Liian nopeasti naimisiin?

[Modiana]

Aloin seurustella mieheni kanssa viime vuoden kesäkuussa, tämän vuoden kesäkuussa menimme (salaa) kihloihin, tässä kuussa menemme maistraatissa naimisiin ja ensi vuoden heinäkuussa pidämme kirkossa avioliiton siunaamistilaisuuden sekä hääjuhlat. Hääpäivämme tässä kuussa on 24.päivä eli n.2,5 viikon päästä ja muille se tulee olemaan päivä, jolloin menimme kihloihin. Emme siis paljasta todellisia naimisiinmenoaikeitamme, vaan annamme läheistemme luulla, että menemme naimisiin "vasta" silloin ensi vuoden heinäkuussa. Olemme olleet yhdessä siis nyt 1v 2kk kun astelemme avioliittoon ja 2v 1kk kun saamme liittomme siunatuksi ja juhlituksi läheisten läsnäollessa.

[hilla]

Näen asian niin, että on tyystin kaksi eri asiaa rakastua ja rakastaa.

Rakastuminen on biologinen reaktio, joka kestää jokusen vuoden. Se lienee kehittynyt evoluutiossa, jotta lapset saisivat alkunsa ja ihmislaji menestyisi.

Rakastaminen taas on laaja maailmankatsomuksellinen prosessi, jossa yksilö joutuu punnitsemaan elämänsä arvoja ja valintoja ja opettelemaan tyytymään epätäydelliseen.

Rakastaminen on hyvin laimeaa verrattuna rakastumiseen.

Rakastaminen mitataan lopullisesti vasta silloin, kun pitkässä suhteessa ollessaan hullaantuu johonkin toiseen. Tällöin paljastuu, onko ihminen sitoutunut kumppaniinsa maailmankatsomuksellisella vai tunteiden tasolla. Tunteisiin perustuviin avioliittoihin en usko. Ne ovat lähes varmasti tuhoon tuomittuja. Tunteet kyllä käynnistävät suhteen, mutta eivät elätä sitä.

Yllä olevan perusteella lienee sanomattakin selvää, että pidän lyhyeen seurusteluun perustuvia liittoja arvauksina. Jotkut niistä kestävät ja toiset eivät, mutta etukäteen sitä ei voi tietää.

Juuri näin. Harvinaisen hyvin sanottu.

Itse en osaa objektiivisesti vielä sanoa, elänkö itse "arvausliitossa" vai en. Puhuimme naimisiinmenosta ensi kerran ehkä 4kk tapaamisestamme (joskin naimisiin päädyimme "vasta" hieman alle kahden vuoden). Olemme päättäneet sitkaasti tässä kuitenkin myös pysyä. Ikää ja kokemuksia molemmilla tosin jonkin verran takana. Se auttaa, ainakin minun kohdallani.

[miguli]

Me mentiin kihloihin tapaamisen kaksvuotispäivänä niihin aikoihin muutimme yhteenkin. Häiden aikaan olemme seurustelleet reilu kolme vuotta. Mielestäni me olemme edenneet aika nopeasti.. Paitsi jos vertaa muihin täällä Pastorimme sanoi, että ei vihkisi meitä jos olisimme seurustelleet vain 1-2vuotta.

[Ellinora]

Me olemme olleet yhdessa n. 1,5 vuotta haapaivana, mutta toki tunteneet kauemmin. Mun mielesta kylla vuodessa ja nopeamminkin oppii tuntemaan jonkun. Ihmiset vaan tuppaa muuttumaan ajan kuluessa, naimissa tai ei.

[ASM]

Meille tulee todennäköisesti kolme vuotta seurustelua täyteen kun menemme naimisiin. Jonkun mielestä se voi olla vähän, jonkun mielestä paljon. Me välitämme vain siitä, mitä mieltä itse olemme. Ei ole mitään sääntöä eikä takeita siitä, että kun on seurustellut x määrän vuosia voi mennä naimisiin ilman, että eroaa. Jokainen tietää itse meneekö liian nopeasti naimisiin vai ei, eikä sitä voi verrata muiden päätöksiin tai sääntöihin.

[Mimsi]

Me mentiin kihloihin tapaamisen kaksvuotispäivänä niihin aikoihin muutimme yhteenkin. Häiden aikaan olemme seurustelleet reilu kolme vuotta. Mielestäni me olemme edenneet aika nopeasti.. Paitsi jos vertaa muihin täällä Pastorimme sanoi, että ei vihkisi meitä jos olisimme seurustelleet vain 1-2vuotta.

Ihan uteliaisuudesta ja hämmennyksestä kysyn, että esittikö pastori jotain perusteluja tuolle ettei vihkisi teitä jos olisitte seurustelleet vain 1-2 vuotta? Onko kyseessä joku tuttu pastori vai entuudestaan tuntematon? En ole koskaan kuullut tällaisesta, että pappi kieltäytyisi vihkimästä seurustelun pituuden perusteella. Kuulostaa jotenkin erikoiselta, että on ikään kuin olemassa joku raja sille milloin saa mennä naimisiin.

Me olemme tunteneet toisemme syksystä 2004 saakka. Ystävystyimme ja olimme pitkään olosuhteiden pakosta "vain" toistemme parhaat ystävät. Kesän 2009 alussa aloimme vihdoin seurustella ja kihloihin menimme reilun kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen, jolloin olimme asuneet yhdessä jo useamman kuukauden. Kihlauksen ja hääpäivän välillä on aikaa noin 1v10kk, joten olemme seurustelleet hääpäivänämme noin 2,5 vuotta. Jonkun mielestä tämä voi olla nopeaa toimintaa, mutta meille se on juuri oikea aika. En usko ainakaan siihen, että avioliittomme olisi jotenkin varmemmalla pohjalla jos menisimme naimisiin vasta vaikkapa kolmen vuoden kuluttua.

Myönnän että miuakin epäilyttää hiukan sellaiset avioliitot, jotka solmitaan muutaman viikon tai kuukauden tuntemisen jälkeen, mutta mikäpä miä olen kenenkään valintoja tuomitsemaan.

[Karitasi]

Minäkään en usko siihen, että ollaan joku normiaika yhdessä ennen naimisiinmenoa, jotta "testattaisiin" suhteen kestävyys. Elämä on sellaiseen aivan liian yllättävää.

100 % komppaus tälle.

Me tiedettiin alusta asti, että halutaan olla aviopari. Me ollaan oltu yhdessä se vuosi, kun on hääpäivä. Mies olisi halunnut jo kesällä avioitua, jos olisimme skipanneet juhlat kokonaan ja menneet kahden kesken maistraattiin. Mutta lopulta päätettiin juhlistaa lähimpien sukulaisten ja ystävien kesken.

Jotkut sanoivat, että hitto te olette tyhmiä, mutta puhukoot mitä lystäävät. Me tiedetään itse mitä me halutaan ja se on tämä. Sen verran p*skaa ollut kummankin elämässä suhteiden saralla, että tiedetään mikä tekee meidät onnelliseksi. Ja se on toisemme. Se arvostus, rakkaus, välittäminen ja yhteys mitä meillä on toisiamme kohtaan on jotain, mitä en tuntenut tai ikinä kokenut entisissä suhteissa (eka 9 vuotta ja toinen 9 kk, kun opin vihdoin avaamaan silmät ajoissa ja oppimaan, minkälaista kohtelua ei toiselta puoliskolta koskaan oteta.)

Läheiset ihmiset ottivat uutisen hyvin ja ovat onnellisia meidän puolesta.

Missään vaiheessa ei ole ollut epäilyksen häivää. En ole koskaan tuntenut olevani varmempi mistään, kuin nyt. En ole koskaan ollut näin onnellinen. En edes tiennyt, että tälläisiä tuntemuksia on.

Myös mies oli täysin varma heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ennen kun tavattiin hän oli päättänyt ettei ikinä halua naimisiin, lapsia tai muuttaa naisen takia edes kadun toiselle puolelle. Tavattiin, muutti toiseen maahan rakkauden takia, kohta ollaan aviossa ja joskus yritetään saada lapsia kun ollaan henkisesti valmiimpia niin suureen vastuuseen.

Meistä olisi kumpi tahansa ollut valmis jättämään kaiken taakseen toisen vuoksi.

100% komppaus tälle! Mieheni muutti toisesta maasta luokseni ja kaikki tapahtuu alle vuodessa. Lapsia ei yritetä enää saada kun on kasvatettu nekin aikuisiksi.

Muokattu: October 3, 2010, käyttäjä: Karitasi

[okkanainen]

Kihloihin mentiin noin 2 vuoden seurustelun jälkeen, hääpäivä päätetiin samantien. 3 vuotta tulee täyteen yhdessäoloa kun hääpäivä koittaa

[Werna]

Täällä kahden kulttuurin suhdetta (Suomi-Italia) takana noin vuosi siinä vaiheessa, kun naimisiin mennään. Molemmat kolmekymppisiä.

Ei pelota. Tämä liitto tulee olemaan luja kuin kallio. Rakkautta riittää, mutta järki on aina mukana. Mieheni on juuri sellaista peruskalliotyyppiä (ei siis mikään italialaisen stereotyyppi!) Rakkauden ja järjen kombinaatio toimii hienosti!

Ainoat, jotka ovat ilmaisseet negatiivisen kantansa, ovat sulhasen perhe. Heille avioliittomme tulee liian nopeasti ja väärään elämäntilanteeseen. Mutta itse eivät koskaan uskalla yhtään mitään (esim. sulhasen 31-vuotias sisar, joka on hyvässä ammatissa, seurustellut 13 vuotta mutta ei vain uskalla muuttaa vanhempien luota yhteen poikaystävänsä kanssa saati mennä naimisiin! Muuten kyllä ihana ihminen.), ja heidän elämänsä on varsin rajoittunutta sen vuoksi...

Muut ympärillämme, esim. kaverit ja mun suku, näkevät tilanteemme paremmin. Ovat kyllä huomanneet, että tässä tapauksessa ratkaisumme on hyvä ja oikea.

[JRP]

Olemme puolisoni kanssa joidenkin tekstien perusteella juuri sellainen ns. riskipariskunta, joiden ei nuoren ikänsä vuoksi ja lyhyen seurusteluajan takia kannata harkita naimisiinmenoa. Mielipiteitä on monia ja minun puolesta niin saa ollakin, tai ainakin niin kauan kunhan ei lähde pitämään mielipidettään totuutena, jota voisi sumeilematta lähteä soveltamaan kaikkiin parisuhteisiin. Joidenkin tyyli vain on miettiä, mutustella, miettiä vielä toisen kerran ja antaa ajan rauhassa kulua ennen kuin vihkiytyvät. Toiset toimivat astetta nopeammalla tahdilla eikä sen pitäisi olla keneltäkään muulta pois.

Tapasin nykyisen mieheni ensimmäisen kerran syksyllä -09, molemmilla oli silloin seurustelurintamalla enemmän tai vähemmän sekavia aikoja eikä tapaaminen johtanut mihinkään sen suurempaan. Molemmat jäimme kuitenkin toistemme mieliin ja viimein joulu-tammikuun vaihteessa sovimme näkevämme uudestaan. Siitä se sitten lähti ja aion pitää kiinni tästä miehestä. Aloimme seurustelemaan 01/10, kihloihin menimme 06/10, vauva ilmoitti tulostaan 06/10 ja häät on sovittu pidettävän 05/11. Näin siis meillä ja hetkeäkään ei ole kaduttanut. Elämme arkea, joka ei todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista ja vaikeita hetkiäkin olemme kerenneet kokemaan. Miehellä on edellisestä suhteestaan lähes 2-vuotias lapsi, joka kuuluu olennaisena osana elämäämme. En olisi ikinä aikaisemmin kuvitellut itselleni tällaista elämäntilannetta, mutta mitään en vaihtaisi pois! Rakkautta tässä suhteessa riittää, mutta missään nimessä emme elä pilvilinnoissa, siihen meillä ei ole varaa eikä halua. Jalat ovat tukevasti maassa ja realiteetteja on punnittu useaan kertaan.

Se on asenteesta ja persoonasta kiinni miten haluaa liittonsa onnistuvan tai vaihtoehtoisesti kariutuvan. Se ei ole iästä eikä ajasta riippuvainen milloin on paras hetki mennä naimisiin, jokaisen kohdalla sen määrittelee omat henkiset valmiudet ja halu sitoutua. Puolison voi oppia tuntemaan alle vuodessa, riippuu miten sinisilmäisesti yhteiseen elämään suhtautuu.

[Mäyris80]

Itse olen menossa 30.10.2010 naimisiin ja olen tuntenut sulhasen nyt vuoden ajan. Mielestäni aika ei ole tässä se määräävä tekijä, vaan se tunne, että on oikeasti valmis sitoutumaan ja haluaa panostaa suhteeseen ja avioliittoon.

[Werna]

Itse olen menossa 30.10.2010 naimisiin ja olen tuntenut sulhasen nyt vuoden ajan. Mielestäni aika ei ole tässä se määräävä tekijä, vaan se tunne, että on oikeasti valmis sitoutumaan ja haluaa panostaa suhteeseen ja avioliittoon.

Just näin Enempää en vois olla samaa mieltä!

Mulla sama ikä (jos siis tuo nimimerkkisi 80 viittaa syntymävuoteen), ja myös vuosi seurustelua takana. Mutta tosissamme ollaan, ja tahto mulla ja sulhasella on molemmilla kova!

[okkanainen]

Onnea teille Mäyris80! Varmaan jännittää jo

[Anfield]

Me ollaan seurusteltu nyt hiukan päälle vuoden verran, kihloihin mentiin toukokuussa ja naimisiin mennään 2012 kesällä. Oltais menty jo ensi kesänä jos oltaisiin rikkaampia Kyllä se tässä iässä (30+) kaiken koetun paskan jälkeen oli alusta alkaen selvää että tässä on nyt jotain erilaista kuin missään muussa suhteessa aikaisemmin. Mies puhui naimisiinmenosta ja lapsista ensimmäisen kerran jo viikon seurustelun jälkeen, ensimmäisen kerran vakavasti puhuttiin häistä alle puolen vuoden seurustelun jälkeen ja kihloihin mentiin 8kk ensitapaamisesta. Jonkun mielestä ehkä nopeaa etenemistä, mutta niin kuin hyvä ystäväni osuvasti sanoi niin meillä on jalat maassa ja järki päässä, eikä leijuta missään pinkeissä pilvilinnoissa. Aiemmissa suhteissa on riittänyt draamaa sen verran paljon että nautin täysin sydämin tästä vakaasta, turvallisesta parisuhteesta jossa ilo löytyy ihan arkisista asioista Jännä vaan etten aiemmin koskaan kuvitellut tekeväni asioita näinkään nopealla aikataululla, mutta niin vaan kaikki on tapahtunut ihan luonnostaan. Enkä ole koskaan eläissäni ollut onnellisempi

[nin--]

Mutta käytännössähän kaikki etenee omaan tahtiin. En paheksu ihmisiä jotka menee pian tutustumisen jälkeen naimisiin. Kaikkihan me tehdään virheitä. Jos elämä ei onnistu yhdessä nii pistetään kattilat jakoon ja etsitään jotain uutta ihmistä kenen kanssa vanheta.

Tämän voisi nyt tulkita niin, että ne jotka menevät nopeasti naimisiin, tekevät sun mielestä virheen ja kattilat menee todennäköisemmin jakoon kuin muilla.

:

Ei ku en tarkottanu asiaa niin.. Siis voihan ne kattilat mennä jakoon sitten 30vuodenkin jälkeen. Mut siis pointti oli se et jokainen pariskunta etenee omaan tahtiinsa.. Ja menee naimisiin sillon kun siltä tuntuu..

Itse olen tienny sen ensimmäisen kuukauden jälkeen etten luovu miehestäni ja haluan hänen kanssaan naimisiin..

Ja eikä minusta tunnu siltä että ihmisten pitäisi odottaa vain sen takia et jos toisesta ilmenee vielä uusia puolia... Jos sitten tulevaisuudessa ilmenee jotain nii siihen joko tottuu ja sen kans oppii elämään tai sitten ei.. Minusta on ihanaa kun ihmiset pystyvät luottamaan toisiin ja rakastamaan toisiaan täysillä..

Joskus vain jotkut valitettavasti pettyvät mutta se voi tosiaan tapahtua sitten 30vuoden tai 50vuodenkin jälkeen..

[nin--]

Mielestäni aikataululla ei ole merkitystä niin kauan kun avioliitto solmitaan tosissaan eikä kevein mielin, tyylin "kokeillaan tätä ja jos ei toimi niin ainahan voidaan hankkia avioero". Ainoastaan naimisiin menevä pari tietää kuinka sitoutuneita toisiinsa ja yhteiseen tulevaisuuteensa he ovat. Ei toisille voi mennä sanomaan, että nyt te etenette liian nopeasti - jos itselle tahti ei ole sopiva niin ei se tarkoita, että se ei myöskään ole sopiva kenellekkään muulle.Toiset tietävät heti, että tässä on se oikea, toisilla menee sen ymmärtämiseen kauemmin. Toiset haluavat pikaisesti naimisiin, toiset haluavat odottaa...

...Ja sitten on niitä, jotka kovasti haluaisivat jo mennä naimisiin, mutta muut asiat estävät sen

Tätä juuri yritin sanoa mutta en sitten osannu muotoilla ajatuksiani sopiviksi sanoiksi Kiitos Tuittu87 kun kirjoitit tämän niin voin lainata

[tropic]

Me oltiin tunnettu vain vähän päälle puoli vuotta ja seurusteltu vakavasti reilu 3kk , kun päätettiin hääpäivä ja varattiin juhlapaikka. Häihin on tosin vielä 11kk aikaa, joten 1,5 vuotta tulee yhteiseloa silloin täyteen. Kun löytää sen oikean, niin miksi pitäisi odotella jotain soveliasta ajankohtaa. No, ainoastaan yksi ihminen tietää näistä naima-aikeista, koska en itse haluaisi kuulla yhtään epäilevää tai ihmettelevää kommenttia (vaikka kaverit tuskin mitään kauheaa sanoisivatkaan). Mies sanoi juuri äsken hyvin: En näe mitään eroa siinä että ollaanko me naimisissa vai ei. Sitten on sama sukunimi ja jos toiselle sattuu jotain, niin on virallinen lähiomainen.

Ratkaisu tuntuu joka päivä enemmän oikealta.

Samoilla ajatuksilla ja jopa "aikataululla" mennään täällä, vaikka hääpäivä vasta edessä häämöttääkin. Vaan kun kohdalla on se oikea.Ja kun sen vain tietää Toivottavasyi mun ei tarvitse koskaan tulla tänne valittamaan että mentiin liian aikaisin jne. Sen verran sanon, että tottakai kun suhde etenee nopeasti niin parisuhteen normaalit kriisitkin tulee nopeammin

[Tuomo]

Me mennään naimisiin tosi nopeasti...ja tuntuu tosi hyvältä. Eihän muuten näin tehtäiskään. Tunnettu ollaan vuosi, ja tiiviisti yhdessä ollaan oltu n. puoli vuotta.

Osa ihmettelee, osa yrittää jopa ymmärtää, fiksuimmat vaan nauttii meidän kanssa onnestamme

[RenttaKelli]

Mun on pakko myöntää, et oon hiukan skeptinen nopeiden avioliittojen suhteen.

Toki on niitä, joilla vaan on sitten heti alusta alkaen sellanen olo et tässä se on. Eräs tuttavapari meni _todella todella_ nopeesti tutustumisen jälkeen naimisiin, kohta ovat pari vuotta olleet aviossa. Kaikkea hyvää heille.

Mutta omista kokemuksista oon joutunut oppimaan, ettei se ihana onnellinen mahtava kaikenkattava alkuhuuma ja rakastuminen oo onnen tae. Olin entisen elämän kanssa ihan tosissaan menossa naimisiin, kun oltiin puoltoista vuotta oltu yhdessä. Ajattelin, et siinä kävelee mun loppuelämä. Kihloihin mentiin ja kolmen vuoden seurustelun jälkeen miehestä sitten löytyikin sellasia luonteenpiirteitä, mitä oli vaan piilotellut ja salaillut koko ajan. Jos siis oltais sen puolentoista vuoden jälkeen menty naimisiin, kun olin jo itse ihan varma et tää on Sitä, niin olisin 21-vuotiaana ollut jo eronnut ensimmäisestä avioliitosta. Eikä muuten ollut se kihlauksenkaan purkaminen mitenkään helppo keissi, vaikka pettymys oli siihenastisen elämäni suurin. Tahtoo siis sanoa, että iästä riippumatta (18 tai 28 tai 38) sitä toista ei kyl ihan tosta vaan opi tuntemaan.

En siis kritisoi niiden päätöstä, jotka nopeesti menevät avioon. On mahtavaa, jos itsellä on sellanen olo ja varmuus et tää on se oikee mulle. Itse en vaan uskaltais sellasta askelta ottaa, enneku on elämä tasottunu ja kokemus osoittanu, et se toinen on tasaisessa arjessa yhtä rakas mitä alkuhuumassakin.

Seurusteluajasta välittämättä kaikille tasapuolisesti onnea avioihin

Tämä erittäin hyvin sanottu. Lisäisin vain sen, että ihminen kasvaa henkisesti koko elämänsä. Voit tuntea toisen 10 vuotta ja silti yhtäkkiä miehessä/vaimossa alkaa näkyä uusia piirteitä, hyviä tai huonoja. Jos ajatus naimisiin menosta tuntuu hyvälle, antaa palaa. Jos arveluttaa, edes vähän, jätä väliin.

Itse olen menossa naimisiin ihmisen kanssa, jonka olen tuntenut parisen vuotta. Seurustelua takana vasta reilu kolmisen kuukautta. Jokainen taplaa tyylillään!

[Guest maaaarriiaa]

Näitä luettuani oli pakko kirjoittaa oma tarinani...Nykyisen sulho ehdokkaani olen tuntenut vajaa puolitoista vuotta.Ennen seurustelu päätöstä hän vietti paljon aikaa ja öitä luonani, sillä sukulaiseni asui väliaikaisesti luonani ja hän on tämän sukulaiseni hyvä ystävä.Olin juuri näinä tutustumis hetkinämme päättänyt erota silloisesta miehestäni.Virallinen eropaperi laitettiin sisään samana päivänä kun päätimme nykyisen kanssa alkaa seurustella.Seurustelu aikaa kesti 2kk kunnes kihloihin.Nyt siis virallinen ero päätös juuri saatu ja suunnittelemme sulhon kanssa häitä loppu vuodelle....

[Karitasi]

Voi hyvät hyssykät! *naurua* Tätä ketjua lukiessa komppaan monia tekstejä, hyvän avioliiton aikaansaamiseksi on monta asiaa loksahdettava kohdalleen ja sitten on yhdessä tekemisen aikaa koko loppu elämän ajan.

Ensimmäistä kertaa naimisiin mennessäni olin nuori ja kaksi lasta miehen kanssa ennen avioliittoa, hyvin pitkään yhdessä jo eletty ja nähty kaikenlaista, silti se päättyi ja 20 vuotta elämästäni oli sitten siinä.

Nyt olen toista kertaa avioliitossa, siis tuore rouva ja ikää jo sen verran ettei meillä ole aikaa hukattavaksi, sekin käyteään elämiseen yhdessä, josta molemmat olemme varmoja: haluamme elää yhdessä niin kauan kuin meille aikaa annetaan.

[SiiruS]

Me tavattiin mieheni kanssa 4/10, alettiin heti ekoilla treffeillä seurustella, ja ollaan sen jälkeen nukuttu muistaakseni vain 5 yötä eri asunnoissa. Muutettiin yhteen 7/10, mutta tosiaan oltiin lähes jokainen yö ja pvä vietetty yhdessä. Olemme molemmat olleet pitkissä suhteissa aiemmin, aiemmasta suhteesta molemmilla kaksi lasta. Alusta asti oli luontevaa yhdistää perheemme, eli mies tapasi lapseni samana pvänä kun tapasimme mekin ensimmäisen kerran, miehen lapset tapasin (ja kaikki lapset tapasivat toisensa) seuraavana päivänä. Kihloihin menimme 9/10, ostimme yhteisen asunnon 10/10 ja häitä vietetään vuoden päästä, eli 11/11. Tahti on todella nopea, mutta tämä on tuntunut alusta asti hyvältä ja oikealta. Hän on minulle Se Oikea. Eikä muuten omaa yhtään paskamaisia piirteitä Jos meillä on jostain asiasta erimielisyyksiä, se ei ole paskamaista.

[zanny]

Me olimme tulevan mieheni kanssa seurusteltu reilut 4 kuukautta, kun muutimme yhteen, kihloihin mennessämme (huhtikuussa 2010) olimme seurustelleet vajaat 8 kk ja niihin aikoihin alettiin jo häistä puhua. Olimme seurustelleet n. 9-10 kk, ku aloimme kunnolla häitä suunnitella. Naimisiin mentäessä (heinäkuussa 2010) seurustelua on takana kuukautta vajaa 2 vuotta. Olemme siis edenneet suhteellisen nopeasti. Yleisesti ihmiset ovat ottaneet hääuutisemme hyvin vastaan, mutta äitini ei juurikaan hyppinyt riemusta. Nyt äitinikin on kuitenkin alkanut jo lämmetä häillemme.

Eikä meillä mikään erityinen kiire ole päästä naimisiin, mutta minusta on yhdentekevää olemmeko seurustelleet 2 vai 4 vuotta naimisiin mentäessä, kun tiedän, että mies on se oikea!

[emci]

Itse tapasin kihlattuni 12/08, seurustelemaan alettiin 01/09, virallisesti muutettiin yhteen 06/09 (mutta sitä ennen se puolivuotta käytännössä asuttiin jo yhdessä mieheni silloisessa asunnossa), kihloihin mentiin 07/10 ja hääpäivä meillä on 02/12. Eli yhdessä ollaan hääpäivään mennessä oltu 3 vuotta ja 1kk. Tällä hetkellä asumme kolme kuukautta 700km etäisyydellä toisistamme työtilanteen vuoksi, joten tässäkin on suhde ja luottamus testissä, kaikki on kuitenkin edelleen mallillaan ja luotamme toisiimme kuin muuriin. Yhdessä arkea takana yli vuosi, joten alkuhuumasta ei enää voi puhua vaan nimenomaan arjesta. Molemmat tulemme paremmin kuin hyvin toimeen toistemme sukujen kanssa ja arvomaailma on meillä sama. Olemme tällä hetkellä molemmat 20 vuotiaita, mikä tietysti on joidenkin mielestä liian nuori menemään naimisiin, mutta hääpäivä on vasta 2012, joten siihen on vielä aikaa

Suurinosa asiasta tietävä on ottanut asian vastaaan hyvin ja ovat vilpittömästi olleet onnellisia puolestamme. Olen kuitenkin pysynyt melko hiljaa hääsuunnitelmistani lukuunottamatta tulevia kaasojani, molempien vanhempia ja parhaita ystäviäni. Yksi näistä parhaista ystävistäni on tyrmännyt ajatuksen täysin, koska hän ei itse olisi vielä valmis menemään naimisiin ja hänen mielestään MINÄ olen täysin vastuuton ja lapsellinen, vaikka olemme YHDESSÄ kihlattuni kanssa päättänyt mennä naimisiin Hänen mielestään naimisiin pitäisi mennä aikaisintaan sitten kun on opiskelut opiskellut ja tehnyt töitä ja on vähintään 28- vuotias, lapsista nyt puhumutakkaan. Itse olen sitä mieltä että jos hän haluaa tehdä asiat näin, niin mikäs siinä, se on hänen elämänsä ja hän menee naimisiin sitten kun on valmis ja tekee lapset kun on valmis ja kunnioitan hänen mielipidettään. Siksipä minua harmittaakin, kun ennen minulle niin tärkeä ystävä ei pysty olemaan ollenkaan onnellinen puolestani vaan on negatiivinen jatkuvasti. Olenkin päättänyt jättää hänet omaan arvoonsa ja ehkä emme olleet loppujenlopuksi niin hyviä ystäviä jos ystävyytemme kerta on ohi sen takia että minä menen naimisiin.

Täytyy siis vaan kompata aiempia kommentoijia:

Ei kukaan voi toisen puolesta tulla sanomaan mitä päätöksiä elämässä saa tai ei saa tehdä ja millä aikavälillä!

jokainen on oman onnensa seppä ja tekee itse päätökset omasta elämästään ja kantaa myös vastuun tekemistään päätöksistä.

[Lil'mama]

Mä oon mennyt jo kerran naimisiin alle vuoden sisään ja nyt on kuulkaa käymässä samanlaisesti jo toista kertaa! Osa tutuista ei-niin-innoissaan, ja työkavereille oon ollut asiasta vielä ihan hyshys, mutta omapahan on elämäni, minä olen onnellinen