tuossa tilanteessa jättäisin äitini kutsumatta, meillä tilanne ei ole koskaan ollut yhtä paha mutta mies ei vanhempiensa avioeron jälkeen ole ollu äitinsä kanssa missää väleissä vaikka oli jo 12 kun erosivat, jos äiti olisi tänä päivänä hengissä niin ei kuitenkaan kutsua saisi, ei mies halunnut äitinsä hautajaisiinkaan mennä eikä edes kätellyt tai sanonut mitään kun sisarensa häissä äiti oli toivottamassa tervetulleeksi.

tietysti jos äitisi vielä ennen häitä tosissaan ymmärtää tehneensä väärin ja pyytää anteeksi niin asiaa voi miettiä uudelleen, mutta voiko tuollaista ikinä antaa anteeksi vaikka kuinka kauniisti pyydettäisiin?

[Guest pikkusiili]

Kiitos kaikille ihanista ja kannustavista kommenteista. Olen miettinyt asiaa ja varasin ajan perhesuunnitteluneuvolaan ensivuoden puolelle, jossa käyn läpi tätä äitisuhdetta psykologin kanssa. Meillä on perheenlisäys toivottu, mutta sitä ennen haluan selvittää ja käydä läpi siis oman lapsuuteni kipeät kohdat. Se siis sen vuoksi, että toivon sydämestäni onnistuvani joskus äitinä enkä toivo flash backeja lapsuudestani tulevaisuuteen.

Äiti jää ilman hääkutsua. Hän on häistäni tietoinen ja suunnittelee kenen kanssa sinne tulee. Heitti tosin taas ilmaan palasen sitä kulissia, että "Muista sitten, että et sano sitä etkä tätä koska se ja tuo ei tiedä että hän teki niin ja näin...ja isääsi ja hänen perhettään en halua siellä näkeväni ja pilaamassa päivääni. Ja sun on turha pelätä, että mä siellä viinaa joisin kun en ole ikinä sitä edes juonut." eli hän katsoo, että on oikeutettu tulemaan sinne ja olettaa että järjestän häät hänen valheeseen ja kulissiin perustuen. Ei käy.

Olen kirjoittanut hänelle kirjeitä, puhunut suoraan, puhunut eri tavoin ja yrittänyt tehdä kaikkeni näin aikuisiällä korjatakseni menetetyn. Mutta turhaan. Kuten _sinna_ mainitsi, eli äitini ei ole koskaan nähnyt ongelmiaan eikä ilmeisesti tule näkemäänkään, koska kieltää kaiken jopa korkeimman oikeuden edessä. Hän on saanut lausunnot ongelmistaan, mutta väittää kivenkovaan psykiatrien ja sos.viranomaisten olevan täysin väärässä ja minun manipuloineen kaiken häntä vastaan sanoen "Minä olen kuule yliopistot käynyt ja kirjoittanut 7 laudaturia, kyllä minä tiedän!". Eli ihminen käyttäytyy jossain määrin, kuin uhmaiässä oleva lapsi. Psyykehäiriöiselle ihmiselle on turha yrittää selittää että hän on sairas. Ei sellainen ihminen sitä käsitä.

Itse olen ottanut äidistäni välimatkaa ja asun n. 700km päässä hänestä. Se on helpottanut paljon rakentaessani omaa elämääni. Isääni rakastan koko sydämestäni. Ei hänkään ole täydellinen, mutta isä on ollut minulle isä isolla I:llä. Häneen luotan ja hänen haluan jakavan kanssani tuon yhden elämäni tärkeimmistä päivistäni.

Kiitos, että sain purkaa sydäntäni tänne. Kyllä tämä tästä järjestyy. Tulen kertomaan varmasti miten äitini tulee reagoimaan kun ei kutsua saa. Teen asian hänelle selväksi hyvissä ajoin, ettei tarvitse liian lähellä hääpäivää asiasta stressata.

[Rouva-11]

Tämä kuulostaa niin tutulta... Itse en ole ollut 10 vuoteen biologisen äitini kanssa tekemisissä... Lapsuudessani ei ollut alkoholia, mutta kaikkea muuta *askaa kyllä ihan roppakaupalla ja ne kulissit... ne oli niin korkeat että minähän siitä sain "syyt" niskoilleni kun yritin apua hakea... Ja nyt juuri tulee sitä kommenttia että "ota yhteyttä äitiis, se on kuitenkin sinun äiti" ja "kyllähän se äiti kuuluu olla ja kutsua, elä ole naurettava ja pidä vihaa yllä" Minkäs tekee kun se uuden miehensä kanssa pilas mun lapsuuden/nuoruuden. pian 10 vuotta terapiassa käyneenä, traumat edelleen pinnassa kuitenkin alan pikkuhiljaa olemaan menneidyyteni kanssa sujut... Jos haluat/kaipaat "vertaistukea" niin heitä yksärinä... Harvemmin on sattunut kohdalle "toista samanlaista"...

[Guest pikkusiili]

morsio-11 pillahdin itkuun kun luin kommenttisi. Tuosta etenkin nousi karvat pystyyn kun sanoit: ja ne kulissit... ne oli niin korkeat että minähän siitä sain "syyt" niskoilleni kun yritin apua hakea...

Juuri niin. Minun tuntemuksiani kertomaani vähäteltiin ja sain leiman otsaani muka liian herkkänä ihmisenä tyyliin "Ei se elämä kuule kaikilla niin helppoa ole, kyllä sitä viinaa käytetään muuallakin ja siinä ne pennut huolletaan sivussa. Sä olet vaan liian herkkänahkanen." Että pistää vihaksi. Laitan yksäriä sulle morsio-11.

[SiiruS]

Mulla on kans takana hankala suhde biologiseen äitiini. Hän on entinen alkoholisti, joka laittoi minut lastenkotiin kun olin vauva. Sieltä pääsin pitkän ja piinallisen (ei minulle, enhän vielä silloin tajunnut juuri mitään,mutta läheisilleni) taistelun jälkeen sijaiskotiin kummitätini luokse jossa kasvoin aikuiseksi asti. Siellä sain kunnon kasvatuksen ja minua rakastettiin kuin omaa lasta. Minä sain Äidin ja Isän. Biologinen äitini oli aina satunnaisesti, ehkä kerran vuodessa, jopa harvemmin, kuvioissa mukana. Kävi kylässä tms.

Painostusta tulee mummon suunnalta välillä, että pitäisi nähdä, koska "onhan se sinun äitisi". Niin..mutta kun ne verisiteet ei tee tunnesiteitä. Minulla on Äiti ja Isä. Maailman parhaat vanhemmat. Eivät ole biologista sukua, mutta ovat kasvattaneet minut kuin oman lapsensa. Tämä on MINULLE tärkeämpää kuin se kuka minut synnytti ja lopulta hylkäsi. Biologinen äitini on minulle kuin joku kaukaisempi sukulainen.

Olemme viime vuosina ollut enemmän tekemisissä, kun siskoni sai esikoisensa ja biologinen äitimme lopetti juomisen. Nyt hän vain on taas pitänyt etäisyyttä, emmekä ole vuoteen nähneet(taustalla on jälleen mummoni, joka pitää ihmisiä tiukasti naruissaan joista ohjailee mielensä mukaan..). Olen todella pettynyt, itse yritin rakentaa jonkunlaista suhdetta biologiseen äitiini, mutta ilmeisesti se ei nyt onnistu taas vähään aikaan. Nyt kun häitä mietitään, palaan aina tähän kysymykseen uudestaan: entäs biologinen äitini..kutsunko vai en.

Kun esikoiseni syntyi, sairaalassa kysyttiin haluanko jutella psykologin kanssa lapsuudestani, vaikeasta äiti-suhteesta tms. En halunnut. En tarvinnut sitä. Omassa päässäni asiat ovat hyvin selkeitä. En vain pidä siitä että ulkopuoliset (esim. mummo) sekottavat asioita. Olen sijaisäitini kanssa asioita käynyt moneen kertaan läpi, ja hän kun tosiaan on asioissa ollut ennen syntymääni mukana hyvin läheisesti, hän tietää asioista ja hänen kanssa on helppo jutella. Muiden kanssa on vaikeaa jutella näistä, kun ei ihmiset vain jotenkin...käsitä..jo pelkkä asian selittäminen aivan tuntemattomalle ihmiselle alusta alkaen olisi niin järkyttävän vaikeaselkoinen, etten jaksaisi edes yrittää

Tästä ei nyt varmasti ollut mitään apua, mutta et ole asian kanssa yksin. Yleensä huonot isät ovat ne jotka ovat julkisesti parjattuja. Huonot äidit tuntuvat olevan sellainen tabut, josta ei vain puhuta. No, mehän tiedämme että vaikeneminen ei todellakaan ole kultaa.

[Qua]

Pikkusiili, teet minun mielestäni ihan oikean ratkaisun, kun jätät äitisi kutsumatta. Kaikki tuttavasi eivät sitä välttämättä ymmärrä, mutta sinä itse tiedät, miksi teet niin kuin teet. Et ole äidillesi velkaa mitään, eivätkä sukulaisuussuhteita korostavat hääperinteet ole niin tärkeitä, että niiden vuoksi kannattaisi pilata oma hääpäivänsä. Se kuuluu sinulle ja miehellesi eikä äidillesi.

Minulla on lapsuudesta omat traumani, joita käsittelen psykoterapiassa ja joita en halua tässä sen tarkemmin avata. Omien kokemusteni perusteella suosittelen ammattiapua lämpimästi. Psykoterapiaanhan on mahdollista saada myös Kelan tukea. Minulle omista rajoista kiinnipitäminen on vielä hankalaa/mahdotonta. Häitä juhlitaan malliperheen mallityttärenä, vaikka todellisuus on kaikkea muuta.

[Guest pikkusiili]

Kiitos mielipiteistänne! Muhun kolahti hyvällä tavalla tuo Qua:n kommentti "Et ole äidillesi velkaa mitään, eivätkä sukulaisuussuhteita korostavat hääperinteet ole niin tärkeitä, että niiden vuoksi kannattaisi pilata oma hääpäivänsä. Se kuuluu sinulle ja miehellesi eikä äidillesi." Olet tässä niin oikeassa. Me ollaan jo aikuisia ihmisiä eikä meidän enää tarvitse mennä suvun nuoran mukana. Rakennamme itse oman elämämme.

Myöskin SiiruS:n kommentti pysäytti. "..mutta kun ne verisiteet ei tee tunnesiteitä...Tämä on MINULLE tärkeämpää kuin se kuka minut synnytti ja lopulta hylkäsi." Tuo on kyllä niin totta kun olla ja voi. Kiitos suuresti tuosta järkevästä kommentistasi!

Tässä asian tekee surulliseksi se, että äitini ei ymmärrä itse, että hänellä on ongelmia vaan kuvittelee onnistuneen äitinä loistavasti ja luulee, että teen tämän hänelle kiusallani. Vakavat mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet hänen käyttäytymiseensä niin, että hän ei näe ongelmiaan eikä myönnä mitään. Eli yritän tässä sanoa sitä, että jos ihminen kirkkain silmin luulee olevansa täysin terve, niin hänelle on silloin turha yrittää puhua hänen ongelmista koska niitä ei hänen maailmassaan ole. Hän kieltää esimerkiksi täysin sen, että olen asunut lastenkodissa ja ollut osan elämästäni ulkomailla. Ei joko muista/myönnä/ymmärrä. Toivottavasti ensiviikolla kun menen asiasta juttelemaan, niin saan tähän jotain tolkkua.

Olen toki käynyt terapiassa tästä asiasta silloin teinivuosina ja oli kyllä yksi fiksuimmista valinnoista silloin. Ongelmana on silti tänäpäivänä se miten tehdä äidille selväksi, ettei häntä ole kutsuttu häihini.

[Absinthe]

Älä kutsu. Ne ovat teidän häänne ja sinun ei tartte kutsua sinne ketään jota et halua kutsua.

Itselläni ongelma on isäni, joka on alkoholisti ja mielisairas. En haluaisi kutsua häntä, mutta vanhempani ovat edelleen naimisissa ja näennäisesti(ne kulissit..) kaikki on hyvin. Ja koska vierailut ja muut menee sillä "virtahepo olohuoneessa" tyyppisellä kaavalla, mun on hyvin hankala jättää isäni kutsumatta. Sen takia suunnittelin pitkään, että mennään salaa naimisiin, ettei tartte kutsua ollenkaan koko ihmistä, eikä tarttisi selitellä mitään kenellekään. Isäni teki nuoruudestani helvettiä ja rasittaa elämää edelleen, vaikka asun jo muualla ja elän omaa elämääni.

Mä joudun kutsumaan isäni, koska ne ongelmat ovat niin peiteltyjä ja vältän sillä todella ruman riidan + muut mahdolliset seuraukset, joita en ala tässä erittelemään. Mutta tuskin joudun edes puhumaan hänen kanssaan koko häissä, pienet häät siviilivihkimisellä, suunnitelmissa ei ole mitään ohjelmaa, johon isäni kuuluisi.

Toivottavasti saat taottua äitisi päähän, ettei hän ole tervetullut.

[Guest pikkusiili]

Nyt ärsyttää ihan huolella. Kävin eilen siellä niin kutsutulla psykologilla, joka olikin sitten vain ehkäisyneuvoja. Niimpä niin. Määräsi mulle sitten ehkäisypillerit ja sanoi, että ettekö voisi sitten lykätä sitä lasten tekoa ja antaa ajan tasoittaa tilanne vaikean äitisi kanssa. Olen todella pettynyt. Kysyin, josko pääsisin puhumaan tästä psykologin kanssa, niin sain vastaukseksi:

"Ei sulla näytä olevan sellaseen tarvetta, sinne on 3 kuukauden jonotkin ja tarvitsisit sinne lääkärin lähetteen eikä se kirjoita lähetettä jos havaittavia ongelmia ei ole. Meillä käsitellää vakavat psyykkiset ongelmat enkä sun kohdalla näe tarvetta sellaiseen."

Mulla ei sanat riitä...vihastuttaa niin. On se nyt kumma, kun niitä ongelmia on vähätelty koko mun lapsuuteni niin edelleen jatkuu sama kaava ja mut arvioidaan sen perusteella miltä näytän ja jos näytän iloiselta ja hyvinvoivalta, niin diagnoosina - kaikki kunnossa.

[etku]

Kannattaa käydä siellä omalääkärillä pyytämässä lähete. Yks hyvä vaihtoehto psykologille voi olla myös psykiatrinen sairaanhoitaja, jos sellainen sun asuinalueella on. Oon vaan ymmärtäny että niiden palvelut on kirjavampia, eli kannattaa ehkä googlettaa mikä se toimenkuva on omalla alueella.

Mielenterveyslaki

"Kunnan tai kuntayhtymän on huolehdittava siitä, että mielenterveyspalvelut järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisiksi kuin kunnassa tai kuntayhtymän alueella esiintyvä tarve edellyttää."

"Mielenterveystyöllä tarkoitetaan yksilön psyykkisen hyvinvoinnin, toimintakyvyn ja persoonallisuuden kasvun edistämistä sekä mielisairauksien ja muiden mielenterveydenhäiriöiden ehkäisemistä, parantamista ja lievittämistä."

Jo se että sä haluat tällasta palvelua, pitäis olla merkki siitä että sulla on sille tarvetta. Ja kun saa tietää sun taustat niin minä en ymmärrä kuka noita palveluja evää?! Muista ettei palveluja hakiessa saa sanoa "varmuuden vuoksi", vaan kertoa miten se joku asia suhun vaikuttaa.

Tsemppiä kovasti!