Sopiva kihlautumisikä?

[Guest Minimorsio]

Pakko kommentoida tähän keskusteluun sen verran, että minun mielestäni se on kyllä yksi parhaista asioista parisuhteessa, että toisesta löytyy uusia puolia vuodesta toiseen. Sehän uusissakin ihmisissä aina viehättää kun ei voi tietää miten he reagoivat asioihin, mitä he ovat mieltä asioista ja miten he käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Jos tuntuu, että aina tietää jo mitä puoliso sanoo kun keskustelee hänen kanssaan niin silloin on vaarana, että suhde lässähtää ja joku uusi ja vieras alkaa viehättää. Pieni yllätyksellisyys on ihana mauste arkielämään.

[Nodu]

Minä ja poikaystäväni kävimme ensimmäisenä vuonna sellaisen mylläkän läpi, jota en halua muiden kokevan. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, tosin huonolla menestyksellä. Hain oikeustieteelliseen pääsemättä pääsykokeista läpi, joka vei minut pahimmalle pohjalle ikinä. Olin polttanut itseni loppuun. En osannut muuta kuin itkeä, ja nukkua. Vajosin suoranaiseen koomaan, enkä välittänyt mistään mitään. Lopulta minut vietiin lääkäriin ja sain apua unilääkkeistä/rauhoittavista. Voin vain kuvitella kuinka koetuksella tuolloin suhteemme oli, en edes ymmärrä miten hän jaksoi. Siitä asti olen tiennyt että hän on SE OIKEA, joka hetki kun tarvitsin sain tukea hänen olkapäästään. Ja hän oli se voima, joka minut nosti sieltä pohjalta. Hän sai minut uskomaan, ettei mikään ole päättynyt ja elämä jatkuu. Olen kiitollinen että olen kohdannut tämän ihmisen, ja saan elää hänen kanssaan. Jos näin olisi tapahtunut silloin kun asuimme erillään olisi kokemus ollut toinen, koska hän ei olisi ollut joka hetkessä mukana. Mutta kun asuimme yhdessä, hän näki kuinka pahoin voin ja auttoi, eikä ollut heti heittämässä minua pois. Vaikka vanhempani olivat tarjoituneet ottamaan minut takaisin.

Kaikillehan ei tuollaisia koettelemuksia tule, mutta voi sitä silti tietää

Juu, luulen että ymmärsin pointin, jotenkin vaan vastustan sitä että aina sanotaan, että pitäisi asua yhdessä ennen kihlausta/avioliittoa/mitä-sitten-ikinä-tähän-voikaan-sijoittaa, ja se pistää aina vähän silmään. Koska vaikka en itse ole kovin vakaumuksellinen enkä vastusta esimerkiksi yhteisasumista ennen naimisiinmenoa, seksiä ennen avioliittoa tms. niin avoliitto oli minulle niin iso asia, että en luultavasti olisi muuttanut sulhaseni kanssa yhteen ellemme olisi olleet kihloissa. Tämä siksi, että minulle (ja vain minulle) päätös avoliitosta oli jo merkki siitä, että olen valmis viettämään elämäni tämän miehen kanssa. Ja kun mies kosi, oli se totta kai ihanaa, mutta lisäksi se tarkoitti, että mies ajattelee samoin kuin minä (että avoliitto ennakoi jotain isompaa). Äh, vähän vaikea ehkä selittää. Mutta summa summarum, itse en olisi muuttanut yhteen ilman kihlausta. Toki jos mies olisikin ollut aivan hirveä (ja siihen en uskonut, on mullakin arvostelukykyä, mutta noin teoriassa, JOS olisi ollut), niin kihlaushan on ikään kuin valmistautumis- ja harkinta-aikaa - kihlauksen voi purkaa, jos eteen tulee jotain täysin odottamatonta tai ylitsepääsemätöntä. Tosin tosi monesta asiasta voi päästä yli ja läpi yhdessä, jos vain on tahtoa.

[marituulia]

Kihloihin voi minun mielestä mennä siinä vaiheessa kun oikeasti ymmärtää sen, että avioliitto on ikuinen juttu eikä sitä voi purkaa sanomalla 'Joo en jaksa sua enää, lähen nyt, moi'.

Kaverini sanoin (on siis naimisissa, kahden lapsen äiti ja kihlautunut 17-vuotiaana) : 'Ikuisuus on pitkä aika kun se alkaa 17-vuotiaana.'

Minä kihlauduin pari kuukautta 18-vuotissynttäreideni jälkeen (seurustelua takana reilu vuosi), sulho on samana vuonna syntynyt mutta 8 kuukautta aiemmin. Kihlautuessamme sovimme, että avioliitto voi odottaa siihen asti, että meillä on rahaa järjestää häät, koska halusimme ehdottomasti kustantaa ne itse. Silloin olimme abivuodella, molemmat asuivat vielä kotona ja tulomme koostuivat kesä- ja joulutöistä.

Kihlautumista seuraavana keväänä riitelimme aivan hirveän paljon. Sulhon äiti oli sairaalassa taistelemassa levinnyttä syöpää vastaan, minun läheisimmät kaverisuhteeni katkesivat koska minulla ei ollut enää aikaa käydä heidän kanssaan ulkona viikoittain eivätkä kaverini hyväksyneet sitä ja tämä oli mulle isku vyön alle koska olimme pitäneet näiden tyyppien kanssa yhtä noin seitsemän vuotta ja sulho syytti tästä itseään, penkkari-iltana eräs toinen kaverimme sai sulhoni uskomaan että olin pettänyt häntä - vaikken siis todellakaan ollut - ja asuimme ensimmäistä kertaa oikeasti saman katon alla sulhon äidin sairauden takia (hän oli siis sairaalassa toisella paikkakunnalla, sulhon isä oli hänen kanssaan ja sulhon veli oli jo muualla opiskelemassa). Tähän samaan tuli vielä minun sairastumiseni, pyörtyilin valehtelematta kymmenisen kertaa päivässä enkä jaksanut mitään ja jouduin olemaan sairaalassa muutamia kertoja. Ja tämän kaiken keskellä suhteemme vahvistui ja eräänä kovin onnellisena päivänä viime kesänä tiesin, että tässä on mies, joka ei varmasti ikinä poistu viereltäni.

Nyt meillä on yhteinen asunto, sulho on armeijassa ja häät ovat ensi heinäkuussa hänen päästyä sieltä pois.

Minun vanhempani ovat jyrkästi avioliittoa vastaan, koska emme kuulemma tunne toisiamme tarpeeksi hyvin - siis alttarilla seistessämme suhdetta on vajaa kolme vuotta takana - ja koska hekin seurustelivat ennen kihlautumistakin viisi vuotta. Tämän lisäksi he vetoavat rahatilanteeseemme: häiden järjestäminen maksaa kuulemma helposti viisituhatta euroa eikä heillä ole varaa auttaa. Joo, varmasti, mutta jos häät maksetaan opintotuesta, juhlapaikka on ilmainen, kirkko on ilmainen, ruuat tehdään itse, en edes halua kallista sormusta vaan sievän ja yksinkertaisen (tämän hetken lemppari maksaa 89 euroa) ja vieraita on vain nelisenkymmentä, en oikeasti usko että saisimme kulutettua tuhansia euroja niihin. Hassuinta tässä on, että he eivät ole vaivautuneet kysymään missä me aiomme järjestää häämme ja kuinka suuret niistä on tulossa... Äidilläni kaihertaa myöskin se, ettei sulhoni aio mennä yliopistoon eikä hän ole äidin mielestä 'kunnollinen', koska hän ei kirjoittanut ällän papereita - ja tämä ei ole vitsi - eikä hän pukeudu äidin mielestä siististi. Sulhoni on rehellisin, aidoin, luotettavin ja huolehtivaisin ihminen jonka olen koskaan tavannut, mutta äidillä ei nämä mitättömät pikkuseikat kiinnosta.

Sulhon vanhemmilla on hieman eri asenne: myös hänen äidin mielestään on ehkä liian aikaista, mutta hän hyväksyy päätöksemme eikä tuomitse sitä. Hänen isänsä hyväksyi päätöksemme täysin ja lupasi auttaa, jos vain tarvitsemme apua.

Tulipa pitkä selostus, mutta pointti oli siinä, ettei niillä muiden mielipiteillä ole väliä, jos vain on itse varma suhteestaan. Jos ei ole varma, niin silloin avioliitto ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto.

[morsian10]

Me oltiin 17 ja 18 vuotiaat kun mentiin kihloihin. ei mietitty muiden mielipiteitä, vaan kihlauduttiin kun siis sovittiin että mennään naimisiinkin. Sillon ei tarkkaa päivämäärää päätetty häille, vuosi kylläkin. Nyt kulta on armeijassa myös ja sitten ensi kesänä on häät eli tasan 2 vuotta tulee meidän kihla-aika olemaan. Sillon on 3 vuotta "virallista" seurustelua takana, tutustuttiin jo reilun aikaa ennen seurustelun aloitusta. Me ei varsinaisesti asuttu yhdessä ennen kihlautumista, mutta majailtiin toistemme luona varmaan joka yö ja päivä aika kauan ennen yhteen muuttoa, eli vähän saatiin esimakua tosta yhdessä asumisesta .

Mun mielestä sillä ei oo mitään väliä mitä muut ajattelee meidän kihloihin/naimisiin menemisistä. Toki se tuntuu inhottavalta jos joku ystävä mulkaisee vähän rumasti tai ihmettelee oikeen ääneen että mitä sä elämääs pilaat, kun et enää voi ryypätä ja rellestää pitkin kaupunkeja niinkuin sinkkuna ja iskeä miehiä yhdenillanjutuiksi, kun oot alkanu seurustelemaan noin nuorena. HAhhhah. Mä kyllä paljon paljon mieluummin valitsen oman kullan ja vietän elämäni hänen kanssaan, kuin vietän tuollaista nuoruutta.

[belle*]

Itse kihlauduin viikko taaksepäin syyslomallani poikaystäväni kanssa. Olemme seurustelleet 3 vuotta, itse olen 19, hän on 25. Oikeata ikää ei ole, ihmiset on erilaisia ja erilaisissa tilanteissa eri ikäisinä. Kukaan minua tunteva ei ihmetellyt ratkaisuani valita näin nuorena, olen aina ollut vähän erilainen Häät ovat ensi syksynä ja olen ikionnellinen, ja varma että selvitään tästä elämästä yhdessä, kunhan tahtoa riittää! Ajattelin jo vuosi sitten, että olisimme valmiita, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna emme olisi olleet.

Meidänkin kohdalle sattui tämä kolmen vuoden kriisi, josta on jonkun verran kuullut puhuttavan. Se ah-niin-ihana rakastumisen tunne hiipuu ja tilalle astuu todellisuus realistisena. Suhteemme on selvinnyt molempien masennuksen yli. Itse uuvuin kirjoitusten jälkeen niin pahasti, ettei millään ollut mitään merkitystä ja makasin vain kotona päivät pitkät. Miehellä oli omat ongelmat suhteen alussa, jotka liittyivät hänen entiseen elämään. Nyt tuntuu hyvältä ja päätös on oikea meille tällä hetkellä, olen nähnyt hänestä ne rumat puolet ja hän minusta. Kriisiaikoina tuntui jotenkin helpottavalta kun ei ollut sitoutunut vielä mitenkään, vaan oli se takaovi auki. Tämä ehkä auttoi ongelmien yli; tuntui että oli tilanteessa tahdosta, ei pakosta.

Olen miettinyt myös paljon tätä ikäasiaa. Ikävää suhtautumista "nuoren" (tässä tapauksessa näin, koska onhan mies jo kohta 26) on tullut mieheni työpaikalta, missä arvomaailma on ehkä hieman erilainen kuin meillä. Samoin yksittäisiltä lähisuvun ihmisiltä (miehen puolelta), jotka eivät kuitenkaan ole kovinkaan tiiviissä yhteyksissä meihin. Ihmetyttää ihmisten asenteet, mutta niiden ei voi antaa häiritä. Yhteiskunnassa on ne tietyt kangistuneet tilasto-kaavat, joiden mukaan tulisi mennä naimisiin, hankkia lapsia etc.etc. Olemme molemmat kuitenkin (minä tulevaisuudessa) korkeakoulutettuja, joten ihmiset ihmettelevät miksi emme hanki uraa ensin ja vasta sitten mieti näitä asioita. Tämä on kuitenkin mielestäni heidän mielen köyhyyttä ja tietyn asteista suvaitsemattomuutta, minkä voi vain toivoa muuttuvan ja toki yrittää itse sitten ymmärtää asiaa tältäkin kantilta

Kunnioitan paljon vanhempiani ja isovanhempiani ja uskon heidän tietävän maailmasta ja elämästä paljon. Jos sieltä suunnalta olisi tullut jotain kummastelua ja kauhistelua, olisin ehkä miettinyt asiaa vielä kerran. Miksi ihmiset, jotka minut niin hyvin tuntevat, sanovat näin? Reaktiot on olleet positiivisia ainoastaan, eikä kukaan ole ihmetellyt valintaa!

Minusta näitä asioita on hyvä pohtia ja käydä läpi. Itse tiedostan vahvasti kuitenkin nuoren ikäni ja yhteiskunnan tietynlaiset odotukset, sen takia olen miettinyt laajasti omia motiivejani. Haluan myös tietyllä tavalla suojella itseäni miettimällä näitä asioita, tiedän, etten ole enää nuori naiivi tyttönen. Mitä jos olenkin väärässä ja saan pahan kerran siipeeni? Asioita on hyvä ajatella laajasti

[muffeli]

^En usko, että siinä kummastelussa on välttämättä kyse suvaitsemattomuudesta vaan ehkä enemmänkin elämänkokemuksesta ja realismista, vaikka ymmärrän tietysti, että se voi tuntua pahalta omalla kohdalla. Esimerkiksi omassa kaveripiirissä kaikki paitsi yksi niistä pareista, jotka alkoivat seurustelemaan joskus 18-vuotiaina, ovat eronneet. Kaikki n. 4-8 vuoden seurustelun jälkeen. Nämä kaikki olivat aikoinaan ihan varmoja siitä, että olivat löytäneet kumppanin ihan tositarkoituksella. Mutta siinä parinkympin jälkeen useimmat kuitenkin vielä kasvavat henkisesti ja se teininä ihana kumppani ei välttämättä enää sovi siinä vaiheessa, kun on oppinut enemmän itsestään, siitä millaisia toiveita elämässä on ja ylipäätään maailman menosta. Koska tällainen on vain hyvin yleistä, niin siksi ehkä ihmiset kehottavat ensin "löytämään itsensä" ennen kuin sitoutuu loppuelämäksi toiseen ihmiseen, ettei sitten ala jossain vaiheessa kaduttamaan tai ajattelemaan, että onkohan sitä sittenkin joku sopivampi itselleen tuolla jossain. Jos joku olisi heittänyt jotain itsensä löytämis -juttuja, kun olin 16 olisin ollut hirveän ärsyyntynyt ja miettinyt että siinähän puhuu. Mutta nyt reilu kymmenen vuotta myöhemmin täytyy todeta, että niinhän se menee.

[belle*]

En ehkä yhdy nyt muffeliin, kuten sanoin, hälytyskellot olisivat soineet jos joku läheisistäni asiaan olisi sanonut jotain ristiin. Ihmiset, jotka näin ovat kommentoineet ovat menneet naimisiin ja hankkineet lapsensa päälle 30-vuotiaina, eli lähtökohdat ajatella ovat erilaiset. Ystäväpiirini koostuu juurikin näistä 25-30 vuotiaista, jotka sanovat suoraan, että he kokevat vieläkin olevansa liian kypsymättömiä päätökseen. Koen ihan luonnolliseksi ja mutkattomaksi ystäväsuhteet vanhempienkin kanssa ja olemme aika samalla viivalla elämissämme. Mutta tosiaan ihmisillä on eri historiat ja taustat, joka muokkaa ja kasvattaa persoonaa aika paljon, eri tahdissa Mutta kommentoijat ovat nyt olleet minulle täysin tuntemattomia ja vain miehenkin hyvänpäivän-tuttuja.

Mutta olen kuitenkin samaa mieltä siinä, että vanhemmilla on perspektiiviä ja elämänkokemusta jaettavana. En vain haluaisi kuulla kommentteja ihmisiltä joita en ole edes nähnyt

Muokattu: October 30, 2009, käyttäjä: lokakuunmorsian

[muffeli]

^En nyt tarkoittanutkaan juuri sinun tapaustasi, vaan ihan yleisesti mietin sitä, miksi vanhemmat ihmiset saattavat kehottaa odottamaan vielä jonkin aikaa. Esimerkiksi näin jälkikäteen tuntuu siltä, että itse "aikuistuin" jotenkin siinä 23-24 vuoden kieppeillä. Vaikka tietysti siinä joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä tuntui jo tosi aikuistelta ja viisaalta, niin en ehkä näin jälkikäteen ajatellen sitä vielä ollut

Ihan samaa mieltä olen siitä, että ei asia kuulu vieraille ihmisille, ja vaikka näillä olisikin mielipide, niin sen voi pitää ihan itsellään. Toisten tilanteeseen puuttuminen on niin vaikeaa, kun ei kuitenkaan tiedä kaikkia taustoja jne.

Muokattu: October 30, 2009, käyttäjä: muffeli

[ladyH]

Koska kihlautuminen ja sitä seuraava naimisiinmeno on hyvin henkilökohtaisia päätöksiä, ei oikein ulkopuolisena voi kommentoida. Oma kokemukseni kuitenkin täsmää muutamien muiden kokemuksia alle 18 vuotiaana tehtyihin loppuelämää koskeviin päätöksiin.

Itse tapasin oman kultani jo 16 vuotiaana ja seuraavaksi tulee 9 vuotta yhteistä taivalta täyteen. Itse olisin ollut niin hullu, että olisin halunnut kihlautua ja mennä naimisiinkin parin vuoden seurustelun jälkeen, mutta onneksi sulho oli fiksumpi. Mekin olemme ongelmamme taistelleet läpi ja selvinneet, mutta jälkeenpäin olen kyllä nauranut itselleni, kuinka lapsellinen olin vielä 18 vuotiaana. Tosin silloin luulin olevani kypsä ja varma päätöksistäni. Kuinka paljon onkaan elämä muuttunut niistä ajoista!

Erityisesti olen seurannut pikkusiskojeni toilailuja ja sitä kuinka kypsiä he tällä hetkellä ovat päätöksineen. Tuolloin 18 vuotiaana luulee tietävänsä kaiken ja mielestäni ero nykyiseen ikääni on se, että enää en todellakaan luule tietäväni mitään, koska tiedän etten tiedä

Myönnetään, että minua vanhemmat todennäköisesti ajattelevat samoin minusta (että olen lapsellinen). Jokainen pari tekee ratkaisunsa itse, eikä muilla ole siihen mitään sanomista.

Mekin ollaan enneminkin kasvettu yhteen ja yhdessä ollaan aina tehty päätökset meitä koskevista asioista. Kihloihin menimme yhteisestä päätöksestä 02/08 ja menemme naimisiin, kun kymmenen vuotta seurustelun alkamisesta tulee täyteen.

[pinkdream]

Mielestäni oikeaa ikää ei voi määritellä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että suurin osa teinikihloista on vähän... noh, typeriä. Ei olla ehditty kokea elämässä vielä mitään. Tiedän toki sellaisiakin, jotka ovat nykyäänkin jo lähempänä 50 ikävuotta ja ovat seurustelleet yläaasteajoista asti.

[Aleysha]

Mielestäni sopivaa kihlautumisikää ei ole, niinkuin ei sopivaa ikäeroakaan.

Omasta puolestani voin sanoa, että fiilikset ovat mitä parhaimmat,

meillä on ollut puolisen vuotta yhteiseloa saman katon alla ja kihlautuminen tapahtui hetki sitten.

Yhteisesti päätimme, että loppuvuodesta 2011 olisi avioituminen edessä, jolloin minulla ikää 22

ja paremmalla puoliskolla 24.

Takana on kokemus neljän vuoden parisuhteesta, jonka itse päätin pääasiallisesti henkisen terveyden

pelastamiseksi ja ehkä minä sitten aikuistuin vuosien varrella, toinen osapuoli ei. (Tämän suhteen olisin

voinut päättää aikaisemminkin, jos olisin ollut fiksu, mutta virheistään sitä oppii.)

Yöjuoksut eivät ole itseäni koskaan kiinnostaneet, vaan vakaa parisuhde ja yhteiset realistiset

tulevaisuuden suunnitelmat!

[rizie]

Ei kai tässä mitään sääntöä ole. Jos joku ikä pitää sanoa niin sanotaan, että sitten kun on käynyt rippikoulun.

Mistä minä mitään tiedän. Jokainen tehköön niin kuin haluaa.

Toivotan teille onnea!

[Guest jippis]

Hei!

Voiko minkään ikäisenä luvata, että mitä ikinä tapahtuukin pysymme ikuisesti yhdessä? Voi luvata rakastaa ja yrittää pysyä yhdessä, mutta se oma puoliso voi myöhemmin muuttua syystä tai toisesta. Alkoholi, väkivalta,pettäminen... niin paljon asioita ja esimerkkejä joissa edes rakkaus ei riitä. Tosi synkkää, mutta näinkin on käynyt. Silti ei saa menettää uskoa rakkauteen tai avioliittoon! Tämän kahden ihmisen yhteisen elämän aloittamiseen tarvitaan rakkautta, voimia, uskoa ja luottamusta sekä rohkeuttakin. Ei mielestäni ikä kerro kaikkea. "Nyt kun olen jo 35 niin ei minulle tämän ikäisenä enää mitään tapahdu mikä kaataisi meidän suhteen..." niinkö?

Tärkeämpää on tuntea toinen ja halu tutustua lisää joka päivä koko elämänsä ajan.

itse kihlauduin 18-vuotiaana ja naimisiin menossa nyt vuosia myöhemmin. olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja rakkaus kasvaa mukana vuosi vuodelta. Toisille toki toisenlainen tie on parempi, täytyy luottaa, että itse tietää mitä tahtoo ja mikä itselle parhaaksi.

onnea kaikille kihlautujille!

[lorenda]

Kiinnitin tässä keskustelussa nyt lähinnä huomioni muutamiin asioihin.

...niin kyllä kaikessa hiljaisuudessa toivoisin että nauttisivat nuoruudestaan ja jaksaisivat odottaa, kun elämässä on niin paljon muitakin ihania asioita...

Olen itse naimisiin mennessäni jo vahvasti yli kahdenkymmenen. Loppuuko minun nuoruuteni siihen, kun sanon tahdon?! En menisi vannomaan. Miksei nuori voi olla avioiduttuaankin?

pinkdream:...Olen kuitenkin sitä mieltä, että suurin osa teinikihloista on vähän... noh, typeriä. Ei olla ehditty kokea elämässä vielä mitään...

Aika karkea yleistys?!? Se, että nuori ei ole ollut vastatusten joidenkin asioiden kanssa ei käsittääkseni kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi täysin vailla elämänkokemusta koko esim. 16-18 vuoden elinajaltaan? Ne elämänkokemuset siihen mennessä muokkaavat meitä yhtä paljon, kuin myöhemminkin tulevat. Ovatko sitten nelikymppisinä kihloihin menneet, tämän suuren elämänkokemuksen omaavat, mutta silti puolen vuoden päästä toisilleen sopimattomina eronneet jotenkin aikuisempia? Tuskin, mutta tekivät sen silti.

muffeli:...Koska tällainen on vain hyvin yleistä, niin siksi ehkä ihmiset kehottavat ensin "löytämään itsensä" ennen kuin sitoutuu loppuelämäksi toiseen ihmiseen, ettei sitten ala jossain vaiheessa kaduttamaan tai ajattelemaan, että onkohan sitä sittenkin joku sopivampi itselleen tuolla jossain...

Koska ihminen on "löytänyt itsensä"? Olen reilun parikymmentä mennessäni naimisiin. Koen tietäväni kuka olen, mutta koen myöskin tuntevani itseni niin hyvin, että voin rehellisesti sanoa mielipiteideni varmasti muuttuvan ajan kanssa suuntaan ja toiseen. En menisi minkään uhalla väittämään tietäväni, mitä ajattelen elämästä 20 vuoden päästä. En silti koe sitoutuvani yhtään sen vähempää. Mieluimmin näen itseni rakkaani kanssa vielä 70 vuotiaina. Elämä ottaa ja elämä antaa sekä opettaa. Minä haluan oppia, ymmärrän että se vaikuttaa minuun, mutten ymmärrä, miksi minun pitäisi oppia yksin? Vain sen takia, että tiedostan mielipiteideni olevan suhteessa sen hetkiseen elämäntilanteeseeni?

Sen sijaan komppaan muutamia täällä sanoen, että kihlautuminen ja naimisiin meneminen ovat erittäin henkilökohtaisia asioita. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Sillä, halusimmepa me mitä hyvänsä, myös ne erot ja vastoinkäymiset kuuluvat osaksi elämää. Ja niistähän jos mistä oppii. Varsinkin nuorena, kun on aikaa oppia ja pelata peli uudelleen!

Muokattu: April 30, 2010, käyttäjä: lorenda

[miguel1983]

Itsellä oli mukana "symboliikkaa" numeroiden kera. Eli täytin 25 vuotta ja kihlauduin samana päivänä, 25.x-kuuta.

Kaksi vuotta oltiin tunnettu toisemme, sitten kihloihin ja hääpäivä siitä 2 vuotta eteenpäin. Alkaa nyt olla lähellä...

[tammityttö]

Se, että nuori ei ole ollut vastatusten joidenkin asioiden kanssa ei käsittääkseni kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi täysin vailla elämänkokemusta koko esim. 16-18 vuoden elinajaltaan? Ne elämänkokemuset siihen mennessä muokkaavat meitä yhtä paljon, kuin myöhemminkin tulevat. Ovatko sitten nelikymppisinä kihloihin menneet, tämän suuren elämänkokemuksen omaavat, mutta silti puolen vuoden päästä toisilleen sopimattomina eronneet jotenkin aikuisempia? Tuskin, mutta tekivät sen silti.

Mielestäni tämä on varsin selviö, että vanhemmalla on enemmän elämänkokemusta, sekä enemmän kypsyyttä tehdä tietynlaisia valintoja. Ei se tarkoita, etteikö nuorella olisi, mutta loogisesti nuoremmalla on vähemmän. Kuitenkin jos puhutaan alle parikymppisestä, niin edessä on mahdollisesti vielä paljonkin muuttuvia elämäntilanteita, joiden sujumisesta on vaikea sanoa etukäteen mitään. Armeija-aika, opiskelupaikat, muutot, vaihdot, mahdolliset kaukosuhteilut, kasvamiset eri suuntiin ja se itsensä löytäminen, työpaikan etsimiset, eri elämäntilaneessa kumppanin kanssa eläminen jne. Jokainen näistä on mahdollinen kriisin paikka. Totta kai muutoksia tulee vanhemmallakin iällä, mutta todennäköisesti paljon vähemmän kuin iässä 16-25v. Itse arvostan sen verran vanhempien elämänkokemuksia, että haluan uskoa heihin tällaisissa asioissa. Ei minulla voi ollakaan niin paljon tietoa kuin heillä. Vaikka tiesinkin heti alusta, että haluan tuon miehen kanssa olla aina, niin minulla oli aikaa odottaa. Muutama vuosi ei loppuelämästä tunnu miltään. Se, että vanhemmalla on enemmän elämänkokemusta ei tietystikään silti varmuudella tarkoita sitä, että hän sitä osaa hyvin käyttää hyödykseen, ja tästäkin löytyy valitettavan paljon varoittavia esimerkkejä.

Minulle ei ole niin väliä sillä, että koska ihmiset kihlautuvat ja koska menevät naimisiin. Onhan se jokaisen oma asia. Toivon vain, että nämä nuorena avioituvat tiedostavat oikeasti "riskit", eivätkä sokeasti heittäydy avioliittoon ajatuksena "Minä ainakin tiedän elämästä tarpeeksi, kun olen kokenut niin paljon" tai "Ikä on vaan numeroita", kun ei se ihan mene niin.

[Asrana]

Kihlautuminen kannattaa mielestäni silloin, kun se tuntuu itselle sopivalta. Toki monet voivat ajatella, että kyseessä on ns. "teinikihlat", mutta vain te itse tiedätte, miltä teistä todella tuntuu.

Itse en olisi osannut ajatella kihlautuvani vielä lukioikäisenä. Olen seurustellut tulevan mieheni kanssa jo 15-vuotiaasta asti (hän oli 17-vuotias tuohon aikaan). Nyt olenkin itse jo 25-vuotias ja voisi sanoa, että olemme kasvaneet yhdessä, mutta se tekeekin suhteestamme minulle ainutlaatuisen. Itse olin viime kevään vaihdossakin kauempana 4,5 kk ajan ja suhteemme kesti hyvin sen läpi. Menimmekin kihloihin talvella ystävänpäivänä, jolloin olimme seurustelleet jo reilut 9 vuotta. Se tuntui meistä kypsältä ajalta. Häihin sitten onkin kihlautumisesta vajaan vuoden verran. Se tuntuu olevan hyvä tapa juhlistaa yhteistä taivaltamme, kun olemme olleet yhdessä 10 vuotta.

Tottakai jokaisessa suhteessa on omat riskinsä ja tiedostan sen hyvin, että monet teini-ikäisenä solmitut suhteet eivät kestä loppuun asti. Itse kuitenkin tunnen, että mieheni on 'se oikea' minulle ja haluan solmia liiton hänen kanssaan. Kihloihin, ja varsinkin naimisiin mennessä kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikkea ei voi tehdä enää omin päin. On parempi olla varautunut kompromisseihin ja kokemus tottakai antaa niihin lisää valmiuksia. Tärkeintä on mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, muiden mielipiteet kannattaa ehkä huomioida, mutta he eivät voi tietää mikä juuri sinulle on kaikkein parasta.

[enya]

Hyvä aika kihlautumiseen on silloin, kun se tuntuu kaikinpuolin oikealta ratkaisulta. Tarkkaa ikää on vaikea määritellä, mutta teini-iässä ei mielestäni kannattaisi vielä sormuksia vaihtaa.

[brideTB]

Mä menin ekan kerran kihloihin 18-vuotiaana. Ja erosin 20-vuotiaana. Ja nyt 24-vuotiaana menin toisen kerran kihloihin ja oon ihan eri ihminen kun kuusi vuotta sitten. 18-vuotiaana mut painostettiin kihloihin, ja nuori ja hölmö(en siis tod tarkota että kaikki nuoret olis hölmöjä, itse olin kyl )kun olin, niin menin. En kadu sitä, koska kaikki koettu kasvattaa.

Mutta teette sitten kukkoo tai piirasta niin onnea jokatapauksessa

[masilino]

Me tavattiin 19-vuotiaina 8 vuotta sitten ja alettiin seurustella viikkoa myöhemmin. Muutettiin yhteen, sitten isompaan asuntoon, hankittiin koira. Tässä kohtaa oli yhteistä matkaa takana 2,5v, kaikki oli jotenkin rakennettu valmiiksi ja ajattelimme, että olisi soveliasta mennä kihloihin, häistä ei tietoakaan. Kun asiaa nyt ajattelee 6 vuotta vanhempana (ja NIIN eri ihmisenä ettei voi uskoa) ne oli niin teinikihlat kun olla voi. Tilanne alkoi huonontua ja kaksi vuotta myöhemmin erosimme. Kukaan ei ymmärtänyt miksi, koska mitään "oikeaa" syytä ei ollut, ei lyöty eikä petetty. Emme suomeksi sanottuna vain olleet ehtineet katsella tarpeeksi ympärillemme emmekä ennenkaikkea tienneet ketä olimme itse ja mitä halusimme toiselta, miten olisimmekaan voineet? ..Ja todella luulimme tietävämme tuolloin ihan kaiken, olimme ihan aikuisia. Ero oli ihan kamala, muutin koiran kanssa pois kamojeni kanssa, mies laihtui runsaassa kk 10kg (ennestään normaalipainoisessa pitkässä miehessä ei kovin kaunista ) ja häselsimme molemmat ympäriinsä kuin pikkukanit.

Meni kk, ja minun pää ei kestänyt vaan halusin tavata, ja vieläkin tulee tippa silmään kun ajattelen miten sydän tuli kotiin kun näin miehen uudestaan.. Siinä sitten alettiin koota linnaa kokonaan alusta uudestaan (erikseen päätettiin, että vanhaan ei palata, vaan aloitetaan kokonaan alusta) ja kokonaisuudessaan puoli vuotta eron jälkeen lähdimme yhdessä lomalle ja sovimme, että palaamme yhteen. Tästä kk myöhemmin mies muutti toiselle puolelle Suomea opiskelemaan ja minä sain oman alani töitä toisesta kaupungista lopputuloksella, että olemme viimeiset 3 vuotta asuneet 500km päässä toisistamme tavaten joka toinen - joka kolmas vkonloppu, kesät asumme yhdessä. Itse valmistun siis pian ja mies 1 - 1,5v päästä. Mutta välimatkan takia molempien opiskelu on sujunut joutuisasti ja saamme leikkiä kotia silloin kun näemme.

Pointtina se, että ymmärrän varmaan miltä aloittajasta tuntuu. Me olimme niinä ihmisinä jotka silloin olimme (kun tapasimme 19v. ja 2,5v myöhemmin kun menimme kihloihin 21v.) AIVAN varmoja siitä, että se kestää. Mutta kun ihminen ei ole kaksikymppinen ikuisesti, vaan kypsyy ja alkaa tuntea itsensä siinä matkalla. Jos menee kaksikymppisen Liisana kihloihin ja naimisiin, ei kolmikymppisenä Liisana ole ehkä enää lähelläkään sitä, väitän, että 10 ensimmäistä vuotta 18 jälkeen muuttaa ihmistä henkisesti eniten koko elämässä! Olemme miehen kanssa kasvaneet aivan toisenlaisiksi kuin olimme tuolloin, mutta onneksi keskinäinen rakkaus ei ole muuttunut mihinkään, on kasvettu yhdessä. Mutta väitän -täysin oman kokemuksen perusteella- että liian aikainen suhteen virallistamisen paine vie pois sen herkkyyden mitä nuori suhde ja nuorten ihmisten suhde vaatii. En voi tietysti varmaksi sanoa, mutta on mahdollista, että olisimme pysyneet yhdessä ilman niitä kihloja, ne rinkulat sormessa vaan aiheuttivat jonkun ihmeellisen paineen koko juttuun! Eli minun ohje: älkää kiirehtikö, vaan nauttikaa siitä hetkestä ja kasvakaa ja katsokaa, jaksatteko toisianne vielä, kun molemmat ovat ehtineet kasvaa -oikeasti- isoiksi. Ei sitä tarvitse odottaa 70-vuotiaaksi, mutta edes 25-vuotiaaksi? Tsemiä

ja ps. kihlat numero kaksi solmittiin toukokuun alussa ja häät vuoden päästä..ja nyt suunnitellaan yhteistä elämää tuntien itsemme ja toisemme ja tuntien omat ja toisen oikut. Ja ennen kaikkea ollaan nyt avoimempia, intohimoisempia ja aidompia kun ikinä tuolloin kaksikymppisenä, ollaan omia oikeita itsejämme.

[marabello89]

No mielestäni (lähes) täysi-ikäiseksi olisi ainakin hyvä odottaa, mutta sen jälkeen se on enemmän kysymys suhteen vahvuudesta, molempien toiveista ja avioliittoaikeista, koska kihloihin kannattaa mennä. Mielestäni kihloihin kannattaa mennä sitten, kun naimisiin meno tuntuu ajankohtaiselta.

Me kihlauduimme juuri, minä olen 20 ja sulho 22. Häitä alettiin miettiä saman tien, jos ehditään saada hyvin järjestelyt alulle niin ne on jo talvella. Meille on aina ollut selvää, että halutaan nuorena sitoutua ja myös hankkia oma perhe.

[Elca]

Mielestäni tämä on varsin selviö, että vanhemmalla on enemmän elämänkokemusta, sekä enemmän kypsyyttä tehdä tietynlaisia valintoja. Ei se tarkoita, etteikö nuorella olisi, mutta loogisesti nuoremmalla on vähemmän. Kuitenkin jos puhutaan alle parikymppisestä, niin edessä on mahdollisesti vielä paljonkin muuttuvia elämäntilanteita, joiden sujumisesta on vaikea sanoa etukäteen mitään. Armeija-aika, opiskelupaikat, muutot, vaihdot, mahdolliset kaukosuhteilut, kasvamiset eri suuntiin ja se itsensä löytäminen, työpaikan etsimiset, eri elämäntilaneessa kumppanin kanssa eläminen jne. Jokainen näistä on mahdollinen kriisin paikka. Totta kai muutoksia tulee vanhemmallakin iällä, mutta todennäköisesti paljon vähemmän kuin iässä 16-25v. Itse arvostan sen verran vanhempien elämänkokemuksia, että haluan uskoa heihin tällaisissa asioissa. Ei minulla voi ollakaan niin paljon tietoa kuin heillä. Vaikka tiesinkin heti alusta, että haluan tuon miehen kanssa olla aina, niin minulla oli aikaa odottaa. Muutama vuosi ei loppuelämästä tunnu miltään. Se, että vanhemmalla on enemmän elämänkokemusta ei tietystikään silti varmuudella tarkoita sitä, että hän sitä osaa hyvin käyttää hyödykseen, ja tästäkin löytyy valitettavan paljon varoittavia esimerkkejä.

Komppaan ihan täysin. Se on vaan realiteetti, että mieleltään ihminen kasvaa aikuiseksi 18 - 25 vuoden iässä. Näihin samoihin vuosiin sisältyy kehityshaasteiden lisäksi myös mainitut opsieklut, armeija, elämänpaikan valitseminen ym. Ja järkeä tulee kummasti lisää.

Itse, kun menin kihloihin parikymppisenä, niin vaikka meillä oli mennyt hyvin jo 4 vuotta ja yhdessäkin oli asuttu jo 3 vuotta, suhde kestänyt opiskeluvaihdon ym. tuntui silti jossain takaraivossa aina välillä siltä, että onko tää tosiaan tässä?! Ei enää ikinä mitään muita kokeiluja ym. Ja sitten, kun valmistuin korkeakoulusta tuli vähitellen ilmi, että haluammekin ehkä molemmat kokea vielä jotain muuta ja saavuttaa elämässämme asioita ERI tahtiin. Luonnollista. Nuoret ihmiset kasvavat aikuisiksi eri tahtiin. Toivon kovasti, että olisin silloin kuunnellut vanhempieni neuvoja. Mutta ei. Nyt elämä on oikeasti rauhoittunut ja sitä on kiva rakastaa yhdessä miehen kanssa, jolla on myös elettyä elämää takana. Ei ole enää haaveita ulkomailla asumisesta tai toisista ihmissuhteista. Ollaan vaan me kaksi ja arki. Suosittelisin vilpittömästi omasta kokemuksesta odottamaan siihen asti, että molemmat ovat työ- ja ihmissuhde- ja opiskeluelämässään saaneet kokeilla ja löytää oman paikkansa, ennen kuin sitoudutaan. Eihän se mitään takaa, mutta ainakin tekee elämästä helkkarin paljon helpompaa!

[Guest jennaliina]

Musta ei niinkään se ikä, vaan se elämäntilanne.

Me ollaan nyt pari vuotta asuttu yhdessä, yhteistä tietä 3,5v takana. Mies on ollut vakitöissä useamman vuoden, mä oon hyvin kiinni yliopisto-opinnoissani joita on pari vuotta takana. On omistusasunto ja ollaan jo todellakin kaukana kuherteluvaiheesta. Ei siis olla vielä kihloissa, mut kaikkineen on sen verran "vakaa" elämäntilanne kaikinpuolin, et eiköhän se nyt oo tässä enää ajankysymys. Perheen perustaminen on mielessä jahka tästä joskus valmistun (mihin nyt tosin menee vielä varmaan 4-5 vuotta, oon vähän hidas...) ja haluan kuitenkin ennen sitä naimisiinkin.

Joku voi olla täysin kypsä kihlautumaan 18-vuotiaana (harvempi tosin veikkaan ma...), mutta kaikki ei oo vielä edes 25-vuotiaana. Riippuu niin monesta tekijästä, joten mitään ikää on mahdoton sanoa...

[Jansgi]

Kihlauduimme viime vuonna. Häät vuonna 2012. Ikää meillä tällä hetkellä 20v ja 23v. Tässä ei iästä ollut niin kyse, vaan elämäntilanteestamme. Kihloihin mentäessä meillä oli jo yksi lapsi ennestään, tässä vaiheessa niitä on jo kaksi. Yhteistä taivalta on pitkä matka, yhdessä olemme asuneetkin jo hyvän aikaa ja perhekkin on valmiina. Ei tämä tästä muuksi muutu, menemmekö naimisiin vai emme, mutta mielestämme näin on paras. Ikäänkuin lopullinen sinetti yhteiselollemme.

Muokattu: December 3, 2010, käyttäjä: Jansgi

[Guest jjenni]

Kun poikaystäväni kosi minua, suostuin, koska rakastan häntä eniten koko maailmassa. En todellakaan ajatellut ensimmäiseksi, että "oh my god, mitä mun porukat sanoo tästä??! tai kaverit?! tai nuo tuntemattomat, jotka mollaavat teinikihloja?!". Ajattelin, että rakastan häntä todella paljon, ja hän on tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen. Kerrottuamme vanhemmillemme, ei heistä kukaan sanonut mitään pahaa, onnitteluja sateli. Myöhemmin pohdin äidilleni, että "toivottavasti kukaan ei sano näitä teinikihloiksi, sillä me olemme aivan tosissamme". Äiti vaan totesi rauhallisena, että "kuules, sä täytät kaksikymmentä, etköhän sä ole jo valmis ihan itse päättämään omista asioistasi. Etkä sä mikään teini ole."

Ja niinhän se nimenomaan on. Tällä kihlauksella osoitan rakkautta ja sitoutumistani miehelleni, enkä kenellekään muulle. Minua harmittaa lukea tarinoita ihmisitä, jotka ovat menneet nuorena kihloihin, mutta eronneet pian. Mutta harmittaa minua lukea juttua 40-vuotiaista avioliitosta eroajista, jotka eivät ole "vieläkään löytäneet itseään". Minä olen ehkä nuori (19-vuotias) kihloihin menijä, mutta en todellakaan aio rikkoa lupaustani. Kunnioitan ja rakastan miestäni aivan liika, tehdäkseni niin. Olisin onnettomampi, jos en olisi kihloissa.

Se, mitä yritän sanoa on, että oikeaa kihlautumisikää ei ole, sillä kihlautuminen ei ole kiinni iästä vaan parisuhteesta ja sen pysyvyydestä.