Sukunimen vaihtuminen - Identiteettikriisi?

[Suviela]

Reilu viikko nyt rouvailua takana, ja uusi nimi ottaa henkisesti aika koville. Rastitin itsekin nimiasian esteettömyystodistuksesta vasta kaksi tuntia ennen vihkimistä, joten ymmärrän erittäin hyvin teitä, joita nimiasia vaivaa. Halusin mieluiten yhteisen sukunimen, ja ymmärrän miestäni, että hän ei halua luopua omastaan, koska heitä on vain noin 10 sen nimistä. Nyt kun on viikon verran uuteen nimeen totutellut, niin minua suorastaan ahdistaa se, etten voi enää käyttää "omaa" nimeäni -vaikka asiaa hyvin pitkään pohdin, en suoraan sanoen uskonut sen ottavan näin koville.  :-/

Mieheni ei painostanut minua vaihtamaan, vaan halusin sen tehdä itse, vaikka se vaikealta tuntuikin. Aion siksi siis yrittää sopeutua valintaani ajan kanssa. Jos ei tuntemukset muutu, niin ainahan sitä voi ottaa omansa takaisin.

Muoks. Piti vielä lisätä, että sinänsä en koe sen vaikuttavan varsinaisesti omaan identiteettiini. Pikemminkin minusta tuntuu pahalta se, että minua ei osata yhdistää vieraiden silmissä enää nimen perusteella sinne mistä olen lähtöisin vaikka itse tunnen juureni uudesta nimestä huolimatta hyvin vahvasti.  

Oi miten ihanaa löytää kohtalotovereita tähän asiaan. Nimeä kannattaa pohtia ja todella miettiä, eikä tehdä yhtään kenenkään muun mieliksi päätöstä.

Olen ollut naimisissa reilut kaksi kuukautta ja sen ajan yhdysnimeni kantaja. Kortteja ja muita virallisia juttuja olen uusinut, vaikka välillä mielessä käy, että pitäiskö sittenkin vaihtaa takaisin vain omaan nimeen. Minulle tämä on ollut nimen omaan identitettikysysmys. Päätöksen tein itse, tiesin mieheni toiveen ottaa hänen nimensä, mutta päädyin kaikesta huolimatta yhdynimeen.

Ehkä tähän ajan kanssa tottuu...  :-/

Kokemukseni perusteella kannustan tekemään juuri, niin kuin itsestä parhaalta tuntuu! Ei ole kivaa olla joku muu kuin kokee oikeasti olevansa.

[marrasmorsian]

Mieheni sukunimi on harvinainen ja suojattu.

Huokaus. Miksi tätä täytyy hokea joka kerta kun palstalle eksyn..?

Edelleenkin: KAIKKI nimet ovat suojattuja. Tarkoittaa siis sitä, ettei kukaan ulkopuolinen = sukuun kuulumaton voi nimeä itselleen saada.

*typo korjattu*

[Clara]

Tuon ylläolevan olen minäkin kuullut...

Itselläni on kieltämättä jonkinlainen identiteettikriisi tästä nimiasiasta. Jotenkin tuntuu että suomalainen identiteettini kärsii jollain tavalla kun otan mieheni espanjalaisen nimen. Kun vielä etunimenikin on sellainen että se voisi hyvin olla myös espanjalainen, niin kriisi on valmis...minua tullaan varmaan nimeni perusteella usein luulemaan ulkomaalaiseksi.

[Guest lumikirsikka]

:-XItse en mistään hinnasta luovu omasta sukunimestäni, Olen ainoa naispuolinen henkilö suomessa tällä nimellä, Yhteensä meitä on viisi. Minun Isä, veljet, kummipoika ja minä. Tulevalla miehelläni on myös harvinainen sukunimi (suomessa 49kpl) Kaksoisnimeä voin harkita mutta omaani en vaihda. Tunnen että kuulun kuitenkin omaan sukuuni, ja nimi yhdistää meidät aina.

Veljen "vaimoista" en tiedä ottavatko he meidän nimen mutta eihän he oo alkuperäisiä, eihän?

Osaa hyvin samaistua tähän. Isovanhempieni kuoltua olimme isäni kanssa Ainoat Suomessa tällä sukunimellä. Olin silloin varma että pidän nimeni ja lapsille siirtyisi oma nimeni. Isäni sai kuitenkin uudesta liitostaan vielä pojan, joten paineet suvunjatkamisesta siirtyivät nyt 4 vuotiaalle veljelleni.  

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä että vaihdan nimeni, koska se helpottaa olekeluani ja  tod.näk. jopa työnsaantiani uudessa kotimaassani. Nimeäni ei siellä nimittäin osattu kirjoittaa kun "K" ei ole käytössä lainkaan.  K= CH

Lisäksi minulle tärkeää että koko perheellä sama nimi  

[otsooni]

Identiteettikriisin kourissa minäkin täällä, itsestäni tuntuu kuin luopuisin jostain elämää suuremmasta  , mutta toisaalta lasten kannalta ja käytännön vuoksi olisi helpompaa olla samalla nimellä. Lasten asioita hoidettaessa aina saa tehdä selvityksen kenen äiti ja yhteisissä asioissa kenen vaimoke. Mies haluaisi että ottaisin hänen nimensä. Seurailin foorumia nimenvaihtamisesta käytännössä niin tulin kyllä siihen tulokseen, että aika vaikeeta on saada kaikki paperit järjestykseen uudella nimellä.

[Guest WishfulThinking]

Nimiongelmia mullakin : . Tai oikeastaan miehellä - hän ei oikein sulata ratkaisuani ottaa hänen nimensä omani perään. Miehen mielestä se on hirveän pitkä (no niin on, mutta kyllä sen kanssa elää voi ja mitä väliä sillä on, onko sukunimi lyhyt vai pitkä..) ja hän haluaisi minun ottavan oman nimensä, koska se on hyvin harvinainen. Itse taas koen, että oma sukunimeni on osa minua.

[Guest Sannitus]

Mulla ei ole hajuakaan mitä teen tuon nimiasian suhteen... Itselläni harvinainen sukunimi, jolla minua on kutsuttu teini-iästä asti useammin kuin etunimellä (harvinaista naisihmiselle). Mieheni toivoisi kovasti, että ottaisin vihkimisen yhteydessä hänen sukunimensä, koska hänen mielestään sillä tavoin olemme enemmän samaa perhettä ja näyttäisimme sen kaikille ja koska niin on kuulemma tapana... Voisin vallan hyvin lahjaksi miehelleni (koska se hänelle on selvästi tärkeämpää kuin minulle) ottaa hänen nimensä ja unohtaa läheisen suhteeni tyttönimeeni, mutta sitä en siedä, että anoppini laulaa kylillä, että sen myötä olen tullut heidän sukuunsa. Jumaliste. Minulla on oma sukuni, enkä tahdo siitä erottautua (vaikka tietenkää mikään nimiasia ei minun mielestäni minua suvustani erota). Ja ihan vaan anoppini kiusaksi taidan sittenkin pitää oman nimeni. ;D ;D ;D

[susan]

Identiteettikriisiä ei täällä ihan nimenmuutos aiheuttanut, vaan ennemminkin hämmennystä. En osaa kirjoittaa uutta nimeäni allekirjoitukseen, en osaa kutsua itseäni uudella nimellä, tunnen itseni huijariksi kun käytän uutta nimeä papereissa - vähän kuin nimenmuutos olisi ollut leikkiä, eikä oikeasti tapahtunut. Asiaa ehkä vielä korostaa se, että uusi nimeni ei ole suomalainen, joten "leikkinimi"-fiilis korostuu. Olen kuitenkin tyytyväinen päätökseeni ottaa miehen nimi, mut tottuuko tähän ikinä?! nim. vajaa viikko takana

[Minduli]

Täälläkin painiskellaan nimiasian kanssa... tosin vasta nyt häiden lähestyessä. Tähän asti olen ollut (ja julistanut olevani) satavarma siitä, että nimeäni en vaihda vaikka mikä tulisi. Nimeni on harvinainen ja olen sukuni viimeinen, minulla ei ole edes sisaruksia. Olen yrittänyt "luoda nimeä" tällä nimellä, joka jääkin helposti ihmisten mieliin ja tunnen sukunimeeni enemmän kuuluvuutta kuin yhteenkään etunimistäni. Etunimeni voisin vaihtaa vaikka lennossa, minulla kun muutenkin on lempinimiä joka lähtöön, mutta sukunimeni on vahva, ehkä jopa erottamaton osa minua. Sulhaseni sukunimi on hyvinkin tavallinen ja hän on sen jo kerran vaihtanut teini-iässä äitinsä tyttönimeen, jonka tunsi enemmän omakseen. Olemme sopineet, että molemmat pitävät oman nimensä. Mies on sen verran vanhakantainen, että ei pysty taipumaan siihen ajatukseen, että ottaisi minun nimeni vaikka se merkitsisi minulle valtavan paljon. Hänelle sen sijaan on melko yhdentekevää minkä nimen otan tai pidän, kunhan hänen ei tarvitse vaihtaa omaansa.

Nyt kun häät lähestyvät, minua kuitenkin hieman kauhistuttaa ajatus siitä, että mahdollisella tulevalla perheellämme ei ole yhteistä nimeä. Lähinnä siltä osin, että minkä niminen/nimisiä laps(i)esta tulee? Minä en nimittäin aio olla eri niminen kuin lapseni, eli siitä selvinnee oma kantani... Syy siihen, miksi tyttönäkin pidän oman nimeni on se, että pystyn jatkamaan minuun muutoin päättyvää sukua ja sen nimeä. Ja tämän vaalimisen aion opettaa mahdollisille lapsillenikin, tytöille tai pojille. Yhdistelmänimeä en koe vaihtoehtona siksi, että se ei ole mitenkään yhteinen nimi, vaan silloin otan miehen nimen ja pidän omaani etukoristeena + että yhteinen miehen nimemme on automaattisesti sitten mahdollisten lastemme nimi.

Sulhanen tietää suhtautumiseni lapsien nimeen ja on todennut, että hänen maailmansa ei kaadu vaikka hänen lapsensa eivät olisikaan saman nimisiä kuin hän. Jotenkin vain jaksan tätä epäillä. Puhuihan hän sukunimistäkin varsin suosiollisesti ja antoi seurustelun aikana ymmärtää, että ei ole mitenkään mahdotonta etteikö hän voisi vaihtaa nimeään ja ainoa huoli hänellä oli, että heidän sukunsa nimi ei jatku kun veljellään oli vain tyttöjä. No, nyt on poikakin talossa, eli sitäkään huolta ei enää ole. Mieli kuitenkin muuttui ja suopea asenne kaikkosi kun tosi tuli kyseeseen. Että jotenkin en jaksa uskoa, ettäkö enää ei olisi lapsen nimellä väliä sitten kun se lapsi on todellinen ja olemassa

Näin 2000-lukulaisena modernina naisena sisäistä feministiäni häiritsee suuresti se, että vaikka perustelut ovat ikäänkuin minun nimeni puolella, tunnen syyllisyyttä siitä, että teen itselleni hyvältä tuntuvan valinnan tai vaadin nimelleni sille "kuuluvaa" oikeutta. Miksi ihmeessä minä tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan jatkaa sukuani? Asia, joka mieheltä on oletettavaa ja jopa vaadittavaa, onkin naiselta itsekkään tuntuista? Onko tämä tätä ikuista katumusta niistä oletetusta seitsemästä kuolemansynnistä vai mitä ihmettä...

Huomaahan sen täällä palstallakin: kirjoittajat haikailevat omaa nimeään ja miettivät ottaisivatko yhdistelmän vain miehen nimen. Lähes kukaan ei edes maininnut vaihtoehtona sitä, että miehenkin tulisi pohtia oman nimensä vaihtamista.

Onko täällä muita, jotka aikovat kulkea omia polkujaan mutta eivät tiedä kuinka sovittaa askeleensa näihin viime vuosisadan aikaisiin fakkiutuneisiin sukupuoliasetelmiin?

[iiris77]

Hei Minduli!

Meillä oli lauantaina häät ja mieheni otti tosiaan minun sukunimeni. Nyt on sitten sama nimi molemmilla. Meillä sama tilanne että sukuni olisi loppunut jos olisin vaihtanut nimen. Ja vaikka mies ei olisi ottanut nimeäni, olisi se ollut ihan itsestäänselvä asia että lapset olisivat tulleet minun nimeeni ja minäkin aion vaalia tätä meidän sukunimeä ja yrittää opettaa lapset myös vaalimaan.

Jos miehesi haluaa pitää oman nimensä, pitäköön minun mielestäni. Ei nykypäivänä ole mikään itsestäänselvyys että nimet olisivat aina samat. Kunhat muistat sitten pitää pääsi lasten ristiäisissä

Ja voihan miehesi vaihtaa nimen myöhemminkin kun huomaa että kaikki muut ovat toisella nimellä. Uskon että miehille se on paljon yhdentekevämpää ja ehkä miehesi ei vaan ole ajatellut tätä asiaa vielä loppuun asti ja siksi ei ole valmis sukunimen vaihtamiseen...monesti miehet on niin hitaita lämpiämään.

Tsemppiä nyt ja pidä ihmeessä pääsi! Kyllä se on ihan tasa-arvoakin että saat tehdä syyllistymättä juuri sen päätöksen minkä itse koet parhaaksi ja jos joku sinua syyllistää niin piru vie. Meillä miehen äiti vähän syyllisti kyllä humalapäissään mutta minusta tämä nimiasia meillä ainakin olin niin täysi itsestäänselvyys ettei siinä ollut mitään sanomista kenelläkään. Ikävä kyllä että JOUTUI perustelemaan asiaa kaikille, kenellekään ei olisi kelvannut että teemme sen ilman mitään erityisempää syytä...

[Minduli]

Se nyt vielä puuttuisi, että joku sortuisi syyllistämään minua.. Todennäköisesti tarraisin vieläkin tiukemmin kiinni kannastani silloin  ;D Sulholle täytyy antaa pisteet siitä, että hän tosiaan harkitsi vakavasti nimensä vaihtamista, tunnusteli asiaa, makusteli, mutta tuli siihen tulokseen ettei tuntisi oloaan kotoisaksi. Ja sehän on tietenkin hänen oikeutensa, aivan kuten minullakin oman nimeni pitäminen.

Hyvä kuulla, että on muitakin nimeensä tiukasti takertuneita! Onnea ja menestystä liitollenne  

[Guest Chrisu]

Näköjään täällä on muitakin saman "ongelman" kanssa painiskelevia... Jotenkin on tuntunut, että kaikki vaihtavat nimensä sitä sen kummemmin pohtimatta, mutta ilmeisesti tilanne onkin hiukan eri   Itselläni on harvinainen nimi, jonka haluaisin ehdottomasti pitää. Mieheni nimessä ei ole mitään vikaa, mutta se ei vaan kerta kaikkiaan tunnu omalle ja miksi tuntuisikaan, kun on koko ikänsä ollut eri niminen. Ainoa asia mikä mietityttää on juuri se, että mikäli lapsia siunaantuu olisi kiva ja myös ehkä helpompaa olla samanniminen perhe. Mutta kaikesta huolimatta vahvasti ollaan siihen suuntaan menossa, että oman nimeni pidän, mutta katsotaan mikä on lopputulos...  ;D

[Guest]

Identiteettikriisiä ei täällä ihan nimenmuutos aiheuttanut, vaan ennemminkin hämmennystä. En osaa kirjoittaa uutta nimeäni allekirjoitukseen, en osaa kutsua itseäni uudella nimellä, tunnen itseni huijariksi kun käytän uutta nimeä papereissa - vähän kuin nimenmuutos olisi ollut leikkiä, eikä oikeasti tapahtunut. Asiaa ehkä vielä korostaa se, että uusi nimeni ei ole suomalainen, joten "leikkinimi"-fiilis korostuu. Olen kuitenkin tyytyväinen päätökseeni ottaa miehen nimi, mut tottuuko tähän ikinä?! nim. vajaa viikko takana

Vaikka nyt sulla onkin jo ollut hiukan päälle pari viikkoa aikaa totutella uuteen nimeen, niin onhan se siltikin vielä aika tuore juttu. Mulla meni pari kuukautta niin, että aloitin esittelemään itseni tyttönimellä, mutta yleensä ekan tavun aikana huomasin, ja korjasin että eiku. Kerran puhelimessa kerroin jonnekin tietojani, ja mies huusi sukunimen kohdalla viereisestä huoneesta, että etkä oo Tyttönimi, kun oot Avionimi  ;D

Eli se uuteen nimeen tottuminen ottaa aikansa, olet kuitenkin koko elämäsi (jota olettaisin olevan takana ainakin 20 vuotta) kulkenut tyttönimelläsi ja vain pari viikkoa avioliiton mukana saadulla. Eihän se mikään ihme ole, ettei siihen heti totu.

Nimim. Vieläkin joskus lääkärissä ihmettelen, että ketä tarkoittavat, jos pelkällä sukunimellä kutsutaan  

[Joppis]

Aikanani tämä viestiketjun aloitin, niin voisin nyt varmaan vähän omia tuntemuksia jälleen tuoda esiin.

Nyt olen elellyt uudella sukunimelläni reilut 2 vuotta ja olen kyllä sisäistänyt sen täysin. Tyttönimeni tuntuu jotenkin vieraalta nyt. Toisaalta minulle ei alun alkaenkaan nimenmuutos ollut kriisin paikka mutta kyllähän se ihan alkuun oli vähän outoa. Luulen kyllä, että ystävilleni ja tuttavilleni oli vaikeampi mieltää minut alkuun avionimellä eikä tyttönimellä.

Mutta nämähän ovat jokaisin ihan omia päätöksiä ja jokainen tehköön valintansa sen mukaan mikä oikeammalta tuntuu. Ja voihan sen sukunimen sitten joskus vaihtaa, jos tuntuu siltä.

Itse olen kyllä kokenut, varsinkin nyt kun tuota jälkikasvuakin on, mukavalta, että meillä kaikilla on yhteinen sukunimi.

[Tricy]

Ihana kuulla etten ole yksin... Mulla nimikriisi johtuu siitä, että koen olevani niin eri planeetalta, kuin sulhoni vanhemmat. Vaikka Nimi on monella muullakin tulevalla sukulaisella, en osaa samaistua uuteen, ehkä tulevaan nimeeni. Lisäksi nimi sanottuna "kolahtaa korvaan", koska molemmat nimet alkavat sen jälkeen samalla kovalla konsonantilla... Yhdysnimeäkin olen miettinyt, se kuulostaa edes hiukan paremmalta.

En todellakaan tiedä mikä nimeni tulee olemaan, aikaa miettiä ja maistella nimeä, on onneksi vielä vuosi. Saa nähdä miten käy.  :-/

[Nelly80]

Nimiongelmia täälläkin...  :-/ Oma tyttönimeni ja sulhaseni sukunimi ovat ihan perinteisiä, yleisiä, suomalaisia sukunimiä kumpainenkin eli ajatus hänen nimensä ottamisesta ei ole tuottanut ongelmia siksi, että nimi olisi mitenkään erikoinen... ongelman tuottaa se, että jos otan mieheni sukunimen, minulla on sitten sama nimi yhdistelmä kuin anopilla. Eli ollaan sitten etu- ja sukunimikaimoja hänen kanssaan...  :-?

Asumme kyllä ihan eri paikkakunnilla, että mitään postin tai minkään muunkaan sekaannusta asiasta ei pitäisi tulla, mutta jotenkin vaan mietittyttää, että haluanko kuitenkaan olla täysin samanniminen kuin anoppi. Seurustelun alussa mieheni heitti vitsinä, että "se on aika hauskaa, jos joskus mennään naimisiin niin sinusta tulisi saman niminen kuin äitini on...". Siinä vaiheessa vielä ajatus naurattikin, mutta jälkeenpäin sitä on alkanut miettiä enemmän, että kuinkahan "hauskaa" se sitten ihan oikeasti olisi.

Vaihtoehtojahan tietysti on... mieheni voisi ottaa minun nimeni tai voimme tutkia sukutauluja kokonaan uuden nimen toivossa, mutta jotenkin kuitenkin olen sen verran vanhanaikainen, että haluaisin mieheni nimen. Hankalaa...  :-[

[amez]

Kyllä, kriisiä pukkaa isosti! En olisi uskonut minkä identiteettikriisin ja jahkailun nimenvaihto tai -vaihtamattomuus toisi tullessaan...Mies haluaisi perheellä olevan yhteinen nimi, perinteikkäästi miehen sukunimi. Itselle kuitenkin oma nimeni merkitsee hyvin paljon, enkä haluaisi siitä luopua. Olen miettinyt väliviiva-vaihtoehtoa, mutta omassa sukunimessäni on 9 kirjainta, miehen 8 kirjainta. Lisäksi oma nimeni on ruotsinkielinen, ja miehen tuiki tavallinen -nen päätteinen suomalainen nimi, joten yhdistäminen arvelluttaa. Mikäli lapsia joskus siuntaantuu haluaisin minäkin että nimi olisi yhteinen koko perheellä, mutta tunnen että nykyinen sukunimeni on vahvasti osa minua. Sukunimeni ei ole mitenkään harvinainen, muttei tuikitavallinenkaan. Tarkemmin ajatellen se on "kova", paljon kovia konsonantteja kun taas miehen nimi taipuu pehmeästi. Lisäksi sukunimeäni ei koskaan osata kirjoittaa oikein. Mutta kuitenkin tunnen ahdistusta siitä, etten osaa päättää mitä tehdä. Mieheni ei pidä väliviiva-nimistä. Koomisinta on, että kummatkin haaveilimme ottavamme miehen isoisoisän nimen takaisin, jonka hän on aikoinaan suomentanut. Mutta tässäpä pisti anoppi kapuloita rattaisiin, ja mies taipui äitinsä tahtoon, riidan pelossa. Tämä saa todella karvani nousemaan pystyyn. Olen kallistumassa väliviivaan, mutta 17 kirjainta sukunimessä hirvittää. Onneksi etunimi on lyhyt, 4 kirjainta. Olen todella hukassa tämän asian vuoksi, eikä häihinkään ole kuin reilu kuukausi enää!  :-?

kuukauden verran rouvailua takana...ja väliviivahan siitä tuli! Tuntuu omalta, ja nimmarikin alkaa luonnistua...Kaupan kassalla tosin toisinaan tuntuu että kassaneiti naputtelee sormiaan tiskiin raapustaessani 17 kirjaimista ihanuutta kuittiin, mutta kyse taitaa olla enemmänkin omasta vainoharhaisuudesta...Kehitteillä on nopeampi nimmarisutaisu ko.tilanteita varten, mutta kaikki ajan kanssa. Tämä ratkaisu sopi minulle, enkä ole päivääkään painiskellut katumuksen kourissa ratkaisuni vuoksi...Näin ne tuntemukset muuttuu...

[Sleeping Sun]

;D No, tyttönimellä olin 20 vuotta, nyt olen ollut reilut 9 vuotta exän sukunimellä kun en jaksanut koskaan takaisin vaihtaa vaikka tyttönimeni olikin harvinainen. Olen siis eronnut n. 6,5 vuotta sitten. Työurani olen tehnyt exän nimellä, työkaverit ovat jopa oletettaneet tämän olevan tyttönimeni

Ei siis enää aiheuta kriisiä tuleva uusi nimenvaihto, helpotus vaan kun on hyvä syy vaihtaa exän nimi pois. Muuten olin kyllä niin laiska etten jaksanut läpikäydä vaihtoruljanssia ja olihan sitä kiva olla tyttären kanssa samanniminen nämä vuodet. Ja oli sitäpaitsi kivaa olla "tuntematon" tuikitavallisen sukunimen kanssa kun tunnettu harvinaisen kanssa... ;D

Vaikka suvut ovat minulle tärkeitä niin en leimaudu niin kovasti nimeen etten sitä voisi vaihtaa. Olen sitäpaitsi niin vanhanaikainen että olen aina ajatellut vaihtavani miehen nimeen joten totuttu on jo etukäteen...

[Lieska]

Mä olen menettämässä järkeni tän sukunimiasian kanssa.

Miehen nimen ottamisesta meni maku, kun appivanhemmat päättivät olla tulematta meidän "jälkijuhlaan" Suomessa, koska ei ole kirkollista vihkimistä ja tän lisäksi kertoivat mielipiteensä siitä, ettei ole olemassa kuin se mahdollisuus, että mä otan heidän suvun nimen. Paloiko käämi? EiPÄ!

Oma nimi on erittäin erikoinen ja harvinainen. Niin erikoinen, että olen saanut kuulla siitä pienen ikäni ja tahtoisin välillä olla ihan "tavallisen" niminen.

Näiden lisäksi on vielä vaihtoehtona ottaa takaisin mun suvun vanha nimi, jolloin ei tarttisi ottaa miehen nimeä ja pääsisin eroon nykyisestä.

Arpomaanko tässä prkl joutuu?! Toisaalta olisi kiva olla saman niminen miehen kanssa, mutta onko sillä oikeasti mitään väliä? Ollaanhan me seurusteltukin eri nimisinä.

Alkaa vähitellen v*t*tt**n koko homma.

[Taiga]

Paljon asiaa ja ajatelemisen aihetta tässä ketjussa... Itse olen päättänyt, että otan tulevan mieheni sukunimen. Olen jo kerran aiemmin vaihtanut sukunimeäni nuorempana, kun vanhempani erosivat. Otin tuolloin äitini tyttönimen, koska olen aina tuntenut äitini suvun läheisemmäksi, ja riitaisen eron aikaan omat tunteeni isää kohtaan olivat kaikkea muuta kuin lämpimät... Kyse oli siis pesäeron ottamisesta isän puoleen. Tätä sukunimeä olen kantanut nyt reilut kymmenen vuotta, ja tietyllä haikeudella kyllä suhtaudun siitä luopumiseen. Mutta koska olemme mieheni kanssa molemmat perinteistä tyyppiä, tahdomme perheellemme (toivottavasti lapsiakin meille joskus suodaan) yhden yhteisen sukunimen. Mutta se on tietysti kovin yksilöllistä, miten tärkeänä kukin tällaiset asiat kokee. Nykyaikana on ainakin hyvä, että jokainen saa tehdä oman valintansa, eikä laki pakota nimeä vaihtamaan...

[Guest Kleita]

Onpa tosi harmillista kuinka moni "joutuu" vaihtamaan sukunimensä painostuksesta tai perinteen vuoksi. Tai jotta perheellä olisi sitten sama nimi. Koska kyllähän se mieskin sen nimen voisi vahtaa.. tai ne lapset ottaa sen äidin nimen. Jos nainen niitä lapsia ensin 9 kuukautta kantaa sisällään ja mahdollisesti kärsii pahoinvoinnit, tai jopa syrjinnän työpaikkoja hakiessaan, niin kyllä hänellä

vähintäänkin

pitäisi olla oikeus antaa sukunimensä lapsilleen.

Itse olen joskus miettinyt tutkia mikä olisi sukumme naisten, eli isoäidin isoäidin tyttönimi ja ottaa sitten se nimekseni. Mieheni nimeä en kuitenkaan ottaisi missään nimessä. Minulle se on lähinnä periaatekysymys. (Voisin keskustella asiasta vain ja ainoastaan jos mieskin harkitsisi vaihtoehtoisesti minun nimeni ottamista)

Onneksi tuttavapiirissäni on muutama pariskunta joissa mies on ottanut vaimon sukunimen. On tämäkin seksistinen perinne siis katoamassa pikkuhiljaa..

PS: Itse en kysynyt heitä perusteluja ratkaisulleen. Mutta ne parit joissa nainen ottaa miehen nimen - heiltä usein kysyn miksi..

[Guest Blossom]

Onpa tosi harmillista kuinka moni "joutuu" vaihtamaan sukunimensä painostuksesta tai perinteen vuoksi.

Aika iso osa ihmisistä vaihtaa sukunimensä ihan vapaaehtoisesti. Minä en todellakaan JOUDU ottamaan miehen sukunimeä vaan SAAN ottaa sen.

Mieheni nimeä en kuitenkaan ottaisi missään nimessä. Minulle se on lähinnä periaatekysymys.

Omaa nimeäni en pitäisi missään nimessä. Minulle se on lähinnä periaatekysymys.

Mutta ne parit joissa nainen ottaa miehen nimen - heiltä usein kysyn miksi..

Onpas nokkelaa miksi sitä vaihtoehtoa pitäisi perustella yhtään sen enempään kuin sitä jos pitäisi oman nimensä tai jos mies ottaisi naisen sukunimen?

[Lieska]

Mun mies tuli eilen reissultansa kotiin ja ratkaisi mun jättimäiseksi paisuneen ongelman, jota olin syhertänyt kaikella tarmollani koko pitkän päivän. Tuumasi, että jos ajatus nimenvaihdosta kerran tuntuu noin pahalta, niin sitten mun nimi ei vaihdu. Ja jos joskus tahdon (mikäli saadaan esmes yhteisiä lapsia) ottaa miehen nimen, niin vaihto voidaan hoitaa silloin. Ei tehdä kärpäsestä härkästä. Tuumasi, että hän rakastaa mua, oli mun nimi mikä tahansa. Piste.

Problem solved. Onneksi mulla on fiksu mies

[marrasmorsian]

Toisaalta olisi kiva olla saman niminen miehen kanssa, mutta onko sillä oikeasti mitään väliä?

Teillä on asia onneksi jo ratkennut, mutta meidän vaihtoehto oli se, että otettiin kokonaan uusi nimi. Minulle se vaihtui ensin ja mies otti sen sitten käyttöönsä kun mentiin naimisiin.

[Elmis]

Mä puolestani odotan jo, että saan vaihtaa sukunimeni miehen sukunimeen. Oma sukunimeni on paitsi ruma, myös tosi yleinen ja kaiken lisäksi mulla ei oo siihen mitään tunnesiteitä. Vanhempani ovat eronneet, ja isääni (jonka sukunimi mulla siis on) en pidä yhteyttä. Äiti vaihtoi nimensä uusiin naimisiin mennessä ensin yhdysnimeksi mun sukunimi-uus sukunimi tyyliin mutta sittemmin on vaihtanut nimensä kokonaan tähän uuteen sukunimeen. Ainoa samanniminen sukulainen, johon siis yhteyttä pidän, on mun sisko - eikä hänkään liiemmin nimestä pidä, joten luultavasti naimisiin joskus jos menee niin nimen vaihtaa.

Identiteettikriisi voi tulla siks, et aion samalla kun uusin muutenkin ajokortit ym häiden jälkeen ni vaihtaa myös etunimeni lempinimeeni, jolla mua lähes aina kutsutaan. Saattaa se kuitenkin olla hassu hetki kun näkee ekan kerran papereissa ihan muun nimen ku mitä niissä on aiemmin lukenu