Sukunimen vaihtuminen - Identiteettikriisi?

[Liiina]

Kostiliina, mulla aika samanlainen tilanne edessä nimen suhteen; oma nimeni on todella harvinainen ja tämän lisäksi tulevan mieheni nimi on yksi tavallisimmista. Tavallaan tuntuu todelta haikealta ajatella luopuvansa omasta nimestä, mutta toisaalta haluan ehdottomasti, että perheessä kaikilla tulee olemaan sama nimi. Mieheni olisi valmis harkitsemaan minun nimeni ottamista, mutta minulla taitaa olla enemmän sitä vastaan Tai en tiedä onko sitä vastaan sinällään mitään, mutta se tuntuisi kummalliselta.

En arvannut ajattelevani näin mutta jo nyt, vuotta ennen häitä, tuntuu että nimiasiasta tulee yksi vaikeimpia asioita häiden suhteen! Yhdysnimeä tietenkin saatan vielä harkita mutta siitä tulisi vähän turhan pitkä ja hankala..

[tx]

En ikina pitanyt sukunimesta joka minulla oli siihen asti kunnes menin naimisiin.

Lisaksi se ei juuri paljon sukuuni liittynyt... eli kun isani aiti meni aikanaan naimisiin, han otti miehensa sukunimen, ja silloin vaihtui myos isani sukunimi. Eli silla ei ollut edes isalleni mitaan yhteytta hanen oikeaan isaansa (nyt puhun viime vuosisadan alkupuoliskosta, jolloin asialla oli isompi merkitys). Miksi ihmeessa olisin halunnut pitaa sukunimen josta en ikina ollut pitanyt? Paitsi jos tietenkin olisin paatynyt yhteen jonkun kanssa jolla olisi viela vahemman miellyttava nimi. Se ei ole juuri kriisiin johtanut etta nyt jopa pidan nimestani.

[Tiinu-Liinu]

Mä olen ihan sekaisin tämän asian kanssa. Minä olen suomenruotsalainen ja etunimeni ja sukunimeni yhdessä osoittavat sen. Mieheni nimi on suomalainen.

Olin aikaisemmin ehdottomasti sitä mieltä että otan miehen nimen mutta nyt en tiedä.

Syy vaihtamiseen olisi se että molempien sukunimet ovat pitkiä, ja etunimeni myös, joten ajattelin että kaksoisnimestä tulee niin pitkä litania. Mutta nyt pelkään identiteettikriisiä.

Haluan miehen nimen, mutta en halua menettää nimellä näkyvää suomenruotsalaisuutta. Mutta pitkä radiramssa on tyhmän näköinen..

[pétillant]

Mulla sukunimi näyttelee niin isoa roolia identiteetistäni että en ole valmis sitä vaihtamaan. En voi kyllä kuvitella olevani mikään muu kuin juuri tämä. (ehkäpä siinä syy, ajattelen että nimi=minä, en että nimi ja minä on ihan erikseen:)

Ei kyllä ole mitään tarvettakaan vaihtaa sillä näin avopuolisona kun olemme jo lapsia saaneet niin ovat olleet alusta lähtien eri sukunimellä kuin minä, eli isänsä sukunimellä. Mikä taas on minusta luonnollisin ratkaisu että lapsille tulee isänsä sukunimi, ellei isä muuta sukunimeä avioon mentäessä. Eli lapseni tulevat aina olemaan eri sukunimellä kuin minä enkä näe siinä ongelmaa, minun (meidän) ne kuitenkin ovat. Myös minut laitettiin vauvana isäni nimelle, vanhempani eivät olleet naimisissa. Olen siis aina ollut eri sukunimellä kuin äitini tai sisarukseni. No problemo, pidän sitä vain mukavana erikoisuutena One of a kind Vielä kun todellakin olen suvussani nuorin nimeä kantava (nimi ei tule jatkumaan seuraaville sukupolville meidän suvun haarasta) niin en halua siitä luopua vaan roikun siinä kynsin hampain viimeiseen asti.

Joten ei nimenvaihdoksia meillä, jatketaan samaan tyyliin kun on toiminut tähänkin asti.

Pitää vielä kommentoida kun tuolla ylempänä joku oli "kuullut että jollakin tutuntutun saunakaverin kaiman koirankus**tajalla oli ollut ongelmia viranomaisten kanssa kun sukunimi äidillä ja lapsilla eri." - Ja leuhun läyhyn. Mulla ei ole ollut lapsena (eikä tiettävästi äidillänikään) eikä nyt itse äitinä mitään ongelmaa asian suhteen. Kaikki on aina pelannut.

Muokattu: May 24, 2009, käyttäjä: pétillant

[Mariann]

Minä vaihdan sukunimeni. En mitenkään erityisemmin rakasta omaa sukunimeäni, mutta onhan se iso muutos.

Haluan, että meillä on sama sukunimi tulevaisuudessa. Siten naimisiinmenokin tuntuu mielestäni entistä konkreettisemmalta. Ja silloin myös muut huomaavat meidän olevan aviopari.

[Tiiru]

Minä en tule vaihtamaan sukunimeäni. Mies saa valita pitääkö omansa vai ottaako minun nimeni. Näen miehen nimen ottamisen patriarkaalisen kulttuurin jäänteenä enkä halua olla tukemassa sellaista. Suren aina suuresti, kun joku kaverin vaihtaa oman hienon nimensä miehensä Taavi Tavalliseen.

Itselläni on äitin sukunimi, joten en osaa oikein myöskään suhtautua siihen, että lapsille laitetaan automaattisesti isän nimi.

[pétillant]

Hyvin nää mielipiteet näyttää menevän aina niin kuinka kullakin on ko. asiasta kokemus. Kun mun mielestä taas nimenomaan pitää olla isän nimi joka jatkuu.. en tiedä, ehkä kun on tällaiset putkiaivot niin ei halua alkaa rikkomaan rutiineja ja sekoittamaan pakkaa... "niinhän se on aina ollut.." jnejne

Lisäksi siihen kai liittyy mulla itselläni sellainen ajatus että kun muutenkin kaikki on aika äiti-lapsi-keskeistä tässä maailmassa, jo ihan raskaudesta lähtien (luonnollisesti tietysti, vaikka miehiä on mukavasti alettu enemmän neuvoloissa yms huomioimaan) niin on sitten jotain mikä on ehdottomasti miehen ja lapsen välinen näkyvä yhteinen asia, sukunimi. En siis halunnut edes yrittää alkaa "riistäämään" mieheltäni tätä suurta asiaa

Elekkeekä käsittäkö nyt väärin, jokainen pari tavallaan ja mielipiteitä on monia miehilläkin tästä asiasta.

Muokattu: May 24, 2009, käyttäjä: pétillant

[amppeli]

Olen melko varma, että pidän oman sukunimeni. Koen sukunimeni isoksi osaksi identiteettiäni. Se on harvinainen ja yhdistää minut mukavalla tavalla sukuuni. Lisäksi pidän etunimi-sukunimi-yhdistelmästäni. Miehen sukunimellä kuulostaisin suomenruotsalaiselta (emme kumpikaan ole). Lisäksi minulla on sisko ja serkkuni ovat naisia, joten sukuhaaran jatkuminen on kyseenalaista. En edes osaa kuvitella itseäni toisennimiseksi.

Mieheni suhtautuminen nimiasiaan on lähes välinpitämätön. Häneen mielestään luonnollisinta on, ettei kumpikaan vaihda sukunimeään. Mies sanoi, ettei itse suostuisi vaihtamaan sukunimeään, joten ei voisi kuvitella vaativansa sitä minultakaan. Sanoi kuitenkin, että on ok, jos nimeni haluan vaihtaa. Ristiriita aiheutuu siitä, että haluaisin todella pitää oman nimeni, mutta toisaalta haluaisin, että yhteinen nimi tiivistäisi meidät "perheyksiköksi". Tylsää, että (tulevaisuudessa toivottavasti saatavilla) lapsilla olisi eri sukunimi kuin toisella vanhemmista. Ei se perheyksikköys tietysti nimestä ole kiinni, joten tuo argumentti on vähän höttöinen. Yllättävää tässä nimiasiassa on ollut se, että konservatiivinen äitini sanoi, että olisi varmaan aikanaan pitänyt oman tyttönimensä, jos se olisi ollut mahdollista.

Muokattu: October 16, 2009, käyttäjä: amppeli

[muffeli]

Ja joissakin paikoissa oli kirjoitettu suoraan että miehen etunimi ja minun etunimi + miehen sukunimi. Mielenkiintoinen oletus nykypäivänä.

Anoppi laittaa meille nykyisin postia juuri näin miehen etunimi ja minun etunimi + miehen sukunimi, vaikka olen ottanut kaksoisnimen, ja se ärsyttää suunnattomasti. En olisi ikimaailmassa luopunut kokonaan omasta sukunimestäni ja se että yhtäkkiä olenkin joissain posteissa pelkästään miehen sukunimellä tuntuu tosi ikävältä

[Via]

^ Jos olette väleissä, niin kysy anopilta että miksi hän tekee noin. Turha jättää asiaa hiertämään!

Mulla on pienehkö identiteettikriisi että kukas hiivatti mä nyt nimenvaihdoksen jälkeen olenkaan, mutta tää johtuu varmaan siitä kun samaan aikaan meidän naimisiinmenon kanssa lopettelen opintoja ja sain ensimmäisen oman alan työpaikan. Kun enää ei olekaan Neiti Opiskelija Via Sukunimeä vaan Rouva Ammattilainen Via Uusisukunimi. Olen kuitenkin iloinen että otettiin sama sukunimi: se että koko perheellä (tässä tapauksessa siis meillä kahdella) on sama nimi, oli meille molemmille se ainoa oikea ratkaisu.

[muffeli]

Hyvissä väleissä ollaan, eikä hän sitä varmasti ilkeyttään tee. Varmaan osin sen takia, että kieltämättä on helpompi kirjoittaa Mies ja Muffeli Miehensukunimi kuin Mies Miehensukunimi ja Muffeli Muffelinsukunimi-Miehensukunimi

Toisekseen hän on jo 60+ ja elää ehkä jollain tavalla vielä sellaisessa uskossa, että on itsestäänselvää, että nainen ottaa miehensä sukunimen. Ja varmaan on myös ylpeä siitä, että sai miniän perheeseen ja haluaa "omia" minut Eli varmaan lähinnä kyse siitä, että hän haluaa ylpeänä rouvitella minua. Mutta itse vaan olen niin kiintynyt omaan sukunimeeni, että minulle on tärkeää, että sekin on siinä.

[Jenny-Maria]

Vastasin tänne jo joskus ennen häitä, mutta yhdysnimenkin kanssa saa aikaan näppärän identiteettikriisin. Puhelimeen osaan vastata oikein, mutta jos "avaan pelin" eli soitan itse, liite tuppaa unohtumaan pois. Nimmari on edelleen täyttä tuskaa, käytännössä se on entinen nimikirjoitukseni, jonka perään yritän kieli keskellä suuta sutata jotain miehen sukunimen alkuosaa muistuttavaa.

Lisäys: valintani taustalla oli vain ja ainoastaan mahdollinen tuleva perhe. Omasta nimestäni täysin luopuminen ei juolahtanutkaan mieleen prosessin aikana, mutta yhdysviiva linkittää minut potentiaalisiin yhteisiin lapsiimme. Vaikka perhemuotoja onkin nykyään yhtä monta kuin itse perheitäkin, minulle on erinäisten sukutaistojen takia tärkeää se, että lapsiamme ei mielletä avoliittolapsiksi. Kyllä, olen henkisesti niin vanha kääkkä, että kaksi sukunimeä on minun mielessäni avoliitto, vaikkei se niin olisikaan.

Muokattu: November 2, 2009, käyttäjä: Jenny-Maria

[muffeli]

Vastasin tänne jo joskus ennen häitä, mutta yhdysnimenkin kanssa saa aikaan näppärän identiteettikriisin. Puhelimeen osaan vastata oikein, mutta jos "avaan pelin" eli soitan itse, liite tuppaa unohtumaan pois. Nimmari on edelleen täyttä tuskaa, käytännössä se on entinen nimikirjoitukseni, jonka perään yritän kieli keskellä suuta sutata jotain miehen sukunimen alkuosaa muistuttavaa.

Joo, kyllä yhdysnimelläkin tosiaan saa aikaan identiteettikriisin...

Mulla vaan on päinvastoin kuin Jenny-Marialla: jos itse soitan jonnekin osaan kyllä sanoa koko nimen, mutta jos vastaan puhelimeen, niin se jotenkin jää siihen omaan sukunimeen. Ja nimmari tosiaan on se vanha sukunimi ja joku töhry, joka alkaa miehen sukunimen alkukirjaimella

Muokattu: October 20, 2009, käyttäjä: muffeli

[*Salmiakki]

Itse päädyin ottamaan miehen hyvin tavallisen, suomalaisen sukunimen, jonka kantajia on Suomessa yli 6000. Tyttönimeni on harvinainen, Suomessa sen kantajia on alle 60. Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia, jota minun ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä.

Nyt minua ÄRSYTTÄÄ, kun kaikilla tuntuu olevan oikeus arvostella nimivalintaani: paitsi työtoverini, myös osa kavereistani (eivät tosin ne lähimmät...) myös eilen työterveyslääkärissä käydessäni TERVEYDENHOITAJA kysyi minulta, miksi luovuin "noin hienosta" nimestä?! (henkkarit on vielä vanhan nimen mukaan).. Huoh. Kuuluuko se oikeasti kenellekään muulle kuin minulle ja miehelleni?!

Edit. Niin ja siis onhan se aikamoista kun on 23 vuotta tottunut vastaamaan puhelimeen, esittelemään itsensä jne tyttönimellään, ja sitten yhtäkkiä "lennossa" pitäisi vaihtaa Mutta kyllä tämä tästä, kaikkeen tottuu! Itselleni nimi ei ole mikään "minuuden mitta", olen kuka olen vaikka sukunimeni muuttui!!

Muokattu: October 20, 2009, käyttäjä: *Mona

[muffeli]

Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia, jota minun ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä.

Minusta taas on jotenkin surullista, että nykymaailmassa on naisia, jotka pitää itsestäänselvänä miehen nimen ottamista pohtimatta edes vaihtoehtoja. Ja tarkoitan nyt ylipäätään sitä tilannetta, että välillä tuntuu, että naiset itse pönkittävät kaikkia patriarkaalisia perinteitä ja potkivat tasa-arvoa nilkkaan. No joo...

Mutta olen tietysti ihan samaa mieltä, että se ei todellakaan ole terveydenhoitajan paikka lähteä pohtimaan henkilökohtaisia nimivalintoja, varsinkaan tietämättä syitä sen takana.

Itse olen ainakin salaa iloinen, jos olen onnistunut jotain vanhaa jäärää järkyttämään sillä, etten ole ottanut pelkästään miehen nimeä Eli jos olet itse tyytyväinen ratkaisuusi, niin kannattaa varmaan jättää kommentit omaan arvoonsa.

[*Salmiakki]

Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia, jota minun ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä.

Minusta taas on jotenkin surullista, että nykymaailmassa on naisia, jotka pitää itsestäänselvänä miehen nimen ottamista pohtimatta edes vaihtoehtoja. Ja tarkoitan nyt ylipäätään sitä tilannetta, että välillä tuntuu, että naiset itse pönkittävät kaikkia patriarkaalisia perinteitä ja potkivat tasa-arvoa nilkkaan. No joo...

Mitähän pahaa kyseisissä perinteissä on, ja miksi sinun kanssasi toisin ajattelevat ihmiset tekevät sinut surulliseksi?

Kuten sanoin, minulle nimeni ei ole mikään minuuden mitta, haluan että meidän perheessämme kaikilla on sama sukunimi. Lisäksi olen "aina" ajatellut, että kun menen naimisiin, otan mieheni sukunimen. En ymmärrä, miksi minun olisi nyt pitänyt muuttaa mieltäni. Siksi, että siten olisin nykyaikainen nainen? Tasa-arvoako on sitten ainoastaan se, jos mies ottaa naisen nimen tai että kumpikin pitää oman nimensä? Meidän suhteessamme tasa-arvoisuus tulee kyllä jostain aivan muista asioista kun nimenvaihdoksen tuomasta arvokiistelystä.

Ja kyllä, olen jättänyt kommentit omaan arvoonsa ja sanonut, että niin se vain nyt meni. Sen enempää minun ei mielestäni tarvitse asiaa perustella tuntemattomille. Perheeni tai sukuni ei valintaani kyseenalaistanut missään vaiheessa, kuten en itsekään tehnyt tai tule tekemään. Kunnioitan toki myös niiden päätöstä, jotka haluavat pitää oman sukunimensä, oli se sitten harvinainen tai ei. Kukin tehköön tässäkin asiassa, miten itse parhaaksi ja omakseen kokee.

[Via]

Hyvissä väleissä ollaan, eikä hän sitä varmasti ilkeyttään tee. Varmaan osin sen takia, että kieltämättä on helpompi kirjoittaa Mies ja Muffeli Miehensukunimi kuin Mies Miehensukunimi ja Muffeli Muffelinsukunimi-Miehensukunimi

Hyvähyvä, näin mä toivoinkin.

[arvoitus]

Mulla on ollut painiskelua tämän nimiasian kanssa..

Oon nyt päätynyt siihen tulokseen, että otan sulhon sukunimen.

Tässä on mennyt jo vuosi työstäessä asiaa henkisesti. Nyt asia tuntuu jo ihan ok:lta. Mutta vuosi siihen meni kuitenkin.

[muffeli]

Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia, jota minun ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä.

Minusta taas on jotenkin surullista, että nykymaailmassa on naisia, jotka pitää itsestäänselvänä miehen nimen ottamista pohtimatta edes vaihtoehtoja. Ja tarkoitan nyt ylipäätään sitä tilannetta, että välillä tuntuu, että naiset itse pönkittävät kaikkia patriarkaalisia perinteitä ja potkivat tasa-arvoa nilkkaan. No joo...

Mitähän pahaa kyseisissä perinteissä on, ja miksi sinun kanssasi toisin ajattelevat ihmiset tekevät sinut surulliseksi?

Kuten sanoin, minulle nimeni ei ole mikään minuuden mitta, haluan että meidän perheessämme kaikilla on sama sukunimi. Lisäksi olen "aina" ajatellut, että kun menen naimisiin, otan mieheni sukunimen. En ymmärrä, miksi minun olisi nyt pitänyt muuttaa mieltäni. Siksi, että siten olisin nykyaikainen nainen? Tasa-arvoako on sitten ainoastaan se, jos mies ottaa naisen nimen tai että kumpikin pitää oman nimensä? Meidän suhteessamme tasa-arvoisuus tulee kyllä jostain aivan muista asioista kun nimenvaihdoksen tuomasta arvokiistelystä.

Ei, ei miehen ole pakko ottaa vaimon nimeä tai kummankin pitää omaansa. Mutta osaatko selittää, miksi se on "luonnollista", että naisen pitää ottaa miehensä nimi, vaikka oma nimi olisi harvinainen tai hieno tai muuten vain tärkeä? Miksi se ei voisi olla avoimesti sovittavissa, että kumman nimi otetaan vai pidetäänkö omat, niin että myös mies harkitsisi mahdollisuutta ottaa vaimonsa nimi. Jos muuten eletään tasa-arvoisesti, niin miksi mies on yhtäkkiä joku "vässykkä", jos ottaa vaimonsa nimen. Eihän tuollainen ajattelu muutu, jos ei toimita sitä vastaan.

Seurasin joskus jotain lääkäriopiskelijoiden keskustelua, jossa naispuolinen tuleva lääkäri totesi, että kyllä itse aina ottaisi mieluummin mieslääkärin hoitamaan itseään, koska miehet ovat luotettavampia lääkäreitä. Jos naiset itse ajattelevat näin, niin sitten on varmaan turha toivoa mistään muutoksesta.

Edelleen olen siis sitä mieltä, että siinä ei ole mitään pahaa, jos nainen ottaa miehensä nimen. Mutta kummeksun sitä, jos sen tekee sen takia, että "niin kuuluu tehdä", vaikka mahdollisesti jopa pitäisi omasta nimestään enemmän.

[*Salmiakki]

Kyllä meilläkin sukunimestä keskusteltiin, eikä mieheni siitä olisi loukkaantunut jos olisin pitänyt oman nimeni, päinvastoin olisi ymmärtänyt sen oikein hyvin. Minusta vain on luontevaa, että kaikilla samaan perheeseen kuuluvilla on sama sukunimi. Ja kyllä, varmasti olen tuon ajatuksen jo lapsuudessani sisäistänyt, eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa. Minulle on tärkeämpää se, että uuden vaiheen alkaessa elämässäni, liittyessä avioliitossa mieheeni, perustaessamme perheen yhdessä saamme saman nimen, kuin se että saisin pitää oman nimeni, joka liittää minut ennemmin lapsuuden perheeseeni ja sukuuni, ja tällä jotenkin osoittaisin olevani itsenäinen, nykyaikainen nainen. Ei sillä, etteikö lapsuuden perheeni ja sukuni olisi minulle tärkeitää, mutta yksi iso osa avioliiton solmimista on minulle se, että siirryn nyt siitä lapsuuden perheestä elämään elämää yhdessä mieheni kanssa, perustamme perheen, luomme omat perinteemme, jne...

En halunnut mitään kaksiosaista nimihirviötä, molemmille uuden sukunimen ottaminen tuntuu aivan turhalta, eikä mieheni halunnut nimeään vaihtaa minun sukunimeeni. Eikä hänenkään sitä mielestäni tarvitse sen kummemmin perustella, hän saa pitää oman nimensä aivan kuten olisin minäkin saanut jos olisin halunnut. En missään vaiheessa sanonut, että nimensä vaihtavat miehet ovat jotenkin vässyköitä, se on aina naimisiin menevän parin oma valinta. Meidän perheessämme valittiin miehen sukunimi. Ja edelleen, siitä huolimatta, koen eläväni täysin tasa-arvoisessa parisuhteessa, jossa molempien osapuolien mielipiteitä kunnioitetaan. Minä joustan nimi-asiassa, koska omasta sukunimestäni luopuminen ei tuota minulle mitään suurta tuskaa tai mielipahaa, samoin kuin joustan monissa muissakin asioissa... Mieheni joustaa myös omalta osaltaan. Sitähän parisuhde suurelta osin on, kompromissien tekemistä!

*Muoks. Niin, enkä ymmärrä miten sekään sitten on tasa-arvoa, jos nykään NAISEN pitää perustella, miksi otti miehen nimen... Huoh. Tuntuu aika naurettavalta, että tällaisesta asiasta tehdään tasa-arvokiista, jos on kyse siitä, että nainen nyt vain sattui haluamaan miehensä nimen, eikä se tuntunut hänestä luonnottomalta. Eri asia, jos nainen on jotenkin kiristetty vaihtamaan oma nimensä.

Muokattu: November 1, 2009, käyttäjä: *Salmiakki

[muffeli]

^Lähinnä takerruin tuohon "Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia" -kohtaan. Ja mietin asiaa yleisemminkin, kun täälläkin jotkut ovat harmitelleet sitä, että "joutuivat" ottamaan miehen nimen, koska "niin kuuluu tehdä", vaikka oikeastaan pitäisi omasta nimestään enemmän. Rauha. Jokainen tehköön niinkuin haluaa.

[Ella]

Minulle on tärkeämpää se, että uuden vaiheen alkaessa elämässäni, liittyessä avioliitossa mieheeni, perustaessamme perheen yhdessä saamme saman nimen, kuin se että saisin pitää oman nimeni, joka liittää minut ennemmin lapsuuden perheeseeni ja sukuuni, ja tällä jotenkin osoittaisin olevani itsenäinen, nykyaikainen nainen. Ei sillä, etteikö lapsuuden perheeni ja sukuni olisi minulle tärkeitää, mutta yksi iso osa avioliiton solmimista on minulle se, että siirryn nyt siitä lapsuuden perheestä elämään elämää yhdessä mieheni kanssa...

Kyllähän miehesikin liittyy sinuun ja perustaa perheen sinun kanssasi. Silti sinulle ei ole ongelma, että hän on nimensä puolesta liittynyt ennen muuta lapsuudenperheeseensä eikä sinuun?

Ei siinä mitään, jos joku haluaa nimensä vaihtaa, mutta en ymmärrä oikeastaan näitä useimpia perusteluja, joilla nimenomaan naisten nimenvaihtoa yleensä perustellaan. Niissä kun ei ole, anteeksi vaan, päätä eikä häntää. Nainen kantaessaan omaa nimeään on muka jotenkin kiinni lapsuudenperheessään, mutta mies tehdessään aivan samaa ei sitten ole? Miten asia on erilainen miehen ja naisen kohdalla?

Muokattu: November 1, 2009, käyttäjä: Ella

[muffeli]

^Hyvä pointti. En itse ainakaan naimisiinmenon myötä lähtenyt lapsuudenperheestäni liittyäkseni mieheeni. Fyysisesti olen lähtenyt lapsuudenperheestäni vajaa kymmenen vuotta sitten elääkseni itsenäistä nuoren naisen elämää. Henkisesti pysyn tietysti aina osana lapsuudenperhettäni. Naimisiinmenon myötä minä ja mieheni muodostimme oman pikku perheemme (tai oikeastaan jo yhteen muutettaessa). Naimisiinmenoa en koe millään tapaa entisen perheeni taaksejättämiseksi. Samalla tavoin vierastan ajatusta siitä, että isäni olisi kirkossa luovuttanut minut niin kuin jonkun kauppatavaran miehelleni. Miksei sitten vaikka miehen äiti luovuttaisi miestäni minulle? Toki sen voi nähdä pelkkänä perinteenä, mutta jotenkin en itse osaa olla näkemättä sitä ajatusta sen takana.

[*Salmiakki]

Itse en vain ole tätä(kään) asiaa ikinä ajatellut minään sukupuolten välisenä kiistakapulana. Kuten totesin, mieheni ei halunnut sukunimeään vaihtaa, koska on sitä nimeä tottunut käyttämään. Minulle se oli meidän tapauksessamme pienempi harmi/ei harmi ollenkaan, joten mielelläni otin mieheni nimen. Miehelleni sukunimen vaihtaminen olisi aiheuttanut enemmän negatiivisia kuin positiivisia tuntemuksia. Minun mielestäni olisi ollut surullista, että häntä olisin tässä tilanteessa jotenkin vaatinut nimensä vaihtamaan, kun asialla ei oikeasti ole minulle merkitystä, haluan vain että perheessämme jokaisella jäsenellä on sama sukunimi. Mieheni suhtautumisesta perheeseensä/sukuunsa voin kyllä päätellä, että asialla ei ollut mitään merkitystä sen kanssa etteikö hän voisi luopua lapsuuden perheestään

Minusta taas tuntuu naurettavalta tehdä nimiasiasta tai alttarilla luovuttamisesta noin suurta ongelmaa ja kiistan aihetta, mutta jokainen tuntee omalla kohdallaan tärkeiksi eri asiat, ja se kaikille suotakoon. Itse saan tasa-arvon tuntemuksen aivan muista asioista. Minut luovutti kirkossa isäni, eikä se mielestäni tee minusta mitään kauppatavaraa; tunnen itseni, omanarvontuntoni, suhteeni isääni & mieheeni sen verran hyvin, ettei minun tarvitse kokea tulleeni kohdelluksi jotenkin vähäarvoisena tai kauppatavarana vaikka perinteitä halusinkin näissä asioissa noudattaa Itse tykkään noudattaa perinteitä, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään pahaa. Tasa-arvo on tärkeä asia, mutta EDELLEEN minusta se tulee suhteessa jostain aivan muista, kuin näennäisistä asioista. Esim. kotitöiden jakautumisesta, perheen sisäisistä roolituksista, toisen mielipiteiden arvostuksesta jne.

Mutta mielipiteensä jokaisella! Ajattelette Muffeli ja Ella asiasta eri tavalla kuin minä, eikä siinä ole edelleenkään mitään pahaa. En ole oikein ikinä ymmärtänyt asioiden "yli-feminisointia", joka mielestäni myös omalta osaltaan syö tasa-arvoa. Jokainen pariskunta löytää varmaan omat keinonsa toteuttaa tasa-arvoa omassa parisuhteessaan, toisaalta taas joitain naisia ilmeisesti painostetaan luopumaan omasta nimestään. Se on tietenkin todella surullista. Halusin vain tulla tänne kertomaan, että näin ei aina ole!! Joillekin naisille tyttönimestä luopuminen ei aiheuta suurta tuskaa, vaan voi tuntua luontevalta = ei tunnu pahalta/alentavalta tms, vaan on samalla tavalla luontevaa kuin esim se, että haluan jäädä hoitamaan lastamme äitiyslomankin jälkeen kotona, vaikka miehelläkin olisi siihen mahdollisuus/oikeus.. Omassa lapsuuden perheessäni olen tottunut, että perheessä kaikilla osapuolilla on oma roolinsa. Meillä roolitukset eivät toistu täysin samoina kuin olen lapsuuden perheessäni nähnyt tapahtuvan, ja mieheni perheessä taas isä ei ole missään vaiheessa ollut kuvioissa, eli lähtökohdat ovat aivan erilaiset. Etsimme ja löydämme OMAA TIETÄMME, OMAA PERINNETTÄMME, OMAA TAPAAMME. Tasapainotellen, tehden kompromisseja jatkuvasti. Mielestäni nimikiista (tai sen olemattomuus) tuntuu tässä aika pieneltä.

Muokattu: November 2, 2009, käyttäjä: *Salmiakki

[Guest Rog3r]

Mä vaihdoin nimen naimisiinmenon yhteydessä. Se oli ihan itsestäänselvyys. Nimen vaihto ei ole minulle millään tavalla tasa-arvoon liittyvä kysymys eikä ole ollut ongelmia identiteetin kanssa - ainakaan nimestä johtuen