Läheisriippuvaiset vanhemmat?

[Guest Kassandra]

Hei!

Kertokaa rakkaat ulkomaille muuttaneet/mahdollisesti muuttavat ihmiset, miten omat vanhempanne suhtautuvat tilanteeseen?

Omilleni tuntuu olevan jo se muuttamisen mahdollisuus kova paikka, ja lievää emotionaalista kiristystä esiintyi jo kihlajaisissa, eli äitini riippui sulhon hihassa vedet silmissä vaatien tätä lupaamaan, ettemme koskaan ikinä muuta Australiaan. Matka on toki pitkä eikä siis vierailuille kovin usein olisi mahdollista matkustaa, mutta se ei taida olla se kynnyskysymys tässä - siskoni muutti aikoinaan 450 km päähän heistä pääkaupunkiseudulle, ja sekin tuntuu olevan turhan kaukana... Että naapurissa jos lapset asuisi, niin hyvä olisi. Se tosiseikka, ettei naapurissa asuen ole töitä (eikä mitään muutakaan) kenellekään, ei saavuta.

Kokemuksia, neuvoja ja selvitymistarinoita kaivataan!

[Ella]

Ikävä tilanne, varsinkin jos tuosta tulee painostusta ja kiristystä, marttyyriksi heittäytymistä ja muuta. Minulla on vähän tuon tyyppinen äiti, ja hänen äitinsä aikanaan myös näki paljon vaivaa, että tytär ei perheineen muuttaisi kauas hänestä. Äitini kuuliaisena tyttärenä sitten asusti alle tunnin ajomatkan päässä äidistään ja nyt huomaan itsekin asuvani tunnin ajomatkan päässä äidistä... Jos ilmoittaisin yhtäkkiä muuttavani jonnekin ulkomaille pysyvästi, olisi se varmasti äidille kova pala. Yhdessä vaiheessa asuin lyhyen ajan ulkomailla ja silloin vain ilmoitin äidille, että lähden, enkä mitenkään hakenut päätökselleni hänen hyväksyntäänsä. Se oli hyvä toimintatapa ja niin toimisin, mikäli myöhemminkin tulisi halu muuttaa jonnekin kauas.

Uskon siis, että noiden jälkeläisissään riippuvien vanhempien on helpompi hyväksyä ulkomaille muutto, kun se vain ilmoitetaan heille eikä asiasta mitenkään neuvotella. Silloin he ymmärtävät, että heidän ei auta muu kuin sopeutua tilanteeseen. Useimmiten, uskoisin, he sopeutuvatkin. Asiahan on niin, että vanhemmat antavat ihmiselle sen lapsuudenkodin, jossa kasvetaan aikuiseksi, mutta sen jälkeen jokaisen tulisi saada elää omaa elämäänsä, minne ikinä se viekin. Jos kaikki aikuiset lapset olisivat jääneet äitiensä helmoihin, ei olisi koko Australiaa edes löydetty (näin Euroopan näkökulmasta)... En osaa mitään oikein viisasta tai lohduttavaa sanoa tähän muuta kuin, että älä luovu suunnitelmistasi kenenkään toisen, edes äidin, vuoksi, muuten muutut myöhemmin vain katkeraksi. Ja kyllä se äiti siitä tokenee, toivotaan niin.

Vielä vähän tsemppausta. Muistathan, että et ole äitisi elämästä vastuussa. Jos hän yrittää sinua syyllistää ratkaisustasi esim. valittamalla, kuinka kurjaa hänen elämänsä on kun olet ulkomailla, niin älä ota tarjottua syyllisyyttä vastaan. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan kuitenkin. Jos äitisi on läheisriippuvainen, sinun ei silti tarvitse olla.

[valkoinenkani]

Voi, tämä aihe on kuin minulle tehty, ikävä kyllä! Pahoittelen, sillä tästä tulee pitkä selostus...

Olemme olleet espanjalaisen avomieheni kanssa 1 1/2 vuotta yhdessä, joista minä olen asunut ensin täällä Espanjassa 6 kk, sen jälkeen 4 kuukautta Suomessa ja nyt olen asunut täällä uudestaan alkukeväästä lähtien. Minulle on täällä koulustustani vastaava työ, jota olisi ollut vaikea saavuttaa kotikaupungissani Suomessa ja meillä on täällä kaunis yhteinen koti, jota innolla sisustamme. Elämäämme varjostaa kuitenkin tavallisten kahden kulttuurin suhteiden vaikeuksien lisäksi äitini, joka on välillä aivan mahdoton vaatimuksissaan ja syytöksissään. Suomessa asuessani olimme äitini kanssa hyvin läheisiä ja asuimme lähellä toisiamme. Hän on kuitenkin aina näennäisesti kannustanut itsenäiseen elämään, matkustamaan, hankkimaan ihmissuhteita yms. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun hänelle valkeni, että saatan muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa, alkoi vuoristorata välillämme. Milloin hän on innoissaan ostamassa astioita meille ja milloin hän lähettää parhaillaan 30 tekstiviestiä ja sähköpostia viikonlopussa purkaessaan tunteitaan siitä, kuinka minä olen hyljännyt hänet, eikä hän koskaan voi kokea niitä asioita, joita tekisimme, jos asuisin Suomessa. Hän on myös saanut päähänsä, että en koskaan saa lapsia enkä mene naimisiin, että olen vienyt häneltä nämä asiat. Oudointa tässä on, että olemme jo alustavasti miettineet menevämme naimisiin 2010 ja lapsetkin ovat vahvasti suunnitelmissa, ei vain juuri nyt, sillä haluamme ensin asua jonkin aikaa yhdessä ja nauttia tilanteesta, jossa olemme nyt: samassa maassa, samaan aikaan, molemmat töissä jne. Hyviä aikoja äitini kanssa on paljon, mutta n. kahden-kolmen viikon välein tulee näitä hyökkäyksiä, joissa käydään läpi avomieheni kaikki huonot puolet, arvostellaan meidän elämäntyylimme ja lopetetaan siihen kuinka minä olen hyljännyt äitini ja hän itkee sitä päivittäin. Epäreiluinta tässä on avomieheni arvostelu, sillä tavallaan hän ei liity äitini tuskaan mitenkään ja on maailman kultaisin ja hyväksyvin ihminen, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Hän jaksaa kääntää sitä toista poskeaan, vaikka äitini kuinka haukkuu. Äitini ei tunne avomiestäni kovin hyvin, sillä heillä ei ole huonon englannin lisäksi yhtään yhteistä kieltä, itse puhumme kotona espanjaa. Tiedän tämän olevan yksi syy, joka aiheuttaa ahdistusta äidilleni, ettei hän pysty oppimaan tuntemaan avomiestäni koskaan samalla tavalla kuin jos hän olisi suomalainen, mutta hän ei myöskään osoita kiinnostusta tätä kohtaan. Hänen suosikkilauseitaan on, että itse asiassa meidän elämämme tai avomieheni luonne ei häntä kiinnosta, sillä näemmehän vain muutaman lyhyen hetken vuodessa, joten ponnistukset eivät kannata. Käyn Suomessa vähintään 2 kertaa vuodessa ja avomieheni yrittää päästä mukaan aina kuin se vain lomien puolesta onnistuu. Äitini on käynyt luonamme 2 kertaa, mutta viime kerran jälkeen ilmoitti, ettei halua enää koskaan tulla, sillä ei siedä kaupunkia, jossa asumme.

Äitini hyökkäykset vievät arkipäivästäni paljon energiaa ja aiheuttavat paljon pahaa mieltä sekä itselleni että avomiehelleni. Yhteyttä en halua hänen kanssaan katkaista, mutta tämäkään yhteydenpito ei kanna hedelmää. Äitini ei halua puhua puhelimessa, vaan hän haluaa enemmän sähköpostein ja tekstiviestein olla yhteydessä minuun, sillä näin hän voi hyökätä suoremmin kuin puhelimessa. Myös elämänrytmimme ovat kovin erilaiset ja usein siinä vaiheessa kun minä saavun täällä kotiin töistä, hän on jo nukkumassa. Siksi kommunikoimme mieluummin sähköisesti.

En tietenkään toivo, että löytyy muita samassa tilanteessa olevia, mutta jos jollain on neuvoja miten selvitä tästä tilanteesta, niin varmasti alkuperäinen kirjoittaja ja minä otamme niitä avosylin vastaan!

Alkuperäiselle kirjoittajalle: milloin teillä on muutto edessä vai onko se vain vaihtoehto tulevaisuudessa kuten meillä on Suomeen muutto? Olisiko teillä paremmat mahdollisuudet elämiseen (töitä, asunto jne.) miehesi kotimaassa?

Ei muuta kuin tsemppiä!!

[Guest Kassandra]

Kiitos kommenteista!

Miehen kanssa me ollaan puhtaasti kahdestaan neuvoteltu siitä, missä asutaan, samoin muut maailmallelähtöpäätökseni olen tehnyt itse. Olen kuitenkin yleensä koettanut etukäteen hiukka vihjata vanhemmilleni että menossa ollaan, ettei lähtö tule sitten yht'äkkisenä shokkina. Kenties voisin olla selvempisanainen suunnitelmistani eli jättää vihjailut sikseen.

Opiskeluaikoina kävin kaukomailla ulkomaanvaihdossa, mistä mies sitten tarttui mukaan, eli tuli omista suunnitelmstaan piittaamatta perässäni Suomeen. Valmistumiseni jälkeen lähdimme kohti miehen kotia. Suomeen palasimme muutaman kuukauden Australiassa olon jälkeen noin vuosi sitten, koska minulle tarjottiin hyvää (määräaikaista) työpaikkaa täällä. Mies ei ole onnistunut vielä töitä saamaan, ja mm. vaihtoi, huolimatta siitä, että oli juuri valmistunut alalle, jonka kokee todella omakseen, urasuunnitelmiaan takaisin entiseen voidakseen olla täällä kanssani. Tätäkään vanhempani eivät tajua tai halua ymmärtää, vaikka olen asiasta hyvinkin suoraan heille kertonut. Mies on todella tehnyt melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia, jotta voisimme olla yhdessä (Suomessa), enkä usko, että voin koskaan itse tehdä hänen eteensä samaa.

Olen nykyään reilusti kertonut kysyttäessä, myös vanhemmilleni, että me asumme siellä, missä meille on töitä. Käytännössä tämä on todennäköisempää Australiassa kuin Suomessa jo kielenkin vuoksi, vaikka mies suomea yrittääkin opiskella. Eli jos ensi vuoden alkuun mennessä ei löydy miehelle töitä, ostamme menoliput Australiaan. Meillä ei yksinkertaisesti ole pitemmän päälle varaa elää pelkästään minun palkallani (mies ei kuulu sos.turvan piiriin eikä ole saanut mitään töitä), vaan säästöt hupenevat hiljalleen...

Onneksi tilanne ei meillä ole yhtä paha kuin valkoisellakanilla! Otan osaa. Vaikka periaatteessa itse ymmärtääkin, että pitäisi koettaa käyttäytyä kuin aikuinen vaikka toinen tekisi mitä, se ei aina ole helppoa. On vaikea tyynesti todeta äidilleen, että tuollaiset syytökset ovat hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, ja hän ihan itse itseään piinaa. Tai että välitän äiti sinusta kovasti, mutta jos et voi olla lähettämättä tuollaista tekstiä, ei tarvitse kirjoittaa ollenkaan. Uskon, että äitisi tässäkin tapauksessa antaisi jossain vaiheessa periksi loukkaantumisesta toivuttuaan ja ottaisi sinuun taas muutaman kuukauden kuluttua yhteyttä ystävällisesti ja asiallisesti. Taikka, mikäli ensi riveistä jo voit päätellä, että tämä on taas niitä viestejä, vastaat hänelle (lukematta viestiä enää eteenpäin), ettet aio enää lukea tällaisia viestejä, mutta asialliset viestit ja kuulumiset ovat tervetulleita. Rakkaudella, tyttäresi. Sähköpostissa on sinunkin kannaltasi hyviä puolia, eli sinun ei tarvitse lukea niitä jos et halua, eikä reagoida niihin heti, vaan voit rauhassa miettiä, kuinka vastaat malttisi säilyttäen.

Meillä tiristys on sen verran hienovaraisempaa ja meikäläisellä pinna jo sen verran kireällä, että välillä epäilen, onko koko ongelma ihan vaan omien korvieni välissä. Oikeastaan pelkään tällä haavaa eniten sitä, että äitini pilaa häämme järjestämällä jonkin itkukohtauksen (parin viinilasillisen jälkeen) jossakin nurkassa kahden kesken ja ruikuttaa sitten kuinka "et sinä saa lähteä mihinkään". Mitäpä tuohon sanot? Pinna on kireällä, tekisi mieli huutaa, toisaalta säälittää tuo olento tuossa, toisaalta on sitten kuitenkin taas niin hämmentynyt ettei oikein osaa tehdä mitään ja sitten jälkeen päin alkaa suututtaa. Kenties olisi viisainta rekrytoida esim. siskostani äidille tukihenkilö häihin, jotta itkun tullessa sisko veisi hänet toisaalle ja vapauttaisi minut näin tilanteesta.

Noh, kommentteja ja kokemuksia edelleen odottaen...

[Guest Kassandra]

Jos kaikki aikuiset lapset olisivat jääneet äitiensä helmoihin, ei olisi koko Australiaa edes löydetty (näin Euroopan näkökulmasta)...

Parempihan niin olisi, sillä ainakaan tytär ei silloin olisi sinen muuttamassa!

(välillä naurattaakin, hyvä niin..)

[Ella]

Jos kaikki aikuiset lapset olisivat jääneet äitiensä helmoihin, ei olisi koko Australiaa edes löydetty (näin Euroopan näkökulmasta)...

Parempihan niin olisi, sillä ainakaan tytär ei silloin olisi sinen muuttamassa!

(välillä naurattaakin, hyvä niin..)

Totta, ehkä tuo argumentti ei oikein vakuuta läheisriippuvaista vanhempaa!

[Mini-Me]

Hmm...meilla ei tata oo ihan tammosena. tiedan etta aidille oli mun muutto kova paikka, nyt yhdeksan vuoden jalkeen on kai jo tottunu. ennen oltiin hyvin laheisia, mutta...enaa ei niin. toki aina kun tuun suomeen ja puhelimessa ok mut ei samalla tavalla kun asuin suomessa.

sulhon aiti silloin talloin tiputtelee 'et tekin sitte muutatte suomeen etteka tuu takas' hah ei olla koskaan moisesta keskusteltu hanen kuullen eika ole todellakaan suunnitteila muutto seuraavan muutaman vuoden aikana...on selva et jos joskus tulee ajankohtaseks hanelle se tulee olemaan todella kova pala.

tsemppia

[valkoinenkani]

Mini-Me toi yhden hyvän pointin esille tässä keskustelussa, sillä samaa minä olen ajatellut. Että vaikka nyt käymmekin lähes täyttä sotaa äitini kanssa ja sen toivoisin loppuva, en kuitenkaan voi toivoa, että tilalle tulisi välinpitämättömyys. Pikku hiljaa tietenkin eteenpäin ja katsotaan mitä tuleman pitää, sillä näinkään ei tilanne voi jatkua. Kuten kaikki ulkomailla asuvat tietävät, toisessa maassa asuminen tuo omat vaikeutensa elämään ja yhteydenpito Suomeen vie aikaa ja energiaa, mutta jos tuo yhteydenpito on vielä vihamielestä, niin... Neuvoja en oikein osaa enää antaa, toivon vain, että muilla olisi vähän helpompaa. Mutta jottei menisi liian negatiiviseksi, niin olen kyllä oikeasti todella tyytyväinen elämän tilanteeseeni, enkä tällä hetkellä vaihtaisi tällä hetkellä paikkaani mihinkään. Eli jälleen kerran, TSEMPPIÄ kaikille!!

[Guest Ulkolainen]

Olen pahoillani, että niin monen äidit eivät ole osanneet suhtautua muuttonne. Mä olen ollut Suomesta pois jo seitsemisen vuotta ja kyllä ikävä on puolin ja toisin yhä välillä kova (itse asiassa vuosien aikana tuntuu pahentuneen). Mä tunnen kylläkin yhtä suurta ikävää perhettäni kohtaan kuin he mua kohtaan, mutta silti toistaiseksi olemme halunneet asua täällä. Sulhasen perheellä nimittäin on myös läheiset välit poikaansa ja jos Suomeen muuttaisimme, tulisi taas hänelle pitkä etäisyys perheeseensä.

Mutta sitä halusin kertoa, että välttämättä ei tarvitse välien viilentyä ulkomaille muuton myötä. Mä en itse tunne välien olevan yhtään kaukaisemmat nyt kuin Suomessa asuessanikaan. Me ollaan tietoisesti ylläpidetty läheisiä välejä äidin ja muiden perheenjäsenien kanssa. Soittelemme useasti viikossa (olemme jo vuosia sitten hyväksyneet suuret puhelinlaskut! , käyn hyvin säännöllisesti kotona ja perheenjäseniäni tulee myös tänne. Teen kaikkeni ollakseni 'hengessä mukana' perheen elämässä ja koen sen kyllä onnistuvan hyvin. Lennän synttäreiksi, olen kaasoillut täältä käsin, järkätään etukäteen yhteiset mökkilomat, sukulaisvierailut ja ihan vain yhteistapaamiset kun tulen Suomeen lomalle. Tiedän että milloin vain voin soittaa äidille, vaikka kesken työpäivän rupatellakseni, ja heti tuntuu kuin asuttaisiin ihan naapurissa.

Haluan kertoa tämän kannustukseksi. Ikävä ei ehkä koskaan lopu, mutta sen kanssa oppii elämään eikä suhteiden tarvitse välttämättä kuivettua! Ehkä jollekin äidille, joka pelkää niin tyytären maasta muuttoa, tämän vakuuttaminen voisi auttaa.

[Saphire]

Minä lähdin ulkomaille vaan vuodeksi mikä oli ihan ok mun vanhempien mielestä ja kannustivat. Tapasin kuitenkin elämäni miehen heti ekan vuoden keväällä ja tänne jäin. Nyt tammikuussa tulee 5 vuotta täyteen. Kun eka vuosi oli lopuillaan ja ois ollut se alunperin suunniteltu kotiinpaluun aika ja vanhemmat tajusivat ettei mulla ollut aikomustakaan palata takaisin Suomeen ja jättää elämäni miestä tänne niin he loukkaantuivat kovasti. Joka kerta Suomessa käydessäni aiheesta puhuttiin tiukkaan sävyyn, äiti lähetteli painostavia kirjeitä ja jopa sanoi kerran että lähettää isän hakemaan minut takaisin kotiin! Ei tuntunut oikein kivalta. äiti ei uskonut että suhteeni kestää (minulla oli ollut useita pitkiä suhteita takana) ja sanoi että kohta sieltä tullaan häntä koipien välissä takaisin.

Tilanne rauhoittui hetkeksi mutta asia tuli pinnalle taas kun mentiin kihloihin, ei tosin yhtä vahvana kuin aiemmin. Kai vanhempani tajusivat silloin että seurustelen vakavasti. Sitten aloimme puhumaan häistä ja äitini kommentti oli että jos nyt menet naimisiin niin sitten et ikinä muuta takaisin Suomeen. Nyt häistä on puhuttu ja suunniteltu n. 9 kk ja en paljon tukea (henkistä) tai edes positiivista kommenttia ole vanhemmiltani saanut . Että omillani olen. Onneksi kihlatun vanhemmat ovat kovasti kannustavia, mutta kyllä se mielen surulliseksi vetää kun omat vanhemmat ei kannusta.

Vanhempani ovat tavanneet kihlattuni useampaan kertaan ja tykkäävät kovasti, ongelma heille on vaan se kun ei asuta Suomessa...

Kiva kuulla että kohtalotovereita loytyy!

[meimei]

Ehdin jo tuonne anoppi argh-keskusteluun käydä valittamassa, mutta valitetaanpa sitten täälläkin

Meillä ongelmaa ei tuota anoppi vaan appi, jolla on kauhuanopin vinkeet! Lyhyesti kerrattuna, oli appi suuttunut sulhaselle siitä, että tämä on muuttamassa minun perässäni Suomeen! (Asuimme siis jo 3v Irkuissa joten eiköhän ole korkea aika testata tätäkin maata. ) Ai jaa joo siis että aikuinen mies ei saa päättää omasta elämästään? Minua ei tervehtinyt eikä edes katsonut, kun kävin sielä lomilla, että ilmeisesti minä olet sitten sieppaamassa kultapoloisen vieraaseen maahan! Taustalla menettämisen pelko, mutta ziisus että osaa ukko käyttäytyä lapsellisesti ja itsekkäästi! Ei siis ollut tulossa häihinkään jne, kun sulkinhan pitäisi elää koko elämänsä siellä jossain perähikiällä. Nyt sitten parin viikon mykkäkoulun jälkeen (sulkin ja anopin toimesta) ukolla on vissiin ääni alkanut muuttua kellossa ja on tulossa häihin. Kun ei voi sanoa, että on jäänyt napanuora leikkaamatta niin mikä sitten??

Oma isäni on ollut aina kannustava ulkomaille lähdöstäni. Silloin kyllä narisi, kun lähdin Saksaan työharjoitteluun, mutta menin kuitenkin. Silloin kun ilmoitin muuttavani sulkin perässä tämän kotimaahan (Irlanti), odotin järkyttävää saarnaa, mutta isä ei sanonutkaan mitään muuta kuin, että se pitää tehdä niin mikä itsestä tuntuu parhaalta! Sulkin äitikin on ollut kannustava, ehkä asiaa auttaa, että sulkin isosisko on jo varmaan 10v asunut Lontoossa ja harvoin näkevät. Tottakai se tulee ikävä ja on rankkaa kun ei olla koko ajan lähellä, mutta ei se ollut helppoa mullekaan jättää omaa perhettäni. Nyt ollaan sitten täällä takaisin, koska on vain REILUA että kokeillaan molemmissa maissa asumista! Minulla oli helppoa lähteä siinä mielessä, että perhe tuki, joten auttaisi se sekin, että sulkkia tukisivat kaikki myös. Ja kun kuiten Euroopassa ollaan ja halpislentoyhtiöt keksitty!

Edit. typot..

Muokattu: June 16, 2009, käyttäjä: meimei

[hattuhirmu]

Ikavia tilanteita... meilla ei ole vastaavaa paassyt kaymaan jo siksikin, etta tapasin miehen kun asuimme koko perhe Australiassa, eli vaikka valimatka nyt tietty tekee tiukkaa (varsinkin nyt kun esikoista odotellaan), niin vanhemmille on siina mielessa helpompi olla, kun tietavat itsekin minkalaisesta paikasta on kyse ja taalla mielellaan lomailevat silloin kun on aikaa ja varaa - ja joutuivat jossain vaiheessa itsekin lahtemaan omista vanhemmistaan kauas.

Siita pitaa tietenkin pitaa kiinni, etta aikuinen ihminen paattaa omasta elamastaan, mutta ehka juuri lapsen uudessa kotimaassa vierailu voisi auttaa vanhempiakin hyvaksymaan asian paremmin? Riippuu tietenkin vanhemmista ja alueesta ja siita, miten pitkaan vierailu voi kestaa, mutta jokainen varmasti osaa keksia jotain omia vanhempiaan kiinnostavaa lahiymparistostaan. Nain aussiperspektiivista luulisi, etta esimerkiksi etelaisen pallonpuoliskon golfkelit ja viiniristeilyt voisivat vakuuttaa skeptikonkin, ettei tama ihan mahdoton maa ole. Jos aidista yhtaan seikkailuhenkea loytyy, niin napanuoralla lassoaminen voi hyvinkin muuttua matkakuumeeksi...