Muita naimisiin meneviä pareja joilla suuri ikäero?

[Guest camotar]

Meillä ikäeroa tasan 20 vuotta. Minä 30 ja mieheni 50. Epäilyttihän tuo aluksi itseäkin ja vielä enemmän miestäkin, mutta kun tutustuttiin enemmän, niin eipä sillä ikäerolla ole mitään vaikutusta. Äiti vähän ensin äimisteli, mutta totesi sitten, että tärkeintä ovat kuitenkin muut jutut: rakkaus, luottamus, rehellisyys ja se, että on todella onnellinen. Yksi veljistä epäili joutumistani omaishoitajaksi, mutta on ääni muuttunut kellossa, kun on mieheeni tutustunut. Mieheni tulee todella hyvin juttuun veljien kanssa, on niin paljon yhteistä heilläkin. Ja mieheni; todella hyvässä kunnossa, lihasta löytyy, kunto huippuluokkaa, elämäntavat erinomaisia ja suvussa pirtsakkaa ja pitkäikäistä sakkia

Naimisiin mennään syyskuussa ja eiköhän meillä ainakin 20 onnellista yhteistä vuotta ole. Oli loppu mikä tahansa, niin sen arvoista tämä on. Sitten aikanaan katsotaan, mitä tehdään, jos tilanne niin vaatii.

tässä taas mielstäni loistava esimerkki siitä miten asian pitää olla. nuo asiat tosiaan mitkä listasit ovat minunkin mielestäni tuhat ja sata kertaa tärkeämpiä kuin se miltä "se vanhempi osapuoli näyttää" kahdenkymmenen vuoden kuluttua perhekuvassa..epäilijöitä aina riittää ja totean taas niille ketkä ei osaa arvostaa toisen onnea että "jokainen huolehtii omasta orgasmistaan ihan ite!!!" eikös vaan??

[Luna]

Minulla ja sulholla ikäeroa myöskin 12 vuotta seusurstelun alkaessa osa ihmisistä vähän kummaksui meitä, minä olin silloin 16 ja sulho 28. Aika äkkiä kuitenkin meni niin ettei kukaan enää ajatellut ikäeroa ollenkaan. Vihkipäivänä ikää on 3 vuotta enemmän.

[Gredelin]

Meillä on ikäeroa 9 vuotta. Koskaan ei tuo ikäero ole ollut meille itsellemme mikään ongelma. Aina on yhteiselo tuntunut luontevalta ja oltu samalla aaltopituudella - se, onko mies henkisesti nuorempi vai minä henkisesti vanhempi onkin sitten eri juttu

Ainoa asia, mistä seurustelun alussa ja kihloihin mentäessä tuli juteltua oli se, että mies stressaili, että mitä jos minä en olekaan tarpeeksi kokenut omasta mielestäni miesrintamalla. Aloimme seurustelemaan, kun olin 18 ja ensimmäinen, oikea, vakava suhde siis kyseessä. Minä en ikinä ole kokenut (enkä kokenut silloinkaan), että koska olen nuori niin pitäisi sitten kaikki kylän miehet käydä läpi, jotta kokemusta saa. Kaiken tarpeellisen olen saanut kokea tämän ukkoni kanssa, olen saanut kasvaa henkisesti ja löytää oman tieni. Ei se ikä merkitse mitään minun kirjoissa, enemmän on merkitystä sillä, mitä korvien välistä löytyy

[Guest Vieras]

Itse olen ollut naimisissa jo 20 vuotta itseäni 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. Ikäeron takia ei ole ollut ongelmia, vaan kyllä ne vastoinkäymiset on ollut ihan elämän perusasioissa, joihin jokainen elämässään törmää, oli ikäero sitten mikä tahansa! Rakastakaa ja arvostakaa toisianne myös vastoinkäymisissä ja hoitakaa suhdettanne mutta antakaa myös toiselle tilaa. Onnea ja Iloa kaikille

[Guest miinin]

Meillä kumppanini kanssa 16 vuotta ikäeroa. Enemmän kuin ikäero minua mietitytti hänen lapsensa seurustelua aloittaessamme. Ei tuota ikäeroa huomaa oikeastaan muussa kuin musiikkimaussa.

Lähipiiri tai puolitututkaan eivät ole kuluneiden kuuden vuoden aikana asiasta kommentoineet.

Oikeastaan ainut seikka, joka asiaa saa pohtimaan, on kumppanini oletettavasti lyhyempi elinkaari. Ettei niitä yhteisiä vuosia ole välttämättä niin paljon kuin samaa ikäluokkaa olevilla pareilla.

[Guest Onnellinen]

Nuorempana tuli pari pahaa virhearviontia miesasioissa(kin) tehtyä, sehän on se luonnon katala juoni...yksinhuoltajana sitten rupesi vähän tarkemmin miettimään minkälaista suhdetta kaipaa ja mikä on oikeasti tärkeää. Kun tapasin mieheni, joka on 19 vuotta nuorempi, ei siinä tarvinnut paljon jahkailla. Päälle päin ikäeroa ei niin huomaa, koska itse näytän nuoremmalta kuin olen ja mies taas on Äijän näköinen. Kyllä täytyy sanoa että kihlattuni kanssa olen nyt ensimmäistä kertaa todella onnellinen parisuhteessa, meillä on samanlainen huumori, samanlaiset periaatteet, luottamus, hyvä tahto ja kipinä. Ikävämpi juttu on sitten se ympäristön suhtautuminen, olen saanut kuulla kautta rantain mitä vikaa mulla on päässä ja mitä hänellä. Eihän siitä pidä välittää, ja onpahan vähemmän hääkutsuja kirjoitettavana

[Lloyda]

Meillä on "vain" 9 vuotta ikäeroa... Minä 20, miekkonen täyttää puolen vuoden päästä 30. Olin 17 kun aloimme seurustelemaan, silloin tuli kavereilta vähän ihmetteleviä kommentteja mutta ne loppuivat lyhyeen - muutettiin yhteen n. 2kk tunnettuamme.

[masilino]

Meillä on ikäeroa jopa huimat kolme kuukautta, joten omakohtaista kokemusta ei ole tähän heittää.

Mutta pakko kommentoida sitä, että tosiaan ihan turhaan sitä on alkaa yleisesti sanomaan, että järki käteen siinä kehen rakastuu, just joo..ihan kun se nyt onnistuis! Mutta samaa mieltä olen kyllä siitä, että tiettyjä rajoitteita iso ikäero aiheuttaa, ja jos tietyistä asioista ei halua luopua, on kumppania pakko vaihtaa. Esimerkkinä ihan vaikka fiktiivinen Frendien Monica ja Richard; Richard oli paljon vanhempi eikä halunnut enää lapsia, Monica halusi >ero. Samanlaisia esimerkkejä varmasti löytyy ihan tosielämästäkin, ja jos on toisin päin, eli nainen paljon miestä vanhempi tulee jo ihan luontokin vastaan, kun naisen lapsenhankkimisvuodet eivät loputtomiin jatku. Tietysti jos lapsia ei (aidosti!) haluta on tämä ongelma helppo ratkoa. Ja sitten on tietysti tuo toinen puoli, että kun toinen olisi jo "kiikkustuoli-ikäinen", on toisella keski-iän kriisit päällä ja haluaisi tulla ja mennä kun eläkkeelle vihdoin pääsee, ei ehkä helpoin yhtälö..

Mutta olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että ei sitä tosiaan voi ikäeroon pelkästään perustaa, että jotkut ei sovi toisilleen, kyllä se on yksilöistä kiinni kuten ihmissuhteissa yleensäkin.

[NML]

Meillä 18 v ikäeroa, mies vanhempi.

Olemme menossa naimisiin ensi kesänä. Minulle avioliitto on ensimmäinen, miehelleni toinen. Miehelläni on myös kaksi lasta. Olemme olleet yhdessä reilut pari vuotta, ja kihloissa nyt vajaan vuoden.

Ainut ongelma on vanhempani, varsinkin isäni. Hän ei ole suostunut tapaamaan miestäni kertaakaan, eikä hän hyväksy suhdettamme. Hän on sanonut, ettei aio tulla häihimme. Äitini on tavannut mieheni kerran.

Minulle tilanne on... inhottava, outo, kummallinen, ikävä... En voi uskoa tilannetta. Olen lähes kolmikymppinen, joten täysin aikuinen siis. Olen ollut itsenäinen jo lähes kymmenen vuotta. Kyseessä on siis kahden aikuisen ihmisen liitto. Mieheni on kaikin tavoin "kunnollinen". Hän on myös mukava ja ystävällinen ja nuorekas. Vanhempieni kanssa olen ollut aikaisemmin melko läheinen. Olen koettanut keskustella isäni kanssa asiasta monta kertaa, mutta hän ei vaan voi hyväksyä ikäeroamme ja sitä että mieheni on ollut aikaisemmin naimisissa. Ehkä hän hyväksyy asian vihdoin joskus kymmenen vuoden päästä... Toivottavasti edes silloin. Olen kysynyt häneltä kuinka hän aikoo suhtautua mahdollisiin tuleviin lapsiimme. Hän ei osannut oikein vastata. Toivon, että kun hän lopulta hyväksyy asian, minä en ole katkeroitunut hänelle liikaa.

Kuinka voin hyväksyä sen, jos isäni ei suostu tulemaan häihimme...?

[_sinna_]

NML, tosi vaikea ja kurja tilanne sulla. Jos itse olisin samanlaisessa tilanteessa, en voisi antaa anteeksi isälle sitä, ettei hän hyväksyisi liittoani tai edes tulisi häihimme. Tuskin suostuisin tapaamaan isää ennen kuin hän hyväksyisi asian. Musta on muutenkin törkeää, jos vanhemmat puuttuvat puolison valintaan, heidän tehtävänsä kasvattajana on päättynyt siihen kun lapsesta on tullut itsenäinen aikuinen.

[NML]

Kiitos, _sinna_. Tunsin itseni vähän typeräksi kirjoittaessani asiasta keskustelupalstalla vieraille ihmisille, mutta jotenkin tuntuu hyvältä kuulla ulkopuolisten kommentteja asiasta.

[Guest Vieras]

NML, tilanteesi on tosi kurja, muttei ainutlaatuinen.

Vanhempani eivät halunneet tavata miestäni (ikäeromme 25 v.) pitkään aikaan - äitini sanoi "ettei ole valmis". Lopulta ollessani neljännellä kuukaudella raskaana, kun Muhammed ei tullut vuoren luo, niin vuori tuli Muhammedin. Mieheni hankkiutui tapaamaan yllättäen ensin isäni tilanteessa, johon en itse päässyt millään lailla puuttumaan. Mies teki isälle selväksi, että rakastaa minua hyvin syvästi ja haluaa huolehtia minusta, eikä se muutu muuksi. Äitikin taipui, kun ei vaihtoehtoja ollut, ja lopulta pääsimme kaikki saman pöydän ääreen. Vanhempani ja mieheni tulevat nykyisin hyvin toimeen keskenään. Isälle mieheni ikä on ollut asia, johon on pitänyt pyrkiä tekemään tietoista eroa: isäni sanoo miestäni "pojaksi" siitä huolimatta, että heillä on välissään vain kolmen vuoden ikäero. Ehkä tämä pojaksi kutsuminen suojaa isää ajatuksilta, että jossakin toisissa olosuhteissa hänelläkin voisi olla paljon nuorempi vaimo, pieni lapsi jne. Mieheni ja minun tekemät ratkaisut ovat pakottaneet vanhempani miettimään ehkä kipeästikin sitä, kuinka he ovat itse oman elämänsä eläneet, mihin panostaneet ja mitä hylänneet toisarvoisena. Yritän ymmärtää tätä.

En osaa neuvoa sinua. Läheisesi ovat ainutlaatuisia ihmisiä ja siksi reagoivat ainutlaatuisesti tilanteessa, joka on varmasti kaikille vaikea. Mutta kannattaa kuitenkin yrittää pitää kiinni siitä, että olette aikuisia ihmisiä jokainen ja teillä jokaisella on yhtäläinen oikeus vaatia ja saada yhteinen tapaaminen aikaiseksi. Ketään ei tietenkään voi pakottaa, mutta on hyvä tehdä isällesi selväksi, kuinka pahalta ja ongelmalliselta tilanne sinusta ja miehestäsi tuntuu. On hyvä yrittää muistaa - teidän jokaisen - että ihmisellä on ihan liian vähän läheisimpiä ihmisiä hukattavaksi.

Voimia ja viisautta teille!

[NML]

Kiitos viestistäsi, vieras! Mukava kuulla, että sinulla asia on järjestynyt ajan kanssa. Ehkä minullakin vielä!

[bluehoney]

Meillä ikäeroa melkein päivälleen 10 vuotta, minä kohta 24 ja mies kohta 34. Itse ei olla asiaa sen kummemmin mietitty, eikä kyllä lähipiirikään ole kommentoinut asiaa mitenkään. Joskus saatetaan vitsillä heittää, että kun mies meni armeijaan niin minä leikin barbeilla - ja niinhän se onkin mutta todetaan kyllä aika nopeesti siihen molemmat että ei viitsitä puhua näistä

[Trinity79]

Meillä ikäeroa 14 vuotta ja mies ehkä alussa mietti aika paljon ikäeroa, mutta niin kuin Tuittu87 kirjoitti

"aina on yhteiselo tuntunut luontevalta ja oltu samalla aaltopituudella - se, onko mies henkisesti nuorempi vai minä henkisesti vanhempi onkin sitten eri juttu ".

Ja yhdessä oltu nyt jo 2 vuotta.

[_Jojo_]

Meillä on miehen kanssa ikäeroa 13 vuotta. Ainoatakaan negatiivistä kommenttia ei ole tullut. Tätini jopa totesi ikäerosta kuullessaan, ettei edes voisi kuvitella minua seurustelemaan jonkun oman ikäiseni kanssa. Omat veljeni ovat saman ikäisiä kuin mieheni, joten se on ehkä helpottanut ihmisten suhtautumista huomattavasti.

[Crap]

Ilahdutti löytää tämä keskustelu. "Yleisemmissä" häitä suunnittelevien ikäketjuissa kun se ikäero tuppaa olemaan juurikin pari vuotta, ja siellä taitaisi kuulostaa hieman turhankin provoisoivalta paukauttaa "olemme menossa ensi kesänä naimisiin, meillä on kahdenkymmenen vuoden ikäero". Eipä sillä, toki tähänkin ketjuun oli joku tunkenut tietävän mielipiteensä siitä, että suuri ikäero on AINA ongelma eikä suhde voi KOSKAAN onnistua. Ja jos jotakuta, jonka parisuhteeseen iso ikäero kuuluu, tämä kommentti sattuu loukkaamaan, se on "ihan turhaa hiillostumista".

Sinällään tuo ensimmäisen sivun pieni vääntö oli ihan kohdallaan. Näin se on mennyt todellisessakin elämässä, internetin ulkopuolella. Puolitutuilla tuntuu kyllä olevan mielipidettä meidän suhteestamme, ikäeron järjettömyydestä ja siitä, että vanha mies vaan käyttää nuorta tyttöä hyväkseen. Juupajuu. Minä olen tosiaan 20, ja mieheni on 40. No, kuulostaahan se hurjalta. Kuitenkin kaikki läheisemme ovat suhteemme hyväksyneet ihan täysin. Äitini on ihan hulluna mieheeni ("mistä sä olet noin hyvän miehen itselles saanutkin") ja iskän kanssa mies on alusta asti tullut toimeen todella hyvin.

Yleisimmin vedotaan siihen, että esim. kakskymppinen ja nelikymppinen haluavat elämältä ihan eri asioita. Miten niin? Meistä ainakin molemmat haluamme olla onnellisia, rakastettuja, viettää aikaa yhdessä ja kokea asioita. Me molemmat haluamme perheen, ja sitä me toisillemme olemme. Me haluamme elämän, jossa jokaisella päivällä on merkitystä. Pohjan sille merkitykselle me ollaan löydetty toisistamme. Ei nämä asiat liity ikään millään tavalla.

Meistä jokainen varmasti tietää nelikymppisiä "ikinuoria", jotka eivät halua sitoutua tai ottaa vastuuta, jotka juoksevat baareissa ja pokaavat uuden miehen tasaisin väliajoin. Tätä pidetään vain parikymppisten elämän sisältönä, vaikka samaa ilmenee ihan jokaisessa ikäryhmässä. Vastaavasti kaikki parikymppiset eivät ehkä halua viettää villiä ja vapaata nuoruutta, ainakaan, jos se tarkoittaa edellä lueteltuja asioita.

Toinen "suuren ikäeron parisuhteet eivät onnistu" perustelu tuntuu olevan "eri elämäntilanteet". Tätäkään en ole koskaan ihan täysin sisäistänyt. Eikö meistä jokaisella ole eri elämäntilanteet, iästä tai muusta riippumatta? Toiset käyvät kaksikymppisinä töissä, toiset opiskelevat. Jotkut ovat pitkällä sairaslomalla, toiset työttöminä. Ihan kuten nelikymppisinäkin. Minkä logiikan mukaan yhteisten asioiden pitäisi olla tällaisissa elämän osa-alueissa? Ainakin itse pidän hieman tärkeämpänä mm. yhteisiä arvojärjestyksiä ja ajatusten aaltopituuksia.

Hieman henkilökohtaisempana esimerkkinä voisin vielä mainita, että minun mieheni halvaantui jo ollessaan lapsi. Mies liikkuu sähköpyörätuolilla, ja on sairaseläkkeellä. Tarvitsee apua kaikissa päivittäisissä toiminnoissa. No, mites nämä eri elämäntilanteista vinkuvat antaisivat tähän ohjenuoraksi? Voiko mieheni parisuhde onnistua vain, jos hänen vaimonsa on myös liikuntavammainen? Vai riittäisikö jokin muu vamma? Entä, jos mieheni saisi kaikesta huolimatta työpaikan, ja palaisi näin työelämään? Jos vaimo olisi yhä sairaseläkkeellä, olisihan heillä aika erilaiset elämäntilanteet. Niin no, minä olen näissä mittasuhteissa täysin terve nuori nainen, enkä voi tietää yhtään mitään siitä, millaista on menettää liikuntakykynsä kokonaan. Olisiko suhteemme siis tuhoon tuomittu, vaikka meillä olisi vain kahden vuoden ikäero? Emmehän me tule koskaan kohtaamaan läheskään samanlaisia elämäntilanteita, ainakaan näiltä osin.

Edellinen kappale meni ehkä vähän kiukustumisen puolelle, mutta rakkauden selittäminen on muutenkin niin hullua jo ajatuksenkin tasolle. Valikoiko joku kumppaninsa ihan oikeasti, vai eikö tässä ole kyse nyt hieman järkeä suuremmista asioista?

[Jinxitar]

Moikka!

Mä oon ihan uusi täällä enkä ihan vielä naimisiin menossa mutta eronnut olen ja haaveena olis tämän uuden unelmieni miehen kanssa joskus naimisiin päästä! Meillä ikäeroa on 10,5v. Mies täyttää nyt tammikuussa 39v ja minä heinäkuussa 29v. Minulla on kolme lasta ja miehelläni 1.

Meillä ei ole ikäero haitannut mitenkään, ollaan niin samanlaisia. Eikä ainakaan mun korviini ole kulkenut että ikä olisi joku ongelma..Entinen mieheni oli minua kolme vuotta vanhempi ja moni asia oli vaikeampi!

Eiköhän se ole niin että jokainen eläköön elämänsä juuri niinkuin parhaimmalta tuntuu. Meillä kumminkin vain on tämä yksi elämä. Niin miksi emme olisi onnellisia!

[Tiikkis]

Täällä myös ilmoittautuu ikäeron omistava!

Eli meillä ikäeroa 8 vuotta. Kun rupesimme seurustelemaan itse olin 16v. ja mies 24v. Aluksi kun tapailimme emme edes tienneet toisen ikää. Mies luuli, että olin 18v. Eli ehkä uskallan jopa myöntää, että ehkä ikäistäni kypsempi.

Aluksi hieman kiertelimme perheelle kerrottaessa toistemme iät. Siitä se sitten asia selvisi ja tässä ollaan. Ei sitä asiaa ole edes kukaan pahemmin päivitellyt.

Kyllä se on ihan kiinni ihmisestä. Voidaan ollaa saman ikäisiä, mutta niin eri tasolla. Joten loppujen lopuksi, ikä on vain numeroita se ei kerro ihmisestä mitään.

[Kiddo]

Meillä on myös melkein 10 vuotta ikäeroa ja minä olen se nuorempi. Odotin sukulaisteni olevan sulhosta järkyttyneitä, mutta äiti oli vain onnellinen fiksusta ja sanavalmiista miehestä, joka hänelle esiteltiin. Isällä oli aikomuksenaan pitää "meidän tyttöä ei sitten kohdella huonosti" puheen, mutta sulho taisi puhua isän vähän pyörryksiin..kun ei ollutkaan sellainen "pitkätukka" mitä odotti. Kavereilta tuli meille vain "söpö pari" kommenttia ja täti ja mummo pitivät miestä niin ihanana. Että ei sitten päästykkään ketään järkyttämään..

Muokattu: January 18, 2011, käyttäjä: Kiddo

[anskumuru]

Mä en ole meidän ikäeroa kokenut millään tapaa "suureksi", vaikka ikäero on 9,5 vuotta. Jotenkin en ees ymmärrä koko ikäerohommaa. Siis kun mulle tärkeintä on se, että tuntee olevansa oikeen ihmisen kanssa.

Ite oon 22 ja mies 31. Kommentteja ei oo sellai suoraan tullu ku exältä, joka oli mua pari vuotta nuorempi. Tosin puolhuolimattomia juttuja aina välillä kuulee kavereilta, kun ne puhuu kolmekymppisistä kuin eläkeläisistä.

Porukat nyt on suhtautunu ihan niinku kehen tahansa. Ei ne oo iässtä mitään sanonut, kun varmaan näkee että meillä on suhteessa asiat kunnossa ja että ollaan onnellisia yhdessä.

[Taku<3]

Meillä on ikäeroa 9 vuotta. Koskaan ei tuo ikäero ole ollut meille itsellemme mikään ongelma. Aina on yhteiselo tuntunut luontevalta ja oltu samalla aaltopituudella - se, onko mies henkisesti nuorempi vai minä henkisesti vanhempi onkin sitten eri juttu

Ainoa asia, mistä seurustelun alussa ja kihloihin mentäessä tuli juteltua oli se, että mies stressaili, että mitä jos minä en olekaan tarpeeksi kokenut omasta mielestäni miesrintamalla. Aloimme seurustelemaan, kun olin 18 ja ensimmäinen, oikea, vakava suhde siis kyseessä. Minä en ikinä ole kokenut (enkä kokenut silloinkaan), että koska olen nuori niin pitäisi sitten kaikki kylän miehet käydä läpi, jotta kokemusta saa. Kaiken tarpeellisen olen saanut kokea tämän ukkoni kanssa, olen saanut kasvaa henkisesti ja löytää oman tieni. Ei se ikä merkitse mitään minun kirjoissa, enemmän on merkitystä sillä, mitä korvien välistä löytyy

No, meillä ei ole kuin 5 vuotta ikäeroa. Mies 20 ja minä 25. Minua myös mietityttänyt et onkohan mieheni vielä kokenut tarpeeksi sitoutuakseen loppuelämäkseen? Ettei hänelle vaan tulis jossain vaiheessa joku 30 kriisi et pitää päästä elämään nuoruutta? Itselläni on kaksi pitkää suhdetta takana ja ihan riittävästi sinkkuilua. Olen hänen kanssaan asiasta puhunut ja kovin varma hän tuntuu asiasta olevan, että haluaa vain minut. Kait se on sitten uskottava ja nautittava yhteisestä elämästämme, mikä on todella upeaa. Meillä ikäerostamme lähinnä vitsaillaan. Ja itsekkin kun näytän ihan junnulta niin ulkopuoliset ei ees ikäeroamme huomaa.

[MinnaH]

Meillä ikäeroa 13,5 vuotta. Alussa mietin kovasti että miten tämä vaikuttaa meihin, mutta olen todella tyytyväinen tilanteeseemme. Entinen oli vain 3 vuotta minua vanhempi, ja tunsin että mieheni on joskus hieman lapsellinen.

Minä olen siis 22v ja mieheni 36.

Olen ikäistäni kypsempi mielestäni. Mm. isän alkoholisoituminen ja äidin ja veljien tukeminen saivat kasvamaan aikuiseksi.

Niinpä tunnen olevani mieheni kanssa aivan samalla tasolla iän kanssa.

Joitakin kommentteja on tullut iästä, mutta ei juurikaan kun ovat mieheni tavanneet. Monet ovat miettineet miten lasten hankinta kun mieheni alkaa olemaan jo kohta 40v.

Tärkeintä minulle on, että vanhempani ja veljeni tulevat mieheni kanssa toimeen. Ja on ihanaa katsoa miten pienin veljeni 13v. pitää miestäni esikuvanaan.

[Guest Pooni]

Meilläkin on ikäeroa lähes kymmenen vuotta. Mutta eihän se enää tässä vaiheessa ketään ihmetytä, olemme molemmat jo aikuisia, olleet hetken aikaa.

Seurustelin itse parinkympin molemmin puolin miehen kanssa, joka oli minua 9 -vuotta vanhempi. Joskus olen toivonut, että olisin seurustellut ikäiseni kanssa. Suhde ikään kuin pakotti minut aikuisemmaksi mitä olin, itse ajattelin ja monet minulle sanoivat että olen ikäistäni vanhempi ja uskoin siihen. Olimme paljon exäni kavereiden kanssa, ja se koko porukka oli aika eri elämänvaiheessa kuin minä (vaikkakin luulin olevani samassa). He valmistuivat tutkintoihin/ammatteihin, menivät naimisiin, saivat lapsiakin. Jälkeenpäin ajatellen minulla oli paine olla samassa vaiheessa, vaikka en ollutkaan. Onneksi en kuitenkaan lapsia alkanut siinä suhteessa tekemään, siitä olen kiitollinen!

Sittemmin otin ajan kyllä takaisin, ennen kuin aikuistuin. Tämä siis kokemukseni, eikä se koske muita ihmisiä. Mutta luultavasti en ihan varauksettoman onnellinen olisi jos oma tyttäreni/poikani kertoisi sitten joskus (parikymppisenä) seurustelevansa reippaasti vanhemman miehen/naisen kanssa. Koen siis, että länsimaissa parikymmpinen on vielä nuori aikuinen, mutta 30-> eteenpäin alkaa olla jo aikuinen, jolla on kykyä reflektoida elämäänsä ja valintojansa. Missään nimessä tämä ei siis ole mielestäni paha asia, jos parikymppinen ei siihen pysty, se ei ole tarkoituskaan. Silloin on aika kerätä elämänkokemusta ja kasvattaa itsetuntemusta.

[Guest vieras]

Ennen ihmettelin jollain tasolla suhteita, jossa ikäero on oikeasti suuri. Kuitenkin tapasin jonkin aikaa sitten sulhon pari kaveria, jotka ovat naimisissa keskenään ja heillä on lapsi. Heillä on ikäeroa 18 vuotta, tämä nainen on parikymppinen. Yhdessä he ovat olleet kuulemma siitä asti, kun tämä nainen oli 14 eli 12 vuotta. He sopivat toisilleen täydellisesti - tämä mies kun ei millään tasolla (no, ehkä vähän kasvojen ryppyjen perusteella ei vaikuta niin "vanhalta", vaan paremminkin kaksikymppiseltä. Heidän suhteensa näyttää toimivan todella hyvin ja tästä lähtien enpä jaksa yhtään ihmetellä suuria ikäeroja - ei suurin osa ihmisistä kuitenkaan mene naimisiin tai ole edes yhdessä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa ei suhde tunnu oikealta.