Liian nopeasti naimisiin?

[heidi&ossi]

me mentiin kihloihin puolenvuoden jälkeen . ja naimisiin menessä ollaan seurusteltu puoltoista vuotta:) reaktioista ei viä tiietä kun kutsut saapuu postilaatikoihin vasta marraskuun puolella:)

Muokattu: September 11, 2008, käyttäjä: heidi&ossi

[Emmastiina77]

Muoks. kysymys siis kuului että olenko mennyt alle vuoden naimisiin...En, mutta kihloihin kyllä ja muuttanut yhteen ja ostanut kämpän.

Muokattu: September 15, 2008, käyttäjä: Emmastiina77

[hNade]

Uskallankohan tähän edes vastata

Kihloihin mentiin 25. syyskuuta 2006, viisi päivää tapaamisemme jälkeen. Yhteen muutettiin muutama päivä sen jälkeen (hieman olosuhteiden pakosta kun mieheltä meni kämppä alta).

Hääpäivänä oli vajaat 6 kuukautta yhdessäoloa takana, nyt lähipäivinä tulee kaksi vuotta täyteen.

Kummastelua on riittänyt, mutta itselleni - kuten miehellekin - oli alusta saakka täysin varmaa, että tässä on henkilö jonka kanssa haluan istua kiikkustuolissa sitten joskus. "Huumaa" ei minusta siinä sanan merkityksessä koskaan edes alussa ollut, lähinnä vaan sitä mukavaa arkea ja kahden elämän "päivittäistä yhteensovittamista".

Tähän mennessä olemme ehtineet asua kahdessa maassa, viettää paljon aikaa kolmannessa, käydä sillä "parisuhdetta raastavalla" pakettimatkalla, kokea toisen vakava sairaus ja leikkaus, saada "lapsettomuustuomio", selvitä sekä rahaongelmista, työttömyydestä, vaikean työpaikan tuomasta stressistä että läheisen kuolemasta yhdessä. Minkään tapahtuman aikana/jälkeen ei ole käynyt edes mielessä että voisi jatkaa ilman toista.

Meillä on siis ollut ongelmia - paljonkin. Olemme tapelleet enemmän kuin tarpeeksi monesta asiasta, joissa näkemyksemme on täysin erilainen. Minusta se asian ydin kuitenkin on siinä, miten kumppanistaan ajattelee. Minä tiedän, että tässä on henkilö jota rakastan ja kunnioitan, jonka kanssa voin puhua ongelmistani, jolle voin turvallisin mielin huutaa, raivota ja näyttää pahimmat puoleni, jolle voin valittaa minua ärsyttävistä asioista, jota voin aamulla suudella pesemättä hampaitani, ja jonka mielestä olen haluttava myös ilman meikkiä kotilumput päällä. Minä tiedän myös että hän ajattelee minusta samoin.

Jotkut saavuttavat nämä asiat kymmenessä kuukaudessa, jotkut kymmenessä vuodessa. Aika ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole muuta kuin aikaa - se ei yksinään tee huonosta suhteesta hyvää tai hyvästä huonoa.

[Rosetta]

hNade, tuo oli kyllä parhaimpia kirjoituksia, joita olen täällä lukenut (ellei paras).

Todella hyvin sanottu!

Vaikka sitä itsekin nuorempana ajatteli (ja toimi) eri tavalla, niin mitä "vanhemmaksi" tulee, sitä enemmän ajattelee, että on joko mentävä alussa tai sitten ei ollenkaan. Jotenkin ei enää ymmärrä sellaista, että ollaan vuositolkulla yhdessä ja sitten vasta naimisiin - mitä siinä enää silloin on järkeä... Mutta jokainen tietenkin tekee oman elämäntilanteensa ja ajatusmaailmansa mukaan (nuo siis vain omia ajatuksiani).

Mun ylijärkevä ystäväni seurusteli 7 vuotta ja lopulta sanoi, että nyt on oltu niin kauan yhdessä, että voidaan mennä naimisiin. Avioero tuli vuoden avioliiton jälkeen. Mä opin siitä, ettei sitä mitenkään voi varmistella kestääkö suhde ja/tai liitto vai ei.

Niinpä! Muokattu: September 16, 2008, käyttäjä: Rosetta

[Sahrami79]

Ehdottomasti samaa mieltä hNade:n ja Rosetan kanssa

[Unna80]

Komppaan! Kun tätä elämää on jo molemman 3-kymppisiksi asti eläneet, ja jos jonkinmoisia virityksiä on koettu, oli aivan selvää jo viikon seurustelun jälkeen, että tässä on se mies, jota olen aina etsinyt! ...kihloihin siis mentiin reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja naimisiin mennään kun yhdessä oloa on takana vajaa 2 vuotta

Meillä on kanssa melkein sama tilanne. Kumpikin on kolmenkymmenen molemmin puolin. Kaikkea on koettu, paskaa on tullut niskaan urakalla. Ja ensimmäistä kertaa molemmilla on levollista ja hyvä olla. Tuntuu että hyvässä mielessä oltaisiin oltu yhdessä 10 vuotta. Saa olla sellainen juuri kuin on. Häät koittavat kun virallista seurustelua on kestänyt n. 1,5 vuotta. Ja ei, vauvaa ei ole tulossa. Miksi se olisi vain syy mennä "näin pian" naimisiin.

[Änniksi]

Me tahdomme 2 vuotta, 2 kuukautta ja 4 päivää seurustelumme aloittamisesta. Molemmat tasan tarkkaan tietää mitä halutaan ja kyllä vain haluamme istua kiikkustuolissa yhdessä ja kaivella tekareita samasta lasista! Kihlauduimme ensimmäisenä vuosipäivänämme ja sillon oli jo selvää, että häät tulevat olemaan muutaman vuoden sisällä. Minä hätähousuna odotin kihlaustakin jo puolta vuotta aiemmin mutta nyt kun miettii niin hyvin sitä kerkes myöhemmin.. Yhteen muutettiin puolen vuoden seurustelu jälkeen ja nyt kun ollaan seurusteltu vuosi ja 8 kk niin meillä on yhteinen pankkitili ja asuntolaina jne.. Uskokaa tai älkää, riidelty ei olla vielä kertaakaan! Miksi siis suotta odottamaan jos tietää, että haluaa olla toisen kanssa koko loppuelämän!

[Guest Kolmekymppinen]

Mä olen samaa sarjaa monen täällä kirjoittelevan kanssa. Ollaan yli 30 -vuotiaita. Heti alusta asti tiedettiin, että tämän ihmisen kanssa haluan olla. Oltiin kumpikin valmiita sitoutumaan myös henkilökohtaisella tasolla. Mun mielestä tämä on myös tärkeä tekijä. Ajattelimme myös kumpikin samalla tavalla perheen perustamisesta eli kumpikin haaveili alusta asti siitä, että perhe perustetaan aika vauhdilla. Kuvaavaa oli, että iästämme huolimatta kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin halunnut lapsia, mutta yhdessä ollessamme vauvakuume alkoi kummallakin heti suhteen alussa! Kaipa sitä tosiaan munkin biologinen kello odotteli, että on oikea kumppani kohdalla, ennen kuin halusi käynnistyä!

[Moona-]

Aika samalla tahdilla meilläkin on mennyt. Yhteen muutettiin 3 kk seurustelun jälkeen ja kihloihin 6 kk jälkeen. Naimisiin mennään vajaan puolentoistavuoden seurustelun jälkeen. Ei tunnu hätäiselle yhtään. Koko suhde on edennyt niin nopeasti muutenkin kuin itsestään. Kyllä sen melkein heti tiesi että tuon ukon minä otan itselleni. Moista tunnetta en kokenut edellisessä suhteessa joka kesti lähes viisi vuotta. Kyllähän tämä muita tietenkin ihmetyttää. Kysytään että mitä se sitten muuttaa kun yhdessä jo kuitenkin asutte. Jo naimisiin menneet osaa tuohon varmaan paremmin vastata mutta kai se nyt jollekin tuntuu sentään. Kyllähän voi vakavasti sitoutua ilman naimisiin menemistäkin tietysti mutta meillä näin.

[Ninia]

Annanpas minäkin mielipiteeni tähän kekoon vaikkei edes hääpäivää ole vielä likikään päätetty. Kokemusta kun löytyy vähän lyhkäisestä ja vähän pitkästä suhteesta .

Seurustelin kymmenen vuotta exäni kanssa. Hääpäivä oli päätetty ja pukukin jo kaason luona odottamassa. Kutsukortteja väsättäessä tajusin että ei hitto, ei näin, ei tämän ihmisen kanssa. Niin päättyi se suhde. Jälkeenpäin mietittynä, taisi koko 10 vuotta olla sitä pohdintaa ollako vaiko eikö olla. Muutamia vuosia meni välissä kunnes nyt tapasin 4 kuukautta sitten tulevan mieheni. Tiesin siitä ensi hetkestä että perskele.. totahan tässä on odoteltu 30 vuotta. Saman katon alle muutetaan näinä päivinä ja naimisiin menosta puhuttu vakavammin kuin koskaan exäni kanssa, vaikka juomatkin oli tuon kanssa ostettuna häihin valmiiksi. Onko syynä ikä ja se että tapasin sen oikean vasta nyt... en tiedä, mutta sen tiedän että tätä naista viedään kuin... ja minähän en enää odota 10 vuotta!

[Martsu]

Kuvaavaa oli, että iästämme huolimatta kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin halunnut lapsia, mutta yhdessä ollessamme vauvakuume alkoi kummallakin heti suhteen alussa! Kaipa sitä tosiaan munkin biologinen kello odotteli, että on oikea kumppani kohdalla, ennen kuin halusi käynnistyä!

Sama homma! Vauvakuume ei oo pahemmin vaivannu, vaikka ikääkin on tullu, mutta kun tuo tuleva aviomieheni astui kuvioihin, alkoi vauvatkin pyörimään mielessä ihan eritavalla

Tosin kun ilmoitin kihlautumisesta parhaalle ystävälleni, hänen ensimmäinen reaktionsa oli "ootko sä raskaana?!" Mutta kuten Unna80 sanoi, ei, en ole raskaana, enkä todellakan pidä sitä ainoana syynä mennä "nopeasti" naimisiin

[Rakkauden tähden]

Mäkin vastaan, vaikkei olla vielä kosittu..

Olen ollut kerran naimisissa ja eronnut. Yhdessä ex:n kanssa oltiin useita vuosia ennen naimisiinmenoa. Ei se suhteen kesto tosiaan mitään takaa, vain se miltä tuntuu.. Eikä se tunne ollut silloin oikea. Luulin vain. Tai uskottelin itselleni niin.

Nyt ikä alkaa lähentelemään kolmeakymmentä ja olen tavannut elämäni miehen! Tältä ei ole tuntunut vielä koskaan ennen. Mä olen niin rakastunut ja niin onnellinen. Ollaan oltu nyt yhdessä hieman yli vuosi ja häistä puhuttu jonkinverran vaikkei mitään konkreettista olekaan tapahtunut asian edistämiseksi.

Mut kyllä sen tietää, kun kolahtaa.. oikealla tavalla. Tietää, mitä se rakkaus on. Ja olen myös samaa mieltä siinä, että ei se aika itsessään mitään takaa.. Ei ole mikään tae, että jos seurustelua on takana yli viis vuotta, että suhde muka kestäisi jotenkin paremmin.

[Tanjuzka82]

Me olemme nyt seurustelleet pari kk. Lapsi tulossa ja ristiäisten yhteydessä on sit häät.

Ei se aika kerro mitään vaan se miltä tuntuu.

[Crevasse]

Minusta se, että onko vuosi lyhyt vai sopiva aika riippuu mm. iästä ja siitä, onko muuten taipumusta hätiköimiseen ratkaisuissa.

Aika monella on saman tyyppinen tausta kun mulla, takana pitkä jahkaileva suhde ja nyt uudessa suhteessa on päätetty naimisiinmenosta aika reippaasti edeten. Nyt kolmekymppisenä ja maailmaa nähneenä vaan on helpompi tietää mitä haluaa elämältään, ja myös hyväksyä se elämän epävarmuus ja tehdä päätöksiä siitä huolimatta.

Me kihlauduimme elokuussa vajaan puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Jo vuosi sitten syksyllä mies esitti ensimmäiset kiikkutuolikommentit ja mietin kosimista karkauspäivänä (siis tietysti nainen saa kosia haluamanaan päivänä, mutta tuo karkauspäivä on hauska juttu). Jotenkin intuitiivisesti sen tiesi, että tässä se on.

Parikymppisenä haaveilin ja vähän puhuinkin kaarrellen häistä silloisen mieheni kanssa. Onneksi kuitenkin annoimme itsellemme aikaa kasvaa aikuisiksi ennen päätöksiä, ja eri suuntiinhan sitä lähdettiin. Eli pointtini on se, että jos haluaa nopeasti naimisiin, niin vähemmän tulee yllätyksiä ja ahdistusta suhteessa jos on ns. kasvanut täyteen mittaansa ennen suhdetta.

[Ivanka]

Se, mikä on hyvä naimisiinmenovauhti, on tietty aina yksilöstä kiinni. Mielestäni myös se, minkälaisen merkityksen kukin antaa avioliitolle, vaikuttaa oleellisesti siihen, miten nopeasti on hyvä mennä naimisiin. Joillekin avioliittohan voi olla lähinnä juridinen sopimus ja jos näin on, mielestäni naimisiin voi mennä nopeastikin. Jos taas naimisiinmenon näkee ensisijaisesti sellaisena rakkaudentunnustuksena ja sen virallistamisena - kuten varmaan suurin osa ajattelee - olisi mielestäni hyvä seurustella ainakin pari vuotta, että alkuhuuma menee ohi. Alkuhuumassa on "vain" rakastunut eikä rakkaus silloin ole vapaaehtoinen päätös, enemmän väistämätön pakko Parin vuoden jälkeen mielestäni vasta oikeasti tehdään päätös siitä, haluaako toisen kanssa jakaa elämänsä.

Olen seurustellut nyt kolmisen vuotta ja asunut avokkini kanssa siitä reilu kaksi vuotta. Haluan ehdottomasti mennä joskus naimisiin, mutta oikeastaan enemmän kuin siitä varsinaisesta naimisiinmenosta pidän naimisiinmenoajatuksella leikkimisestä ja suunnittelusta. Mitään konkreettista en ole vielä edes varsinaisesti miettinyt, kivempi vaan tietää, että sitten joskus on senkin aika. Kihloissakaan emme vielä ole eikä se ole tiedossa lähivuosinakaan. Osittain tämä naimisiinmenon/kihlautumisen venyttäminen liittyy siihenkin, että emme kummatkaan ole mitään lapsi-ihmisiä emmekä aio tehdä lapsia. Molemmat olemme myös kohtalaisen nuoria, joten mukavampi, kun jättää jotain kivaa uutta tulevaisuuteenkin!

[KesäMorsian2009]

Me alettiin seurustella maraskuussa 2007 eli n. vuosi sitten... elokuussa 2008 päätimme hääpäivän:) heinäkuulle 2009 eli 1vuosi ja 8 kk ensi näkemän jälkeen... tämä ei ole mielestäni hätiköityä, koska tiedämme molemmat että olemme löytäneet vertaisemme. Sen tuntee kun rakastuu, mutta sen todella tietää kun löytää ihmisen jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä!

[ainiliini]

Se on hassua, miten muut ihmiset kokevat velvollisuudekseen ilmaista "oletteko nyt tosissanne" -kommenttejaan. Eiköhän jokainen naimisiin mennessään usko aidosti siihen, että tämä kestää! Tulee niitä eroja, vaikka olisi ennen häitä seurusteltu 10 vuotta. Kukaan kun ei voi tulevaisuutta ennustaa. Elämä on niin lyhyt, että mielestäni pitää elää sitä onnea mitä on. Meillä tulee melkein 3 vuotta ennen kun sanotaan tahdon ja silti (ehkä koska olemme nuoria) etenkin minun sukulaiset kokevat tärkeäksi useaan otteeseen varmistella tarkoitusperiämme...

[Sahrami79]

Meiltä on miehen kanssa jo useammalta taholta vaivihkaa tiedusteltu, että onko jo sormuksia vaihdettu. No ei ole vaihdettu, kun meille ei kihlasormuksia tule, mutta ilmeisesti näytämme ulospäinkin sopivan niin hyvin yhteen, että ehkä ihmiset ei edes ihmettelisi, jos nyt kerrottaisiinkin, että häät on tulossa . Nämä kyselijät sitten toivottavasti yllättyvät iloisesti, kun kutsun ensi huhtikuussa saavat

[Guest morsian6609]

me ei sulhasen kanssa seurusteltu päivääkään, kunhan tapailtiin vähän aikaa ja sulhanen kosi todella romanttisesti auringon laskiessa oltiin tosin tunnettu kavereina 7 vuotta, joten ei ole ainakaan vielä tullut yllätyksiä

[sjoki]

Meillä viitisen kuukautta seurustelua takanapäin kihlautuessa. Vuos toki jo tunnettu. Häitä sitten noin vuoden päähän siitä kun ruvettiin seurustelemaan.

[mindcircus]

Me ollaan oltu virallisesti yhdessä häiden aikaan 1vuosi ja 1,5kk Me vaan alusta asti ollaan tiedetty, että tätä me halutaan ja kuljettu samaan suuntaan ja mies halunnut kosia alusta asti.

Ikävää mein suhteessa on anoppi, joka jokaikisessä käänteessä on, että ÄLKÄÄ NYT VAIN MENKÖ NAIMISIIN ja ettehän te nyt vielä ja puhuu mun miehelle silleen, että tiedäthän, että jotkut naiset menee naimisiin vaan rahan ja miehen perinnön perässä toivossa.. Anteeksi nyt vaan mutta mä olen tienannu enemmän koko mein suhteen ajan... Anopin silmät muljahti pelosta kun mainitsin yhdessä keskustelussa, että haluan tässä jossain vaihees niitä lapsiakin. Olen kuitenkin jo 26..

eli tästä syystä me mennään naimisiin salaa.. Isot häät pidetään myöhemmin

[Guest Vieras]

Täällä ei pahemmin eriäviä mielipiteitä ole vielä esitetty, joten tässä tulee. Mielestäni lyhyen (alle 3 v) seurustelun jälkeen naimisiinmeno on silkkaa hulluutta. Miksi kiirehtiä? En väitä, että onnellisia loppuja ei saavutettaisi myös nopean naimisiinmenon suhteen, mutta aika riskipeliä se on. Ja nyt joku taas valistaa, että eihän suhteella ole koskaan takeita, ja vaikka yhteiseloa olisi takana jo vuosikausia, voi ero tulla. Näin on, koskaan ei voi olla varma. Mutta eron riskiä voi pienentää opettelemalla tuntemaan toinen niin hyvinä kuin huonoina aikoina; yhdessä asuminen on usein silmiä avaavaa. Suhteen alussa tunteet ja hormonit hyrräävät ja järki ei ole täysillä mukana. Turha väittää, että on, sillä se on faktaa että vastarakastuneet eivät ajattele aina selkeästi. Moni väkivaltaiseksi osoittautuva mieskin on aluksi ollut mitä ihanin unelmaprinssi, mutta ei kukaan jaksa pitää rooliaan yllä ja ajan kanssa totuus paljastuu. On niin paljon hankalampaa erota jos on viralliset paperit allekirjoitettu...

Toisen tunteminen on ehdottoman tärkeää parisuhteessa ja sitä ei saavuteta muutaman kuukauden yhteiselolla. Ei sitten millään.

[Emmastiina77]

Komppaan ja en komppaa edellistä. Sellaista elokuva-rakkaus huumaa kestää ehkä vuosi-kaksi ja sen jälkeen vasta astuu se arki taloon ja silloin punnitaan vieläkö toista jaksaa katsoa kun ne vaaleanpunaiset lasit on heitetty nurkkaan. Itse en ikuna menisi naimisiin alle 2-3 vuoden seurustelun mutta tämä on vain MINUN elämässä todettu asia. Itselläni on ollut lukuisia vuoden tai 1,5 suhteita jotka ei ole vain arkea kestänyt. Sen jälkeen vasta tulee se totuus.

Toisaalta kannatan täydestä sydämestä sitä että jokainen tekee niinkuin parhaaksi tuntuu eikä se odottaminen ole tae onnistuneesta avioliitosta. Itselläni on myös kavereita jotka ovat seurustelleet 10 vuotta, menneet naimisiin ja eronneet 6kk päästä. Eli ehkä se opetus on se että on kyllin vanha ja kokenut elämässä lukuisia suhteita että tuntee itsensä ja on oppinut edellisitä virheistä. Minulle jokainen uusi rakkaustarina on aina ollut se ainoa ja oikea...vuoden ajan.

[Mary]

Mieheni käveli elämääni 01.05.2008. Heti kävi kummallekin selväksi, että tämä on ikuista. Puhuimme siitä, että tahdomme olla toistemme kanssa elämämme loppuun asti. Kesän aikana katselimme sormuksia ja syksyllä ostimme ne kosintaa odottamaan.

15.11.2008 mies kosi ja sai myöntävän vastauksen. Tiesin kosinnan olevan tulossa, mutta paikka ja tilanne (Casino Tallinnassa) pääsivät silti yllättämään.

Maistraattiin menemme 06.05.2009, sitten häämatkalle Thaimaaseen neljäksi viikoksi. Siellä teetetään hääpuvut ja otetaan hääkuvat valmiiksi elokuun hääjuhlaa varten.

08.08.2009 avioliittomme siunataan Tallinnassa ystäviemme ja perheemme läsnäollessa.

En todellakaan koe, että menisimme liian nopeasti naimisiin. Olemme kuitenkin hivenen päälle kolmikymppisiä ja kummallakin on ollut omat karikkonsa vuosien saatossa. Olen tavatessamme jo sitoutunut mieheeni ja luonnollista mielestäni on todistaa se sanomalla tahdon.

[Herbina_]

Meillä asiat on edenneet myös aika nopeasti, muutettiin yhteen saman tien kun alettiin seurustelemaan, kosinta tuli vajaa 6 kk:n päästä josta reilu 7 kk eteenpäin on häät. Eli just yli vuoden ollaan ehditty hääpäivänä olemaan yhdessä. Eikä olla edes uskovaisia. Tosin kummallakin on useampia pitempiä suhteita takanapäin ja ikää yli 30 joten tiedettiin kyllä mitä ollaan hakemassa ja alusta asti kaikki vain loksahti paikoilleen ja ollaan oikein onnellisia. Vielä viisi vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään mennä naimisiin alle kahden vuoden seurustelun, mutta niin se vain mieli muuttuu kun oikea osuu kohdalle.

Ollaan kyllä muutamaan otteeseen keskusteltu että onko tässä nyt joku juju jota me ei olla älytty kun kaikki on mennyt niin helposti, mutta kyllä meillä molemmilla on tosi varma ja hyvä olo tästä päätöksestä.