Liian nopeasti naimisiin?

[Lua]

Luulisin, että suhteen onnistumista edesauttaa, jos on jotain elämänkokemusta ja seurustelukokemusta (ei jää miettimään, että mitä muuta maailmassa vielä olisi) ja jos on myös ehtinyt kokea arkea tulevan puolisonsa kanssa.

Samaa mieltä. En siis väitä että pitkä seurustelu ennen avioliittoa takaa mitään. Väitän että se eliminoi tiettyjä riskejä.

[Guest Vieras]

Kihloihin mentiin pari kuukautta seurusteltuamme ja häät ovat kahdeksan kuun päässä kihlautumisesta. Mies oli se aloitteellinen osapuoli. Epäröin itse aiemmin ja alle kuukausi kihlautumisesta sanoin miehelle, jos ei vielä sanottaisi tulevalle bestmanille menevämme naimisiin. Mies säikähti tästä. Luuli minun jättävän hänet. Mutta kun se ei ollut niin yksinkertaista, että joko haluan naimisiin tai jätän hänet. Olisin halunnut olla yhdessä ilman naimisiin menoa jonkun aikaa. En halunnut menettää miestä, joten alkoi tuntua varmemmalta, että haluan naimisiin, joten alettiin suunnitella häitä.

Nyt kuukausi aikaa häihin ja tuntuu, että naimisiin ollaan menossa liian nopeasti. Mies on lisäksi ensimmäinen poikaystäväni (olen yli 20-v.) ja tuntuu, että tämä naimisiin meneminen tuli liian nopeasti. En ajattele miehen olevan väärä minulle. Alkuhuuma on tasaantunut ja arkea ollaan päästy näkemään ja olen vakuuttunut, että tämä mies on tuleva aviomieheni. En siis näe järkeä tai mahdollisuutta lykätä tai peruuttaa häitä. Loukkaisin miestäni verisesti ja nöyryyttäisin itseni muiden läheisteni edessä. Haluan mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Tämä aikataulu vain tuntuu liian nopealta. Pelottaa, että se etten ollut täysin valmis menemään naimisiin, tulee vaikuttamaan avioliittoomme, vaikka hitaammallakin aikataululla olisimme päätyneet viettämään häitä.

Tämä tunne liian nopeasta naimisiin menosta vaivaa ajoittain. En kuitenkaan löydä ratkaisua siihen. En näe häiden peruuttamista ratkaisuna. Jos häät peruuttaa, se on tässä tapauksessa ero, ja en halua erota miehestä, johon haluan vielä avioitua.

Kuulostan varmaankin hullulta ja tavallaan tiedän sen... En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

[Sahrami79]

Mun mielestä tuohon ei ole muuta ratkaisua kuin puhua miehen kanssa. Yritä kertoa hänelle, että liian nopea tahti pelottaa sinua, vaikka haluatkin viettää loppuelämän ko. miehen kanssa.

Toivottavasti asia selviää teitä molempia tyydyttävällä tavalla.

[Perhoneito]

Kihloihin mentiin pari kuukautta seurusteltuamme ja häät ovat kahdeksan kuun päässä kihlautumisesta. Mies oli se aloitteellinen osapuoli. Epäröin itse aiemmin ja alle kuukausi kihlautumisesta sanoin miehelle, jos ei vielä sanottaisi tulevalle bestmanille menevämme naimisiin. Mies säikähti tästä. Luuli minun jättävän hänet. Mutta kun se ei ollut niin yksinkertaista, että joko haluan naimisiin tai jätän hänet. Olisin halunnut olla yhdessä ilman naimisiin menoa jonkun aikaa. En halunnut menettää miestä, joten alkoi tuntua varmemmalta, että haluan naimisiin, joten alettiin suunnitella häitä.

Nyt kuukausi aikaa häihin ja tuntuu, että naimisiin ollaan menossa liian nopeasti. Mies on lisäksi ensimmäinen poikaystäväni (olen yli 20-v.) ja tuntuu, että tämä naimisiin meneminen tuli liian nopeasti. En ajattele miehen olevan väärä minulle. Alkuhuuma on tasaantunut ja arkea ollaan päästy näkemään ja olen vakuuttunut, että tämä mies on tuleva aviomieheni. En siis näe järkeä tai mahdollisuutta lykätä tai peruuttaa häitä. Loukkaisin miestäni verisesti ja nöyryyttäisin itseni muiden läheisteni edessä. Haluan mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Tämä aikataulu vain tuntuu liian nopealta. Pelottaa, että se etten ollut täysin valmis menemään naimisiin, tulee vaikuttamaan avioliittoomme, vaikka hitaammallakin aikataululla olisimme päätyneet viettämään häitä.

Tämä tunne liian nopeasta naimisiin menosta vaivaa ajoittain. En kuitenkaan löydä ratkaisua siihen. En näe häiden peruuttamista ratkaisuna. Jos häät peruuttaa, se on tässä tapauksessa ero, ja en halua erota miehestä, johon haluan vielä avioitua.

Kuulostan varmaankin hullulta ja tavallaan tiedän sen... En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Musta kuulostaa hassulta, että oot varma, että haluat tän miehen kanssa naimisiin, muttet vielä. Mikä on erilaista siinä, että seurustellaan kaksi vuotta ja mennään sitten naimisiin tai mennään vuoden päästä naimisiin? Ymmärtäisin, jos et olisi ihan varma, onko hän sinulle oikea ja haluaisit vielä vähän aikaa miettiä asiaa...

Vaikea tilanne joka tapauksessa, sen ymmärrän. Et haluaisi loukata miestä, muttet myöskään tehdä hätiköityä päätöstä. Jos panikointisi on pelkkään hermoilua ennen häitä, niin yritä rauhoittua. Jos taas sinusta oikeasti tuntuu, ettet vielä ole valmis naimisiin tämän miehen kanssa, niin ehkä sitten kannattaisi peruuttaa häät silläkin uhalla, että mies suuttuu/loukkaantuu. Teidän ehkä kannattaisi keskustella näinkin vakavasta asiasta ennen kuin pappi sanoo aamenen!

Mutta tämä on siis vain mun mielipiteeni ja sä teet niin kuin parhaaksi näät!

[Vira]

Ymmärrän oikein hyvin että naimisiin meneminen hirvittää. Yhteistä aikaa on kuitenkin melko vähän takana ja kyseessä ensimmäinen poikaystäväsi. Jos sydämessäsi kuinkaan yhtään epäilyttää mennä naimisiin nyt, voisitko kuvitella että siirtäisitte häitänne? Esimerkiksi vuoden päähän. Häiden siirtäminen ei kuulostaisi kenenkään (toivottavasti miehenkään) korviin niin pahalta kuin häiden peruminen, jos sitä mietit. Vuodessa ehditte tutustua toisiinne paljon lisää ja toivottavasti myös keskustella muun muassa tästä aiheesta enemmän. Miksi miehellä on niin kova kiire naimisiin? Pelkääkö hän että muu vaihtoehto tarkoittaisi eroa? Haluaako hän sitoa sinut avioliittoon koska pelkää jätetyksi tai hylätyksi tulemista?

Pahoittelen että kysyn tällaisia kysymyksiä, jotka eivät kuulosta kovin kauniilta. Toivon että saatte puhuttua asiasta ja mies ymmärtää tuntojasi. Jos asia on sinulle näin tärkeä, sitä pitäisi totisesti löytyä. Ja nimenomaan sitä pitäisi löytyä tulevalta elämänkumppaniltasi. Tai jos puhe asiasta koskettaa jotain miehen omia kipupisteitä tai jäykkiä ajatusmalleja, siitäkin olisi hyvä puhua.

Voimia ja rohkeutta sinulle.

[Napsu]

Ymmärrän huolesi ja kyllähän tosiaan aika nopeaa tuo teidän toiminta on. Sitä rupesin vaan miettimään, että jos vaihtoehtoina on naimisiinmeno tai ero, niin eikö se jo kerro jotain. Mun mielestä siinä vaiheessa kun ollaan menossa naimisiin, niin asioista pitää voida puhua ilman, että toinen uhkaa erolla. Tulevaisuudessa teillä on edessä vielä monta kompromissia, keskustelua ja sopimista, joten asioista puhuminen on hyvä aloittaa jo nyt. Ja eihän teidän tarvitse niitä häitä välttämättä ruveta perumaan. Musta tärkeintä on, että saisit kunnolla kerrottua miltä susta tuntuu. Myös sen, että miehen erolla uhkailu loukkaa, koska haluat todella olla hänen kanssaan, mutta vauhti vaan hirvittää. Ei se, että haluaa odottaa tarkoita, että ei halua olla toisen kanssa. Kyllä mekin miehen kanssa jo käytiin kirkkoja katsomassa ja häitä suunniteltiin, mutta sitten tuli molemmille se fiilis, että ei ihan vielä. Ja pari vuotta myöhemmin mentiin naimisiin ja nyt on viisi vuotta avioliittoa jo takana.

Toivottavasti löydätte hyvän ratkaisun ja saat pitää rakkaasi!

[Martha]

On ymmärrettävää,että tuollaisessa tilanteessa tuntuu,että asiat tapahtuu liian nopeasti. Ja mun mielestä siinä on paljonkin eroa,että seurusteleeko ensin parivuotta ennenkuin menee naimisiin vai vaan vuoden. Sun kannattaisi miehellesi ruveta puhumaan vuodella 'siirtämisestä'vedoten siihen,että saisitte kaikessa rauhassa ensin miettiä sopivia hääasioita,ettei tarttisi tehdä hätiköityjä päätöksiä ja samalla saisitte rauhassa vielä tutustua toisiinne. Missäännimessä ei kannatta mennä epäröivänä alttarille,koska muuten se varmasti jää kaivertamaan mieltä.

[Perhoneito]

On ymmärrettävää,että tuollaisessa tilanteessa tuntuu,että asiat tapahtuu liian nopeasti. Ja mun mielestä siinä on paljonkin eroa,että seurusteleeko ensin parivuotta ennenkuin menee naimisiin vai vaan vuoden. Sun kannattaisi miehellesi ruveta puhumaan vuodella 'siirtämisestä'vedoten siihen,että saisitte kaikessa rauhassa ensin miettiä sopivia hääasioita,ettei tarttisi tehdä hätiköityjä päätöksiä ja samalla saisitte rauhassa vielä tutustua toisiinne. Missäännimessä ei kannatta mennä epäröivänä alttarille,koska muuten se varmasti jää kaivertamaan mieltä.

Juu, toki siinä on eroo seurusteleeko vuoden vai kaks vai kymmenen, jos haluaa nähdä ja pohtia onko toinen se oikea. Mutta jos on ihan varma kahden kuukauden seurustelun jälkeen, että haluaa viettää toisen kanssa loppu elämän, ni sitten musta on ihan se ja sama vaikka menis heti naimisiin.

Mutta mä uskonkin että tässä tapauksessa nainen ei oo täysin varma vielä, vaan haluaisi ensin tutustua paremmin, vaikka sanookin alotus sähköpostissaan, että on varma että haluaa viettää loppuelämänsä tämän miehen kanssa.

Anteeks hiusten halkominen

[Guest Vieras]

Perhoneito: Mielestäni voi olla varma, mutta haluta silti edetä hitaasti. Nyt hyvin yksinkertaistettu esimerkki, mutta voinhan olla varma, että haluan syödä paketillisen jäätelöä, mutta en kerralla, vaan vähitellen nauttien, ettei liiasta tulisi paha olo.

Mieheni ei ole uhannut minua kertaakaan erolla. Ei ole sanonut mitään tyyliin mene kanssani naimisiin tai eroamme. Ei. Hänestä vain tuntuu, että jos en tahdo mennä hänen kanssaan naimisiin, miksi haluaisin olla hänen kanssaan. Ja tuolloin hieman kihlauksen jälkeen epäröidessäni hän sanoi, että mieluummin tietää nyt haluanko olla hänen kanssaan kuin vasta kahden vuoden päästä, jolloin jätettäessä hän tulisi vielä satutetummaksi, kuin jos jättäisin heti.

Mieheni tietää haluavansa viettää loppuelämän kanssani ja siksi haluaa minut vaimokseen. Hän ei halua minun olevan vain tyttöystävä tai avovaimo, vaan hänen vaimonsa. Olisi halunnut kutsua minua vaimokseen kuukausia ennen häitä, morsian sana ei miellyttänyt. Nyt pyynnöistäni ei kutsu vielä vaimokseen, vaan tulevaksi vaimoksi tai morsiammeksi. Hän oli nopeasti niin varma, että hänen oli vaikea ymmärtää, että minä tarvitsen aikaa. Hänestä se tuntui siltä kuin en haluaisi häntä. Monta kertaa alkuaikoina sanoin haluavani edetä hitaasti (etenkin kun oli ensimmäinen seurustelusuhteeni), mutta hänen oli tätä vaikea sisäistää omien tunteiden roihutessa jo niin kovina.

Tästä keskusteleminen mieheni kanssa epäilyttää. Viimeksi nopeasti etenemisestä puhuessani (olisiko ollut helmi-maaliskuu) hän luuli minun peruuttavani häät. En tiedä mitä järkeä olisi satuttaa miestäni puhumalla tästä asiasta, jos en ole oikeasti aikeissa peruuttaa tai lykätä häitä. Jos vaan puhun siitä kuinka nopeasti tämä tuli, jää mieheni mieleen avioiduttuamme kuinka en ollut valmis menemään häneen kanssaan naimisiin kuin avioidumme, vaikka silloin nauttisin hänen vaimonaan olemisesta. Olisi ajattelematonta aiheuttaa tuollaisia tunnontuskia toiselle. Puhumme kyllä asioista paljonkin, mutta en tiedä mitä tai miten tästä puhua. Jos puhuisin, tuntuu siltä että keskustelu ei päädy mihinkään, satutan vain miestäni.

Häiden siirtäminen tässä tilanteessa tuntuisi äärimmäisen vaikealta. Nyt on vain kuukausi häihin ja kaikki on valmiina. Vieraat ostavat lahjoja jne. Ja ei miehestäni tai kenestäkään muustakaan siirtämisessä tuntuisi olevan mitään järkeä. Kaikki on niin valmiina, että jos haluaisin siirtää häitä, se olisi kuin en haluaisikaan naimisiin.

[wee]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun ollaan menossa naimisiin, niin asioista pitää voida puhua ilman, että toinen uhkaa erolla. Tulevaisuudessa teillä on edessä vielä monta kompromissia, keskustelua ja sopimista, joten asioista puhuminen on hyvä aloittaa jo nyt.

Tästä keskusteleminen mieheni kanssa epäilyttää. Viimeksi nopeasti etenemisestä puhuessani (olisiko ollut helmi-maaliskuu) hän luuli minun peruuttavani häät. En tiedä mitä järkeä olisi satuttaa miestäni puhumalla tästä asiasta, jos en ole oikeasti aikeissa peruuttaa tai lykätä häitä. Jos vaan puhun siitä kuinka nopeasti tämä tuli, jää mieheni mieleen avioiduttuamme kuinka en ollut valmis menemään häneen kanssaan naimisiin kuin avioidumme, vaikka silloin nauttisin hänen vaimonaan olemisesta. Olisi ajattelematonta aiheuttaa tuollaisia tunnontuskia toiselle. Puhumme kyllä asioista paljonkin, mutta en tiedä mitä tai miten tästä puhua. Jos puhuisin, tuntuu siltä että keskustelu ei päädy mihinkään, satutan vain miestäni.

Minulle nousee tästä mieleen eräs tuttavani, nainen, joka vielä 60-vuotiaana suojelee miestään. Hän vaihtaa puheenaihetta, jos aletaan lähestyä miehelle kipeitä asioita (jotka ovat 40v vanhoja), siloittelee ja tasoittelee ikäviä asioita. Ajattelitko sinä tehdä näin "kunnes kuolema teidän erottaa"? Olet yli 20v, joten ette sulhasesi kanssa ole mitään teinejä enää. Asioista pitää voida keskustella, kuten Napsu kirjoitti. Mikä on tilanne sitten, jos tulee isompia kriisejä? Lakaistaan ne maton alle? "Mä haluan sun kanssa lapsen nyt heti tai sitten en ollenkaan, se on joko tai, heti rojut ränniin tai mä meen laitattaa piuhat poikki, jos et halua kanssani lasta nyt niin miksi haluisit myöhemminkään."

Jos minua olisi alettu painostaa liian pikaiseen avioitumiseen, olisi voinut jäädä häät pitämämättä, vaikka mies onkin aivan ihana. Se on kahden kauppa, joka suhteessa, eikä niin että toinen sanelee ehdot.

Lisäys:

Mieheni ei ole uhannut minua kertaakaan erolla. Ei ole sanonut mitään tyyliin mene kanssani naimisiin tai eroamme. Ei. Hänestä vain tuntuu, että jos en tahdo mennä hänen kanssaan naimisiin, miksi haluaisin olla hänen kanssaan. - - Hänestä se tuntui siltä kuin en haluaisi häntä.

Mielestäni tässä on kyse lähestulkoon samasta asiasta - sitä ei vain sanota suoraan.

Muokattu: May 20, 2009, käyttäjä: wee

[Nodu]

Myös minun mielestäni on huikea ero siinä, meneekö naimisiin heti vai vasta parin vuoden päästä.

Minulla on sikäli samanlainen tilanne kuin Vieraalla, että tapasin sulhaseni keväällä 2006, ja tammikuun 2007 alussa - 8 kuukauden seurustelun jälkeen - menimme kihloihin. Poikaystäväni kosi, ja minä vastasin kyllä, koska olin varma, että haluan hänen kanssaan vielä naimisiin. Sulhaseni (joka on minua neljä vuotta vanhempi) olisi ollut valmis menemään naimisiin vaikka saman tien, mutta minä halusin odottaa, vaikka olinkin varma, että haluan olla juuri tämän ihmisen kanssa.

Niinpä voin ymmärtää hyvin, miten suuri ero on sillä, meneekö naimisiin heti. Varsinkin jos kyseessä on nuori henkilö ja/tai ensimmäinen seurustelusuhde, ymmärrän että Vieras haluaa ensin totutella siihen seurustelemiseen, joka sekin on uusi juttu, eikä heti mennä naimisiin. Itse ainakin, vaikka toki rakastan sulhastani, halusin odottaa, sillä en kokenut olevani tarpeeksi valmis, tai ikään kuin kypsä, menemään naimisiin. Noh, minun kohdallani kävi oikein onnellisesti, sulhanen ei mitenkään painostanut, vaan sanoi että mennään minun tahdillani naimisiin, ja nyt suunnitellaan häitä kesälle 2010.

Sinun, Vieras, kannattaisikin ehkä selittää sulhasellesi, että vaikka haluat hänen kanssaan naimisiin, et koe olevasi valmis - siksi, että se on ensimmäinen suhteesi, tai et ole tarpeeksi 'kypsä' siihen, tai mikä onkaan oikea syy. Tai sitten voit yrittää päästä yli tästä tunteesta ystäviesi tai sulhasesi avulla ja mennä naimisiin kuukauden kuluttua. Loppujen lopuksi en usko, että minun ja sulhaseni suhde olisi kaatunut siihenkään, jos olisimme menneet naimisiin jo, kun en kokenut olevani tarpeeksi kypsä siihen. Mutta en voi tietää.

Tsemppiä sinulle Vieras!

[salza08]

Minä ja mieheni aloimme "deittailla" toukokuun alussa ja seurustella kuukauden lopussa. Tuttuja olimme olleet useita vuosia, mutta ei toki "silleen" tuttuja. Ehdimme olla yhdessä reilut puoli vuotta ennen kuin menimme kihloihin ja muutimme yhteen. Häitä aloimme suunnitella heti, koska emme keksineet yhtään syytä, miksi lykätä niitä. Häät pidettiin syksyllä. Että semmoinen vauhti. Olimme olleet yhdessä hiukan reilut puolitoista vuotta, kun menimme naimisiin.

Mitään arjen paukahtamista niskaan tai rakkauden loppumista tai pettymystä todellisuuden auetessa ei ole tullut. Rakastamme ja olemme rakastuneita edelleen. Vaikka nopeaahan se on ollut. Nyt suunnitellaan vauvaa.

[Guest Vieras]

Keskustelin kuitenkin mieheni kanssa. Aloin itse miettimään miksi miehellä todella on niin kiire naimisiin ja halusin häneltä tätä kysyä. Olin iloinen (ja ehkä hieman yllättynyt), että keskustelu oli rauhallinen ja järkevä.

Sain selville, että asiat ovat muuttuneet. Tuolloin vajaa kuukausi kihlautumisestamme ehdottaessani häiden lykkäämistä oli kulunut kuukausi siitä, kun mieheni sai tietää jotain häntä todella järkyttänyttä ja ei vielä ollut sinut asian kanssa. Olin tukenut häntä hänen saadessa tietää asian ja olin hänen kiintopisteensä maailmaan hänen yrittäessä ja vähitellen selvitessä järkytyksestä. Tuolloin hän oli hämmentynyt halustani lykätä häitä ja luuli sen tarkoittavan eroa. En osannut ottaa tuota nyt huomioon ja nykyään häntä järkyttänyt asia ei enää vaikuta. Miehelläni ei ole kiire naimisiin. Hän haluaa naimisiin kanssani, koska rakastaa minua ja haluaa olla kanssani loppuelämänsä, mutta hänelle on sama menemmekö naimisiin nyt vai vuoden vai viiden päästä. Hän suostuisi siirtämään häitä nytkin, jos sitä tahtoisin, mutta hänelle, kuten myös minulle, ikävintä olisi kertoa ihmisille häiden siirtymisestä.

On totta, että olisin mieluummin sijoittanut hääpäivän hieman edemmäksi, vaikka ensi vuodelle, ennen kuin aloitimme suunnittelut. Pelkoni nopeasta tahdista on nyt kuitenkin hälvennyt. Väärinkäsitykseni on korjattu. Kukaan ei ole raahaamassa minua alttarille. Raju reaktio pyyntööni lykätä häitä hieman kihlauksen jälkeen johtui hänen saamansa järkyttävän tiedon sekoittamista tunteista. Mieheni ei ole painostamassa minua naimisiin.

Häät on suunniteltu ja valmisteltu, me molemmat haluamme toistemme kanssa naimisiin, joten kuukauden päästä juhlimme häitämme.

[wee]

Niin ne asiat puhumalla selviää. Ihanaa häiden odotusta teille!

[Vira]

Hienoa, tosi mukava kuulla että asiat selkenivät! Ihanaa häidenalusaikaa teille molemmille!

Muokattu: May 21, 2009, käyttäjä: Vira

[Del]

Hieno kuulla, että asia selkeni puhumalla, niihän se tosiaan on ettei toisen pään sisälle pysty näkemään. Uskonpa, että nyt voit nauttia hääpäivästännekin ihan eri tavalla kun mikään ei kaiherra mieltä. Kaikkea hyvää teille jatkossakin

[muffeli]

Hienoa, että saitte puhuttua asiasta!! Ja varmaan avioliitonkin kannalta tosi tärkeä juttu, että pystyitte puhumaan vaikeistakin asioista!

[Nodu]

Tosi hienoa, että asia selvisi, ja paljon onnea tuleviin häihin!

[Jackie-May]

Ei ihan vuoden sisällä, mutta mies kosi 3kk seurustelun jälkeen ja 7kk seurustelun jälkeen aloimme suunnitella häitä. Hääpäivänä olemme seurustelleet reilut 1½vuotta

[johku_]

kannanpa nyt minäkin oman mielipiteen tähän ketjuun.

en todellakaan menisi ikinä itse alle vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. en myöskään alle kahden, ja tuskinpa alle kolmenkaan, en ainakaan osaa kuvitella niin. en sano, että olisin itse miehen kanssa edennyt mitenkään järin hitaasti: muutimme (epävirallisesti) yhteen puolenvuoden seurustelun jälkeen, puolentoista vuoden jälkeen kihlat (joka kyllä oli mielestämme avioliitto lupaus, joten sinänsä vähän ristiriitaista..) ja kahden vuoden jälkeen muutimme virallisesti samankaton alle. kun häät ovat ensi kesänä on meillä seurustelua 5 vuotta takana.

olen vain vahvasti sitä mieltä, että ennen kahden vuoden seurustelua (ja siis yhdessä asumista!!) ei vaan voi tuntea toista täysin. ja alkuhuuma on täysin eri kun se mitä suhde on vaikkapa 10v jälkeen.

en tietenkään kadu sitä että menimme kihloihin niin pian, kun kerran yhä uskon, että se oikea löytyi, mutta jos ajattelen asiaa järjellä, niin se päätös kyllä tehtiin vielä alkuhuuman lumoissa, ja rehellisesti sanoen en miestäni silloin vielä tuntenut täysin. mutta, onneksi kaikki meni hyvin.

ja siis tietenkin vieläkin voi tulla ongelmia, mitä vain voi ilmaantua vaikka 20 vuoden jälkeen, mutta on se minun mielestäni paljon epätodellisempaa silloin kun on tunnettu kauan ja edetty rauhassa.

onhan tarinoita että 30 vuoden avioliitto on päättynyt, sekä niitä että kun on tavattu niin on heti kävelty alttarille ja oltu loppuelämä yhdessä, mutta se missä suhteessa ne ovat toisten kanssa on eriasia.

niin paljon kun on näitä "vuoden kahden sisällä naimisiin" niin en ainkaan minä ihmettele miksi on jatkuvasti lööpeissä nämä kasvavat avioerotilastot.

ja nyt, en todella halua arvostella ketään, en loukata ketään henkilökohtaisesti! jokaisella on oma tilanteensa, tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide yleensä asiasta, älkäähän siis ystäväiset loukkaantuko !!

[Muumimama]

En myöskään usko, että ihmistä voi tuntea kunnolla alle parin vuoden tuntemisella. Sen sijaan uskon, että kun on suudellut tarpeeksi monta sammakkoa, niin sitä tunnistaa sammakot. Jos se ei ole sammakko, niin kaipa sen voi ns. ostan-sian-säkissä -mentaliteetilla viedä vihille. Ehtii sitten aviossakin ihmettelemään, että millainen pupu sitä tuli valittua. Tuskin sitä toista koskaan kokonaan tuntee. Toivottavasti.

[Venluus]

Täällä kans oltu kaasu pohjassa..

Muutettiin käytännössä välittömästi yhteen seurustelun alettua. Virallisesti, kun sulho sai vuokralaisen asuntoonsa. Reilu 6kk oltiin seurusteltu, kun kihlauduttiin ja hääpäivän koittaessa yhdessä on oltu reilut 1 ½ vuotta. Ei kaduta todellakaan. Heti olen tiennyt, että tuon miehen kanssa haluan loppuelämäni viettää.

Mielestäni ei ajalla ole mitään väliä. Ihan yhtä paljon avioerotilastoja rikastuttaa vuosikausia seurustelleet parit, kuin salamarakastuneet... siitä on ihan turha alkaa jeesustelemaan.

Muokattu: September 4, 2009, käyttäjä: Venluus

[Siipileikki]

On tieteellinen fakta, että ihmisen hormonaalinen toiminta muuttuu hänen rakastuessaan. Sitä ikäänkuin hullaantuu, kun kemiat kohtaavat. Sanonta vaaleanpunaisista laseista ei ole tuulesta temmattu, vaan on totta, että keskimäärin ensimmäisen vuoden yhdessäolon ajan "rakkaushormonit" ovat kohollaan. Sitä on hurjan rakastunut, onnellinen, haluaa koko ajan olla toisen lähellä yms. Se on ihana asia, mutta myös biologinen reaktio. Pikkuhiljaa yhdessäolon jatkuessa nämä kemikaaliset reaktiot kehossamme alkavat hiipua ja tilalle nousevat vahvemmat, pysyvämmät tunteet. Monet pysyvät tottakai aina rakastuneina toisiinsa, eivätkä vuosienkaan kuluttua saa toisistaan tarpeeksi. Toiset taas itsenäistyvät, mutta kiintymys toiseen säilyy. Toisilla käy niin, että kun nämä luonnolliset hullaantumisen tunteet alkavat hiipua, huomataankin, että ei olekaan niin paljon yhteistä, ettei suhteella olekaan niin vankkaa pohjaa, kuin alussa tuntui. Yhteiselo saattaakin muuttua hankalaksi, kun "todellinen minä" paljastuu.

Ihan kylmän järkevästi ajateltuna ihminen saattaa hullaantumisvaiheen aikana tehdä päätöksiä niiden vaaleanpunaisten lasien läpi. Toisaalta, mikä sen ihanampaa, kuin mennä naimisiin silloin, kun ollaan oikeasti vielä ihan hullun rakastuneita ja ihastuneita.

Olen hurjan iloinen niiden puolesta, jotka lyhyestä seurusteluajasta ja nopeasta avioitumisesta "huolimatta" ovat löytäneet pitkäkestoisen onnen ja rakkauden. Itse iloitsen siitä, että minulla ja avomiehelläni on vielä paljon odotettavaa tulevaisuudelta.

[Brudeferden]

Kuitenkin tilastojen mukaan lyhyen seurustelun jälkeen avioituneet eroavat harvemmin kuin pitkään seurustelleet.

[syksymorsian09]

Met seurustellaan toista kertaa molemmat, toistemme kanssa. Alotettiin, lopetettiin, alotettiin uudelleen, kun ei ilman toista tullunna toimeen ja nyt ollaan menossa naimisiin. 4,5 vuotta ollaan toisemme tunnettu, kuljettu samassa kaveriporukassa ja seurusteltu nyt vähän toista vuotta.

Yhessä ollaan menty läpi harmaan kiven suoraan tiilimuuriin ja yhessä ollaan kestetty. Paskaaki on tullu niskaan niin paljon ku kerkiää, riielty ollaan enempi, kun sisko ja sen mies, jotka on aviossa ollu 2,5-3 vuotta. Niitä vaaleenpunasia laseja taijettiin pitää ennenku kumpikaan usko, että toinen tykkää, saati että välittää muuten ku kaverina. Mulla on ammattikoulu kesken ja sulhanen on lähössä tammikuussa inttiin. So? Tämä on meijän päätös ja meijän tahto.

Sillon ku mua kosittiin, niin miä itkin. Sen takia, kun olin luullu, että sulkki seurustelee huvikseen. Vihkiminen ja juhlapaikka varattiin samalla viikolla kun kihloihin mentiin, peruttiin ja varattiin parin kuukauden päästä uudelleen. Jos oltais menty naimisiin sillon, kun vihkiminen ekaks varattiin oltais oltu aviopari kaks viikkoa, häät on ens viikonloppuna. Eikä kumpikaan aattele, että ei tämän kanssa.

Tuo mulla pisti jännästi silmään, kun useempi 30 v-morsian, kirjotti, että on seurustellu ja kypsyny siihen, mitä toiselta voi vaatia ja mitä sille tarttee antaa. Samalla tavalla me kypsytään, mutta tarkotuksena ei ole siinä kolmenkympin korvilla vaihtaa sitä miestä, jolle niitä oppeja käyttää. Ja tuntemisesta. Tullee mieleen yhen ison perheen äitin, joka on aina ollu saman miehen vaimo, sanoma mieleen. Se ohjeisti nuoria näi: " Sitten kun on yhessä viiskymmentä kiloa suoloja syöty niin vasta vähän toisia tunnetaan." Sen määrän syömiseen menee muuten aikasta kauan.