Sukunimen vaihtuminen - Identiteettikriisi?

[lapsetus]

Kyllä pientä kriisiä pukkaa, kun oikein asiaa miettii. Olin uniikki maailmassa, ennen nimen vaihtumista ja nyt en enää ole.Vähän se mietityttää, samalla odotan innolla uusia papereitani.Äkkiä kai sitä tottuu uuteen nimeen.

[jkp]

Jonkin sortin kriisiä täälläkin havaittavissa..plaah!

Mulla on vahva side omaan sukunimeen enkä siitä tahtoisi luopua..jotenkin tuntuisi tosi oudolta vaihtaa toiseen "vieraaseen" sukunimeen. Toisaalta taas toivon, että jos meille joskus suodaan lapsia, olisin heidän kanssaan samanniminen. Painiskelen siis kaksois-nimen kannalla tällä hetkellä..mutta silti mietityttää, kaikki vaihtoehdot kyllä tää on vaikeeta vaikka itse asian keskellä aika toissijainen juttu kuitenkin!

[lumilaakso]

Mä oon paljon miettiny tätä juttua, vaikkei olekaan ihan vielä ajankohtainen. Lähivuosina kuitenkin tulee eteen. Varmaankin päädyn pitämään oman nimeni. Oma nimeni on lyhyt ja jämpti, yleensä jää ihmisten mieleen. Tulevalla miehelläni on tavallistakin tavallisempi suomalainen sukunimi. Nimi on kuitenkin hänen edesmenneen isänsä, eikä hänen suvussaan kellään muulla ole sitä nimeä, sisarukset eri nimellä ja äitikin vaihtanut tämän nimen pois. Miehen isän puolen sukuakaan ei enää juuri ole.

Ottaisin mieheni nimen, jos sitä kautta "liittyisin" hänen sukuunsa. Nyt kuitenkin tilanne on se, etten ottamalla hänen nimensä liittyisi muihin kuin häneen, koska muita samannimisiä ei hänen lähipiirissään enää ole. Hänen nimensä on kuitenkin hänelle itselleen tärkeä, eikä itse halua vaihtaa sitä. Luultavasti siis pidämme molemmat omamme.

[Guest JR]

Samaa minäkin olen ihmetellyt kuin vieras Kleita tuossa ylempänä. Vahvasti tulee se kuva, että vielä nykyään, vaikka nimen vaihtaminen ei ole mitenkään pakollista, moni nainen vaihtaa nimensä vastentahtoisesti ja haikein mielin sekä identiteettikriisin kanssa. Ihmettelen, että jos nimen vaihto tuntuu pahalta, miksi sitten tehdä niin? Miksi juuri nainen on aina se, joka joustaa, ja mies aina se, "joka ei kuitenkaan vaihda"? Ja miksi te naiset vaihdatte nimenne siksi, että olisitte lapsenne kanssa samannimisiä, kun kerran ongelman voi hyvin ratkaista niinkin, että lapselle annetaan äidin sukunimi!

Miksi juuri miehen oikeus omaan nimeensä ja "oikeus" antaa lapselle nimensä (vaikka lain mukaan lapsi saa ensisijaisesti äidin nimen) kävelee mennen tullen naisen vastaavien oikeuksien yli? Ei voi kuin ihmetellä.

Joku tuossa purnasi sitä, ettei hän vaan ainakaan joudu vaihtamaan nimeään vaan ihan vapaaehtoisesti sen tekee. Moni kuitenkaan näköjään ei tee, ja mikään ratkaisu tähän vastentahtoisuuden ongelmaan ei minun mielestäni ole se, että iloisina alistutaan ottamaan se miehen nimi "vapaaehtoisesti" ja oikein "odottaen" sitä, vaan se, että pidetään se oma nimi ja lakataan miellyttämästä niin kovasti toisia!

[Peppi Pitkätossu]

^ Minä joustan ja otan mieheni sukunimen, mies taas joustaa ja antaa jättää mahdolliset lapsemme kastamatta. Minulle ainakin uskonnottomuus on sukunimeä tärkeämpi seikka.

[Nandu]

Ei pieni identiteettikriisi tarkoita sitä, että vaihto olisi ollut jotenkin epämieluisa tai vastentahtoinen juttu.

Itse ilmoitin jo suhteemme alkuvaiheilla, että, jos naimisiin menemme, otan mieheni sukunimen. Yli kolmen vuoden kihlausaikana en malttanut odottaa, milloin pääsen vaihtamaan sukunimeni.

Kuitenkin hetken koittaessa ja avioitumisen jälkeen oli hieman haikea olo, kun piti hyvästellä vanha, identiteettiini kuuluva sukunimeni. Eikä uusi sukunimikään enää tuntunut niin yliupealta, kun se olikin oma. Sitten tietty ärsytti kaikki se sählinki, kun kortit piti vaihtaa ja olla kokoajan korjailemassa nimeään..

Minä kyllä edelleen seison valintani takana ja pidän erittäin paljon nimestäni. Kestää vain hetken, että se tulee luonnolliseksi osaksi minua.

[Guest]

Joku tuossa purnasi sitä, ettei hän vaan ainakaan joudu vaihtamaan nimeään vaan ihan vapaaehtoisesti sen tekee. Moni kuitenkaan näköjään ei tee, ja mikään ratkaisu tähän vastentahtoisuuden ongelmaan ei minun mielestäni ole se, että iloisina alistutaan ottamaan se miehen nimi "vapaaehtoisesti" ja oikein "odottaen" sitä, vaan se, että pidetään se oma nimi ja lakataan miellyttämästä niin kovasti toisia!

Anteeksi, mutta tarkoitatko tällä nyt sitä, ettei kukaan nainen voi oikeasti vapaaehtoisesti ja odottaen vaihtaa nimeään?

Minä ainakin väitän yhä, että halusin itse ottaa miehen nimen, ihan turhamaisuuttanikin Mies ei millään muotoa minua siihen painostanut.

[Guest joyan]

Ei pieni identiteettikriisi tarkoita sitä, että vaihto olisi ollut jotenkin epämieluisa tai vastentahtoinen juttu.

No just sellainen fiilis mullakin on nyt Oma nimi oli harvinainen, olin ainoa laatuani suomessa, ja onneks nytkin tilanne on sama, tosin uus nimi on vieläkin harvinaisempi. Uus nimi kuulostaa kauniimmalta, ja musta mahdollisesti tulevien lasten vuoksi täytyy olla yhteinen nimi.

Mut silti on kauhee haikeus!! Ihan varmaan tämäkin tuntuu omalta jo ihan kohta...

[Minette]

Minulle (suku)nimi on iso osa identiteettiäni. Tällä nimellä minut on tunnettu siitä lähtien, kun nimeni olen saanut. Nyt olen todellakin paininut itseni kanssa, kun tätä nimiasiaa olen pohtinut. Sukunimeni on melko harvinainen, tulevan mieheni ei niinkään.

Ennen kuin häistä tosissaan edes alettiin puhua ajattelin, että otan luonnollisesti (?) miehen nimen. Kertaalleen jo päätinkin, että *****nen minusta tulee. Kuitenkin asia on pohdituttanut minua yhä uudelleen ja aina vain enemmän on alkanut tuntua siltä, että miehen nimen ottaminen ei vain syystä tai toisesta tunnu hyvältä. Toisaalta samaan aikaan jostain syystä (en tiedä varsinaisesti miksi) haluan, että meillä olisi yhteinen sukunimi. Siispä aionkin ottaa yhdysnimen. Omaa sukunimeään mies ei suostu vaihtamaan.

Mielenkiintoisen tästä nimi valinnasta on tehnyt se, että sellaisilla henkilöillä, joille nimeni ei luulisi olevan kovinkaan merkityksellinen, on ollut omia mielipiteitään nimenvalinnasta. Minulle on mm. kerrottu, kuinka yhdysnimi on hankala arkikäytössä, että kannattaa loppuun asti miettiä tarkkaan, ennen kuin sen päätän itselleni ottaa. Eräs tuttava on kertonut, että hän kokee miehensä nimen voimakkaammaksi kuin tyttönimensä, joka on tuonut hänelle itsevarmuutta. Eräs perustelu miehen nimen ottamiselle on ollut myös se, että tavallaan voi aloittaa aivan uuden elämän, kun nimi kerran vaihtuu.

Nimenvaihdon vapaaehtoisuuden puutun sen verran, etten voi ymmärtää, miten joku voi joutua vaihtamaan nimensä. Nähdäkseni jokainen joutuu valintansa tekemään, kun on vaihtoehtoja, joista valita. Itse en kritisoi muiden valintoja, sillä uskon, että jokaisella on syynsä päätökseensä.

[Jenny-Maria]

"Joutua"=perinteinen mies avioituu heikon naisen kanssa, ts. nainen ei saa suutaan auki.

Kahden pariskunnan kattava tutkimustulos

Henk.koht. pidän oman nimen hylkäämistä omistussuhteen vaihdoksen merkkinä (isä-->aviomies). Se on vain ja ainoastaan oma mielipiteeni. Yksilötasolla voidaan löytää monia syitä haluun vaihtaa oma nimi pois, mutta itse koen nimiasian ja erityisesti oman nimeni osittaisen säilyttämisen (ts. oma+yhdysviivalla miehen nimi) yhtenä kynnyskysymyksenä tulevassa liitossamme. Tiedossa on myös tapauksia, joissa sukurasite on niin voimallinen, että edes yhdysviiva ei tule kyseeseen.

[Ella]

Minun mielestäni myös yhdysnimen ottaja vaihtaa nimensä (koska niinhän siinä tosiasiallisesti tapahtuu), ja siten luopuu omasta nimestään. Ei esim. Härmälä-Muukkonen ole sama nimi kuin Härmälä. Minulle yhdysnimi ei edusta mitään "oman nimen pitämistä" eikä varsinkaan ole mikään tasa-arvoa symboloiva vaihtoehto. Minusta se on jotenkin vanhanaikainen valinta ja tuo mieleen, että nainen ei uskalla pitää pelkkää omaa nimeään tai hänellä on niin vanhanaikainen maailmankuva, että yhdysnimikin edustaa jotain emansipaatiota hänelle (niin kuin se varmaan edustikin ennen vuotta 1986). Vähän kuin että pitäisi kotitöiden tasapuolisena jakamisena sitä, että mies "sentään" kerran viikossa vie roskat ja nainen tekee kaiken muun. vrt. mies "sentään" hyväksyy yhdysnimen naiselleen - ooh mikä sankari ja tasa-arvon airut!

Muokattu: July 29, 2008, käyttäjä: Ella

[Minette]

Tokihan yhdysnimenottaja vaihtaa myös nimeään. En tiedä, onko yleistäkin ajatella sukunimenvaihdosta omistussuhteenvaihdoksena. Jos päättäisinkin vielä, etten ota edes yhdysnimeä, vaan säilytän nykyisen nimeni, niin pysyisinkö silloin tämän ajattelun perusteella isäni omaisuutena. Tämä ajatus tuntuu vähintäänkin yhtä hassulta kuin se, että mieheni omistaisi minut ottaessani hänen nimensä yhteiseksi sukunimeksemme.

Muokkaus:

On vielä pakko tulla jatkamaan silläkin uhalla, että menee OT:ksi. Onko siis niin, että tasa-arvoisessa parisuhteessa voi elää vain nainen, joka säilyttää nimensä naimisiin mennessään?

Muokattu: July 29, 2008, käyttäjä: Minette

[Ella]

Muokkaus:

On vielä pakko tulla jatkamaan silläkin uhalla, että menee OT:ksi. Onko siis niin, että tasa-arvoisessa parisuhteessa voi elää vain nainen, joka säilyttää nimensä naimisiin mennessään?

Minun mielestäni nimessä (sen vaihtamisessa tai pitämisessä) ei ole kyse omistussuhteista - eihän naista kukaan voi omistaa niin kuin ei miestäkään. En myöskään ole sitä mieltä, että tasa-arvoisessa parisuhteessa ei voisi elää, jos on ottanut miehen sukunimen. Nimivalinnastahan ei suoraan seuraa mitään muita asioita. Nimiasia vain on sellainen, jota usein käsitellään ongelmallisesta (=epätasa-arvoisesta) näkökulmasta. Tarkoitan tällä seuraavia asioita:

Miehellä on:

- oikeus esittää vaatimuksia tai ainakin toiveita naisen nimen suhteen

- ehdoton oikeus pitää nimensä ja vain ilmoittaa siitä tai jopa pitää sitä asiana, josta ei keskustella

Naisella on:

- ehdollinen oikeus pitää nimensä, jos saa siihen mieheltä hyväksynnän

- velvollisuus joustaa, jos asiasta tulee kiistaa

- velvollisuus perustella valintaansa

- vastuu koko perheen järjestämisestä yhteisen nimen alle

Asia on / kysymys kuuluu:

- mikä naisen nimeksi avioitumisen jälkeen. Miehen nimestä ei edes puhuta; sitä ei koskaan mieheltä kysytä; sitä ei missään ilmoiteta.

Tästä asetelmasta seuraa, että moni nainen taipuu paineiden alla tai sokaistuu koko johdattelevasta kysymyksenasettelusta niin, että tosiaan itsekin lähtee miettimään yksin nimiasiaa, niin kuin se olisi yksin hänen ongelmansa. Lopputuloksena hän saattaa vaihtaa nimensä vaikka ei olisi alunperin niin halunnutkaan; vaihtaa sen, koska kokee nimenomaan omaksi vastuualueekseen sen, että perheelle tulee yhteinen nimi. Ja jos yhteistä sukunimeä ei oteta, sitä ei useinkaan ajatella niin, että yhteistä sukunimeä emme ME ottaneet, vaan näin: "Minna päätti pitää nimensä". Vaikka ainahan silloin kun yhteistä nimeä ei tule, on mieskin päättänyt nimensä pitää. Mies vain ei useinkaan joudu edes tietoisesti päättämään tätä asiaa, koska hänen nimeään ei missään vaiheessa aseteta kyseenalaiseksi.

Jos antaa itsensä harhauttaa epätasa-arvoiseen nimen päättämisprosessiin, on mielestäni siinä yksittäisessä asiassa toiminut epätasa-arvoisesti.

Naikkareiden keskusteluissa käy usein ilmi juuri tuo ylläoleva asetelma: "otin miehen nimen, koska haluan että meillä on yhteinen nimi". on siis naisen vastuulla järjestää perheelle se yhteinen nimi. Tai "halusin lapsille minun uskonnon ja suostuin siis vaihtamaan nimeä, jotta vastaavasti lapset saisivat minun uskontoni" -> öh, miksi moinen kauppa? kuka on sitä nimen vaihtamista ollut vaatimassa? Mieskö? Miksi ihmeessä? Mitä, jos nainen olisi vaatinut miestä vaihtamaan oman nimensä sekä antamaan lapsille oman uskontonsa? Miksi naiset hyväksyvät sen, että miehellä on oikeus vaatia naiselta uhrautumista nimiasiassa ja että naisen on jotenkin korvattava miehelle se, että pitää nimensä (esim. luopumalla sitten siitä uskontovaatimuksesta)? Minä pidän nimeni, enkä koe olevani siitä miehelle tai kenellekään mitään velkaa. Koen, että minulla on ehdoton oikeus sukunimeeni, ei siitä tarvitse maksaa joustamalla jossain muussa asiassa.

Lisään vielä, että tiedän kyllä, että ei toki kaikkien parien nimenvalintaprosessi kulje tätä yllämainittua rataa.

Muokattu: July 29, 2008, käyttäjä: Ella

[Guest Vieras_Aune_*]

Ella tuossa puhuu ihan fiksua asiaa ja olen hänen kanssaan pitkälle samaa mieltä.

Meillä asia meni näin: Keskustelimme asiasta tovin ja olimme molemmat asiasta sitä mieltä, että naimisiin meno ei muuta tilannetta sukunimien osalta, sillä eihän sama sukunimi tee meistä avioparia vaan ihan muut asiat. Nimen (minun tai hänen) vaihtaminen olisi ollut järjetöntä kaikkien asiakirjojen, mailiosoitteiden yms yms kanssa niin siviili- kuin työelämässä. Mitään lisäarvoa se ei todellakaan toisi.

[Rosetta]

Uus nimi kuulostaa kauniimmalta, ja musta mahdollisesti tulevien lasten vuoksi täytyy olla yhteinen nimi.

Anteeksi, mutta kysyisin ihan vain, että miksi "täytyy"? Ymmärtäisin, jos joku syystä tai toisesta haluaa näin olevan, mutta että "täytyy"..?

Tuntuu, että noin ajattelevat yleensä ne joilla ei vielä ole lapsia (en nyt tarkota tällä joyania vaan ihan yleensä), eli ei mitään kokemusta asiasta...

Itselläni on aiemmasta suhteesta 6-v. tytär, jolla on isänsä sukunimi (täysin omasta tahdostani), enkä ole koskaan kokenut asiaa millään lailla vaikeana tai hankalana.

Jos pidän oman sukunimeni nyt naimisiin mentyäni, kuten olen ajatellut, ja mieskin omansa (kaikki kolme, kotimaastaan johtuen), meitä on sitten perheessä (ainakin) kolmea eri sukunimeä, eikä minusta siinäkään ole mitään vikaa Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, ei sama sukunimi avioparia tee eikä perhettäkään!

Muokattu: August 15, 2008, käyttäjä: Rosetta

[Peppi Pitkätossu]

Tai "halusin lapsille minun uskonnon ja suostuin siis vaihtamaan nimeä, jotta vastaavasti lapset saisivat minun uskontoni" -> öh, miksi moinen kauppa? kuka on sitä nimen vaihtamista ollut vaatimassa? Mieskö? Miksi ihmeessä? Mitä, jos nainen olisi vaatinut miestä vaihtamaan oman nimensä sekä antamaan lapsille oman uskontonsa? Miksi naiset hyväksyvät sen, että miehellä on oikeus vaatia naiselta uhrautumista nimiasiassa ja että naisen on jotenkin korvattava miehelle se, että pitää nimensä (esim. luopumalla sitten siitä uskontovaatimuksesta)? Minä pidän nimeni, enkä koe olevani siitä miehelle tai kenellekään mitään velkaa. Koen, että minulla on ehdoton oikeus sukunimeeni, ei siitä tarvitse maksaa joustamalla jossain muussa asiassa.

Viittaat ilmeisesti minun aiempaan kommenttiini. Meillä tällainen vaihtokauppa tehtiin, koska miehelle on tärkeää, että tulevilla lapsillamme on hänen sukunsa nimi, ja minulle taas se, ettei heistä tule minkään uskontokunnan jäseniä. Olisin tietysti myös voinut pitää oman sukunimeni*, mutta päätin kuitenkin vaihtaa sen, sillä en halua olla eriniminen kuin lapseni - sen verran ällistyttäviä kokemuksia olen kuullut siitä, miten jopa viranomaiset voivat suhtautua vanhemman ja lapsen erinimisyyteen. Olemme myös mahdollisesti muuttamassa ulkomaille, jolloin sekä avioliitto että yhteinen nimi helpottavat asioiden hoitamista huomattavasti.

Kaiken lisäksi oman sukunimen pitäminen olisi jättänyt minulle sen takaportin, että olisin voinut sekä antaa tuleville lapsillemme oman sukunimeni että jättää heidät kastamatta. Jostain kumman syystä täällä Suomessa kun voi äiti yksinään päättää tällaiset asiat, mikä ei mielestäni ole lainkaan tasa-arvoista. Se, että vaihdoin sukunimeni jo avioituessamme, oli siis myös eräänlainen luottamuksenosoitus miestäni kohtaan.

Entinen sukunimeni myös antoi ns. koulukavereilleni hyvän tekosyyn 6 vuoden koulukiusaamiseen. Tosin eipä tämä nykyinenkään nimi suojaa kiusaamiselta - etenkään miehiä ja varsinkaan armeijassa, jossa kaikkia kutsutaan sukunimellä.

En ylipäätään ymmärrä, miten joku voi nähdä nimiasian jonain uhrautumisena - minulle uhrautumista olisi ollut se, että olisin mieheni tai sukulaisten mieliksi lähtenyt kirkkoon avioliiton siunaukseen tai jopa liittynyt seurakunnan jäseneksi kirkollista vihkimistä varten. Sukunimi on minulle vain ja ainoastaan käytännön asia, elämänkatsomus taas jotain paljon merkityksellisempää ja syvällisempää.

* En muuten edes tiedä, mitä mieltä mies olisi tästä ollut - ei hän ole kertaakaan esittänyt toiveita saati sitten vaatimuksia minun nimeni suhteen, ainoastaan jälkikasvun. Voin kyllä hyvin ymmärtää, miksi miehet niin usein ehdottomasti haluavat lapsille oman sukunimensä - ehkä mies haluaa kokea, että lapsi on hänenkin eikä pelkästään naisen, jolla on ollut lapseen yksinoikeus koko raskausajan.

[janiina]

Olen saanut tehokkaasti opetella uutta sukunimeäni. Joudun työssä toistelemaan nimeäni kymmeniä kertoja päivässä ja lisäksi allekirjoittamaan erinäisiä papereita ja sopimuksia. Lasku olisi voinut olla pehmeämpikin.. Kolmen viikon jälkeen alkaa jo sujumaan.

[Rosetta]

en halua olla eriniminen kuin lapseni - sen verran ällistyttäviä kokemuksia olen kuullut siitä, miten jopa viranomaiset voivat suhtautua vanhemman ja lapsen erinimisyyteen. Olemme myös mahdollisesti muuttamassa ulkomaille, jolloin sekä avioliitto että yhteinen nimi helpottavat asioiden hoitamista huomattavasti.

Edelleen ihmettelen samaa kuin viestissäni yllä... Itse en ole koskaan kokenut enkä kuullut mitään tuollaista, siis viranomaisten negatiivista suhtautumista vanhemman ja lapsen erinimisyyteen... En ulkomailla (jossa asumme) enkä Suomessa. Päinvastoin, asia ei ole koskaan tuottanut minkäänlaisia ongelmia.

(Ei välttämättä kannata uskoa kaikkiin kuulopuheisiin )

Muokattu: August 19, 2008, käyttäjä: Rosetta

[Peppi Pitkätossu]

^ Ongelmia on yleensä ollut seuduilla, joilla asuu huomattava määrä muitakin kuin tapaluterilaisia - esimerkiksi paikkakunnilla, joilta omat vanhempani ovat kotoisin. Tosin siellä nyt voi olla muitakin ongelmia viranomaisten kanssa, esimerkiksi terveyskeskuslääkäri ei välttämättä kirjoita e-pillerireseptiä, jos sattuu edustamaan erästä uskonnollista suuntausta...

---

Ja kuten edellisessäkin viestissä kerroin, en olisi isäni suvun nimeä edes halunnut jatkaa mahdolliselle jälkikasvulle, koska se aiheuttaisi erittäin todennäköisesti koulukiusaamista. Minun olisi siis joka tapauksessa pitänyt vaihtaa sukunimeni esimerkiksi äitini suvun nimeen, mutta se taas on erittäin yleinen ja tylsä -nen-päätteinen nimi verrattuna mieheni suvun nimeen.

Muokattu: August 20, 2008, käyttäjä: Peppi Pitkätossu

[Guest Joyan]

Anteeksi, mutta kysyisin ihan vain, että miksi "täytyy"? Ymmärtäisin, jos joku syystä tai toisesta haluaa näin olevan, mutta että "täytyy"..?

Tuntuu, että noin ajattelevat yleensä ne joilla ei vielä ole lapsia (en nyt tarkota tällä joyania vaan ihan yleensä), eli ei mitään kokemusta asiasta...

Täähän oli tietenkin vain oma mielipiteeni, mun mielestä vai täytyy Ei ole tosiaan vielä lapsia, joten "ei mitään kokemusta asiasta". On pari tuttua joka on vaihtanut nimeään jälkikäteen samaksi kuin muulla perheellä - koska ovat tunteneet sen sitten lopulta jostain syystä helpommaksi.

[Minette]

Ihan olen kuvitellut, että olin vielä vastannut Ellan kommenttien jälkeen. Nähtävästikään en.

Ellalla on mielestäni hyviä argumentteja, vaikka en taidakaan ihan samaa mieltä asioista olla.

Olen ehkä hieman huono ilmaisemaan omia mielipiteitäni tämän asian suhteen. En kuitenkaan näe omalla kohdallani miehen nimen ottamista yhteiseksi minkäänlaisen uhrauksena. Ehkä olen sitten hieman vanhanaikainen (samoin kuin mieheni), mutta minulle on tärkeää, että meillä on yhteinen sukunimi. Yhteinen sukunimi ei mielestäni tee meistä avioparia, mutta se liittyy meidän kummankin arvoihin. Olen tässä viime aikoina pohtinut tätä nimiasiaa vielä uudemman kerran nimenomaan näiden Ellan kommenttien innoittamana.

Tämä nimiasia minulle on yksi niistä kompromisseista, joita teemme miehen kanssa jatkuvasti. Asiasta olemme kyllä keskustelleet useasti ja syvällisesti. Oman nimeni (kohtalainen) harvinaisuus ja miehen nimen yleisyys ovat asioita, joiden vuoksi en halua ottaa pelkästään miehen nimeä. Minulle ei kuitenkaan (tai myöskään) ole tärkeää, että nimenomaan nykyinen nimeni siirtyisi mahdollisille lapsille, vaan se on osa minua, minkä vuoksi en halua luopua siitä kokonaan. Ja koska mieheni on minulle tärkeä kunnioitan myös hänen mielipiteitään ja arvojaan, joka saa minut ottamaan yhteiseksi nimeksi miehen nimen. Olemme siis keskustelleet myös minun nykyisen nimeni tai muun nimen ottamisesta yhteiseksi nimeksi.

Siitä olen Ellan kanssa erityisesti samaa mieltä, että on epätasa-arvoista kysyä vain naiselta perusteluja nimen valinnalle. Niin on omallakin kohdalla jo tapahtunut, kun kysyneille olemme kertoneet nimivalinnastamme. Ajattelen sen nimenomaan yhteisenä valintana, sillä se on muotoutunut yhdessä "pitkällisten neuvottelujen" aikana. Mieskin tässä taannoin minulle sanoi, että jos haluaisin pitää pelkästään nykyisen nimeni, ei hän minua pystyisi siinä estämään.

Muokattu: August 20, 2008, käyttäjä: Minette

[Ella]

Mukavaa, että on syntynyt keskustelua eikä minua ole ainakaan pahemmin teilattu, vaikka sitäkin odotin. Pari kommenttia.

Peppi Pitkätossu: totta, että aikaisemmat kommenttisi olivat yhtenä syynä tuohon siteeraamasi kohtaan viestissäni, mutta olen kyllä törmännyt myös muihin vähän vastaaviin täällä naikkareissa: että nainen vaihtaa nimensä siitä hyvästä, että mies joustaa uskontoasioissa. Itse katson, että nimi on sellainen asia, jossa ei kuulu joutua joustamaan - mitään joustamistahan ei tapahdu, ellei toinen ala esittää nimen suhteen vaateita. Kiitos kuitenkin, kun selvensit asiaa omalla kohdallasi - pitänee uskoa, että asiat voivat olla monitahoisempia (eli että aina ei ole kyse miehen vaatimuksesta, ainakaan ääneen esitetystä).

Minetten viestissä yhteen kohtaan haluaisin kommentoida vielä:

Tämä nimiasia minulle on yksi niistä kompromisseista, joita teemme miehen kanssa jatkuvasti. (...) Ja koska mieheni on minulle tärkeä kunnioitan myös hänen mielipiteitään ja arvojaan, joka saa minut ottamaan yhteiseksi nimeksi miehen nimen.

Minä näen tuon kumppanin arvojen ja mielipiteiden kunnioittamisen hieman toisin. Minäkin kunnioitan kumppaniani ja hänen arvojaan ja mielipiteitään = hyväksyn siis sen, että hän elää niiden (siis omien arvojensa) mukaisesti ja tekee sellaisia itseään koskevia ratkaisuja, jotka ovat sopusoinnussa hänen mielipiteittensä kanssa. Minun mielestäni tässä on jälleen yksi epätasa-arvoinen "ansa": jos nainen kunnioittaa miestään, sen katsotaan usein tarkoittavan, että nainen toimii itseään koskevissa asioissa miehen mielipiteiden mukaisesti. Minä taas näen asian niin, että minun ei pidä toimia jonkun toisen ihmisen mielipiteiden/arvojen mukaan, vaan omieni. Etenkään silloin, kun kyse on jostain hyvin henkilökohtaisesta asiasta kuten nimestä. Kunnioitus kuuluu molemmille: myös miehen tulee kunnioittaa sitä, että elän omien arvojeni mukaan samoin kuin minäkin kunnioitan hänen oikeuttaan elää omien arvojensa mukaan.

Jos joku esittää minulle kommentin, että enkö hyväksy / kelpuuta miehen nimeä, tai onko siinä jotain vikaa, kun en sitä ota, vastaan: Mieheni nimessä ei ole mitään vikaa ja hyväksyn sen täysin. Hyväksyn siis, että se on hänen nimensä, enkä vaadi häntä vaihtamaan sitä. Liian usein ajatellaan, että jos nainen hyväksyy miehen nimen, se tarkoittaa että hän hylkää oman nimensä ja vaihtaa sen miehen nimeen. Miksi ihmeessä näin? Eihän muutenkaan toisten ihmisten hyväksyminen tarkoita, että itse muuttuisimme heidän kaltaisikseen, vaan että nimenomaan hyväksymme erilaisuuden, sen, että toinen saa olla sellainen kuin on, erilainen (ja eriniminen) kuin itse on.

En myöskään pidä kaksoisnimen ottamista minkäänlaisena kompromissina. Kompromissi on mielestäni sellainen, että kumpikin joustaa ja että lopputulos on jotakuinkin tasapuolinen. Nimiasiassa kompromissi voisi olla omalla kohdallani vaikka sellainen, että ottaisimme jonkun kokonaan uuden yhteisen nimen, jos mies esim. sattuisi välttämättä yhteisen nimen haluamaan. Silloin kumpikin joutuisi vaihtamaan nimeä, eikä kummallakaan olisi etuoikeutta siirtää nykyistä nimeään mahdolliselle lapsellemme. Periaatteessa kuitenkin olen sitä mieltä, että nimensä suhteen kenenkään ei pitäisi joutua tekemään kompromisseja. Millä tavalla mies hyötyy konkreettisesti siitä, että saa riistää puolisoltaan tämän nimen? Miksi naisen täytyy hemmotella miehen sellaisia haluja, jotka eivät perustu tasa-arvoon ja aitoon naisen kunnioittamiseen? Onko nainen vastuussa miehensä "kunniasta", egosta, miehisyydestä, vai voisiko sittenkin olla niin, että ne ovat ihan miehen omalla vastuulla? Kunniamurhatkin perustuvat ajatteluun, jonka mukaan nainen on vastuussa perheensä/sukunsa miesten kunniasta ja miehisyydestä.

Mutta tietenkin jokainen pari saa tehdä niin kuin haluaa. Pakollinen loppukaneetti.

[enne_08]

Ellan kirjoitukset ovat aivan ihania ja ajatusta herättäviä. Mainittakoon vielä tässä, että pidin oman nimeni. Ja syynä ei ole mikään harvinaisuus tms. vaan se, että pidän todella paljon nimestäni ja se on osa minun identiteettiä. Toisaalta mieheni ei painostanut minua, vaikka sanoikin, että olisi kiva, jos ottaisin hänen nimensä. Hän ei kuitenkaan harkinnut minun nimeni ottamista, joten miksi minunkaan olisi pitänyt tosissani harkita oman nimen vaihtoa? Mietin kyllä asiaa siltä kannalta, että pitääkö minun suostua siihen...

Se on tosiaan kumma juttu, että häissäkin tullaan kysymään morsiamelta, että mikä sun nimi nyt sitten on. Ja joissakin paikoissa oli kirjoitettu suoraan että miehen etunimi ja minun etunimi + miehen sukunimi. Mielenkiintoinen oletus nykypäivänä.

[sanski_]

Tämä on kyllä ajatuksia herättävä ketju, oikein kiehtovaa luettavaa. Itse olen ollut alusta alkaen varma siitä, että naimisiin mennessä otan mieheni sukunimen. Mulle varmaan pukkaisi sen identiteettikriisin päälle, jos avioon astumisen jälkeen olisimme eri sukunimillä. Tähän tosin osaltaan vaikuttaa myös se, että itselläni ei ole omaa sukunimeäni kohtaan mitään erityisen suuria tunnesiteitä, sillä nykyinen sukunimeni on suomessa melko yleinen ja toisaalta en ole sukuni kanssa erityisemmin tekemisissä. (paitsi vanhempien ja sisarusten) Sulhaselle mainitsin eräänä päivänä, että otan hänen sukunimensä avioituessamme ja hän oli yllättynyt ja iloinen asiasta. Hän ei kuulemma itse ollut edes ajatellut asiaa ja oli sitä mieltä, että itse valitsen miten parhaaksi katson. Ja valintaani en lähtisi kenellekään perustelemaan sen enempiä, jos kyseltäisiin..mä-vaan-haluan-asian-olevan-näin.

[kolina]

Mulle on aina ollut itsestään selvää, että otan miehen nimen. Taidan olla vanhanaikainen.

Tyttönimeni on tosi harvinainen, nyt riittää yhden käden sormet laskemaan sen omistajat, kun minä hävisin kuvioista. Jonkinlaista haikeutta kai oli aluksi, olinhan ollut yli 30 vuotta sen niminen. Varsinkin vähän ennen häitä nimen vaihto epäilytti kovasti vaikkei mulla mitään nimen vaihtoa vastaan ollutkaan.

Nyt kun pari kuukautta on kohta mennyt, alkaa uuteen nimeen jo tottumaan.

Vasta viime viikolla meidän postiluukusta hävisi vanha nimi. Siitä tuli jotenkin hyvä olo tuntui, että nyt me ollaan yhtä perhettä ihan oikeasti. (Meillä on kaksi lasta ja yhdessä ollaan oltu vuosikaudet.)

Edelleen vaikeuksia tuottaa pankkikorttikuitin allekirjoitus, siihen tulee usein sutaistua ihan huomaamatta vanha nimi. Kassaneidit katsoo hitaasti, kun tokaisee, että oho, kirjoitin väärän nimen.

Puhelimeen olen vastannut vanhalla nimellä pari kertaa ja uuden nimen lausun jotenkin vihaisen kuuloisesti, kun yritän lausua sen oikein. Kieli meinaa mennä solmuun.