Sukunimen vaihtuminen - Identiteettikriisi?

[Nele]

Totta. Mutta ainakin minä olen usein huomannut, että silti puhutaan niistä alkuperäisistä Virtasista. Eli jos sanotaan, että "Me Virtaset olemme aika kiukkuista väkeä", niin tarkoitetaan nimenomaan alkuperäisiä Virtasia, vaikka suvun tyttäret olisivat jo vaihtaneet nimensä.

Joo, näitäkin on. Mun tuttavissa on paljon nuoria aviopareja/perheitä, jotka puhuu siis tästä kohtuullisen uudesta perheyksiköstä "me Virtaset"-tyyliin, vaikka rouva Virtanen on syntynyt ihan muun nimisenä.

[Ei]

Joo, näitäkin on. Mun tuttavissa on paljon nuoria aviopareja/perheitä, jotka puhuu siis tästä kohtuullisen uudesta perheyksiköstä "me Virtaset"-tyyliin, vaikka rouva Virtanen on syntynyt ihan muun nimisenä.

Ai, tarkoitit siitä sitä, kun puhutaan omasta perheestä Virtasina. Luulin ensin, että tarkoitit sitä, kun puhutaan koko suvusta. Tuollaisia varmasti on kyllä. Itsestä tuntuisi kyllä oudolta ruveta yhtäkkiä häiden jälkeen korostamaan sitä, miten "me Virtaset" tehdään sitä ja tätä.

[Coordinator]

Minusta sukunimi on osa identiteettiä. Nykyinen sukunimeni liittyy erityisesti siihen identiteettini osaan, joka määrittyy isäni ja hänen sukunsa kautta. Mutta koska tämän palasen osuus identiteetistäni on murrosiästä lähtien pienentynyt, ja pienenemistahti kiihtyi entisestään tavattuani mieheni, koen luonnolliseksi ottaa miehen nimen avioituessamme.

Eli ymmärrettävästi sanottuna:

- Sukunimeen liittyvältä identiteetiltäni olen aiemmin ollut vahvasti isäni niminen

- Nyt kellun isän nimen ja miehen nimen välimaastossa; lisäksi jonkin verran tunnen olevani myös äitini niminen, kun hän vaihtoi takaisin tyttönimeensä

- Naimisiin mennessäni koen helpotukseksi, että saan jättää isän ja äidin nimet taakseni ja ottaa mieheni sukunimen. Avioitumishetkellä identiteettini on varmasti jo sen verran "miehenniminen", että tuntuu vain hyvältä ottaa se nimi myös käytännässä.

Mutta tällä ei kuitenkaan ole paljoa tekemistä sen kanssa, mitä tunnen äitiäni ja isääni kohtaan. Olen edelleen ihan yhtä paljon heidän tyttärensä, nimellä ei ole siihen vaikutusta.

Ottakaa tästä selvää  ;D

[Aino_Stenholm]

avioliitot voivat tulla ja mennä, mutta lapsuuden/nuoruuden identiteetti säilyy.

[Nera]

En tunnusta mitään isompaa kriisiä nimenvaihdon suhteen, mutta asian lähestyessä on se tullut konkreettisemmaksi ja välilllä vähän mietityttää. Olen päättänyt ottaa tulevan mieheni nimen. Se ei tunnu nyt kovin omalta, varsinkin kun on vieraskielinen, mutta kaipa jokainen nimenvaihto vaatii oman totuttelun. Jotenkin vaan minusta tuntuu mukavalta ajatus, että mahdolliset tulevat lapset ovat kanssani samannimisiä.

[kettuRouva]

Kyllä se mullakin vaikutti identiteettiin, mutta oikeeseen suuntaan: "ollaan nyt samaa perhettä!" En toki vähättele niitä jotka EIVÄT halua nimeään vaihtaa! Musta se vaan tuntu luonnolliselta, oli ilo saada mieheni sukunimi, vaikkei sukunimissämme ollut kauheasti "tasoeroja"

[hihhei]

Loppujen lopuksi se on mulle ihan sama, minkä niminen olen, kunhan ei ihan rivoksi tms mene.

Minuuteni ei ole ikinä ollut nimestä kiinni, kyllä siihen vaikuttaa ihan muut asiat. Sukukaan ei yhdistä, joten se ei minua nimiasioissa pidättele.

Nimeni on vaihtunut jo kolme kertaa äitini avioeron ja oman (ex)avioliittoni vuoksi. Josko nyt sitten pysyisin tulevan nimisenä muutaman vuosikymmenen...kait siihenkin tottuu...

[Jossu-]

Minä olen soutanut ja huovannut nimenmuutokseni kanssa.. Todennäköisesti otan pelkästään mieheni nimen. Uskon, että aluksi olen vähän hukassa uuden nimen kanssa. Muru lohdutti minua, että edelleen minä olen "Jossu-" vaikka sukunimi onkin erilainen. Eräs kaverini sanoi, että totta kai otetaan miehen nimi. Siten entiset luokkakaverit tietää, että on päässyt naimisiin ;D

Toisaalta olen ajatellut, että pääsen nimeä vaihtamalla vähän "irtaantumaan" äidistäni. Hänellä on vähän paha tapa vieläkin vähän liikaa sekaantua minun asioihin.. Joskohan sitten ymmärtäisi, että olen jo aikuinen.

[Alba]

Minä en vaihda sukunimeäni koskaan. Minulla on hyvin harvinainen sukunimi, olen siitä ylpeä ja koen olevani tämän suvun edustaja. Etunimestäni pidän paljon vähemmän kuin sukunimestäni. Nimen vaihto olisi varmasti identiteettikriisi minulle.

[Guest Sandramaria]

Ei ole ollut kriisi. Hyvältä on uusi nimi tuntunut eikä olokaan tunnu kovin erilaiselta. Nimen kirjoittaminen sujuu jo rutiinilla, mutta puhelimessa saatan äkkiseltään lipsauttaa tyttönimen... identiteettini on silti säilynyt ihan samana, ei ole uusi nimi luonnetta muuttanut.

[Tuulen tupa]

Sukunimeni on harvinainen ja erikoinen, sitä on joka paikassa joutunut tavaamaan ja selittelemään. Sitä myötä se on myös muodostunut hyvin vahvaksi osaksi identiteettiä. Joskus lapsena ja nuorena se harmitti, että aina sai selittää (kun joutuu vähäksi aikaa "tarkastelun" alle) mutta nykyään jo hymyilyttää.

Tunnen itseni sen verran hyvin, että en mene vaihtamaan nimeä: se olisi takuu varma kriisin paikka.

[Guest Eshter]

Mulla taas ei ollut kovinkaan kiinteää suhdetta omaan sukunimeeni, joten vaihto kivempaan ja harvinaisempaan oli vaivaton. Ja mulle on tärkeää, että perheellä on yksi yhteinen nimi (oli se sitten miehen, vaimon tai keksitty).

Opin uuden nimen aika äkkiä. Mulla on tosin vielä kaksi tilannetta, missä meinaa välillä lipsahtaa oma vanha sukunimi: kun vaikka töissä vastaan jonkun toisen puhelimeen: Maija Meikäläisen puhelimessa se ja se, silloin lipsahtaa vanha sukunimi helposti. Ja joskus puhun itsestäni kolmannessa persoonassa sukunimellä, se on sellainen vanha tapa, niin en osaa mieltää siihen kohtaan uutta nimeäni.

[Guest memmuska]

En usko nimenvaihdon olevan minulle kriisi. Olen koko pienen ikäni kuulunut kahteen sukuun, joista toisen nimeä kannan. Silti ihan yhtä paljon olen tuntenut kuuluvani molempiin, ja kun on sukunimellä viitattu äidin sukuun (tyyliin me Meikäläiset olemme sellaisia ja tällaisia) olen silti tuntenut kuuluvani joukkoon. Nyt sitten avioliiton kautta liityn kolmanteen sukuun, ja minusta on ihan luonnollista ottaa uusi sukunimi. Syy tähän on se, että haluan, että koko perheellä on sama nimi (jos vaikka lapsia joskus siunaantuisi) ja lisäksi se, että sulhasen nimi on harvinaisempi kuin omani, ei siis tule niin paljon koko nimi kaimoja vastaan. Kriisin tulemiseen vaikuttaa varmasti myös se, kuinka paljon uuteen nimeen on ehtinyt ajatuksissaan totutella. Mutta kyllä uusi nimi silti varmasti aluksi oudolta tuntuu...

[Guest Eloora]

Mitään identiteettikriisiä en kokenut, mutta kyllä nimen muuttuminen vaikutti enemmän kuin etukäteen ajatteli. Identiteetti muuttui. Tosin niinhän se muuttui muutenkin rouviintumisen myötä, samoin kuin se on muuttunut uusiin paikkoihin muuttamisen myötä, opiskelujen myötä jne.. Minusta se vain on luonnollista, että identiteetti muuntuu elämän myötä. En edes haluaisi olla "sama" kehdosta hautaan, se jos mikä olisi luonnotonta. ;D

[Guest Teresa84]

Yritän olla miettimättä asiaa. Vaikka oon päättänyt jo ajat sitten että tulen ehdottomasti ottamaan miehen sukunimen niin kyllä se silti vähän mietityttää et miltähän mahtaa tuntua ensimmäistä kertaa tehdä allekirjoituksia uudella nimellä   Mutta eiköhän kaikkeen totu. Ja tulihan meille taas joulukorttejakin yhteisellä sukunimellä  

[ano]

Nuorempana olin sitä mieltä, että otan luonnollisesti miehen nimen, kun avioidun. Nyt en enää ottaisi. Oma sukunimeni on omani ja mies saa pitää omansa. Lapsiet saisivat isänsä sukunimen. En tiedä sukunimen vaihtamisesta identiteetin kannalta, siis että olisiko sillä jotain menrkitystä.

[Guest Niinu25]

Pientä haikeutta oli, mutta ihanalle tuntuu olla samanniminen kuin aviomieheni. Tulee entistäkin enemmän olo, että tämä on meidän oma perhe. Minulle oli selvä päätös ottaa mieheni nimi.

[Alya]

Mulle ei juurikaan identiteettikriisiä ole tullut, mutta ihan sellainen käytännön kriisi -mulla on kaksiosainen etunimi, joista vain eka kutsumanimi, ja arvatkaapas, onko tullut nimen kanssa sekaannuksia kaikissa järjestelmissä ym??  Nytkään en (taaskaan) pääse koulun systeemiin, kun on joku osa nimestä väärin syötetty... >

Sellainen hassu juttu oli, että meinasin tosissaan vaihtaa samalla etunimeni, ottaa sen "turhan" väliviivan pois, kun kerran muutenkin kaikki paperit uusin, mutta enpäs sitten voinutkaan... ;D Tuntui ratkaisevalla hetkellä liian isolta muutokselta kaikkineen, vaikka olen tuota väliviivaa vihannut koko elämäni. No, kai se sitten siellä roikkuu hautaan asti. :

[Guest hienostolainen]

Voi olla, että en vaihdakaan, kun identiteettikriisiä pukkaa...

[Guest]

En vaan pysty vaihtamaan, vaikka ei miehen nimi ole yleinen. 25 vuotta olen tällä nimellä kulkenut ja en vaan ymmärrä miksi minun pitäisi vaihtaa, eihän sulhokaan vaihda. Osittain jääräpäisyyttä, mutta jotenkin on vaan semmoinen tunne että menettäisin osan omaa itseäni sukunimen vaihdon myötä. Kärjistetysti sanoisin haluan olla tasavertainen puoliso, en vaan vaimo ja jotenkin tuo miehen nimen otto korostaa sitä. Älkää kukaan loukkaantuko tuosta edellisestä (en nyt ihan tuota sanatarkasti tarkoita), en vaan paremminkaan osaa artikuloida tuntemusta... On vaan mun henkilökohtainen tuntemus, en todellakaan ajattele näin muiden kuin itseni kohdalla.

[chic_bride]

Tinker_Bell, mä luulen että ymmärrän mitä tarkoitat. Itselläni on vähän samanlaisia ajatuksia. Aion todellakin pysyä omannimisenä itsenäni, enkä liittyä mieheeni tai hänen sukuunsa, vaikka en olekaan mielettömän ihastunut nimeeni. Nimen vaihtamisesta seuraisi kuitenkin minun kohdallani liian iso identiteettikriisi.

[Gurmeli]

Meillä nimen vaihtuminen on pienen kriisin paikka, jos se vaihtuu. olen sukuni ainoa tämän nimen jatkaja...isän puolelta ei ole serkkuja eikä mulla ole sisaruksiakaan. Sitä paitsi mua on harrastuspiireissä aina kutsuttu pelkällä sukunimellä.. Mies ei halua minun nimeäni enkä minä hänen... Mulle se yksinkertaisesti on identiteettikysymys. mutta entä se yhteinen sukunimi koko perheelle jos lapsia tulee????

AAAAARGH!  ;D    ;D

[Lepinkäinen]

Aion pitää omani. Tunnetasolla sukunimeni merkitsee minulle sitä, että tiedän kuka olen ja mistä olen tulossa. Sukuni on minulle tärkeä ja koska vierastan edelleen pikkaisen mieheni sukua, jätän hyvillä mielin noudattamatta tätä perinnettä. En kauheasti koe meneväni mieheni sukuun ja jättäväni omaani, joten sikälikään symboliikalla ei ole väliä.

Satun myös pitämään sukunimestäni ihan esteettiseltä (auditiiviselta?) pohjalta; se on selkeästi suomenkielinen, se tarkoittaa sanana jotakin, on lyhyt ja sopii yhteen etunimeni kanssa. Samannimisiä ei taida Suomessa olla muita. Tietenkin olisi kiva olla mieheni kanssa samanniminen, mutta ei niin kiva että antaisin omani pois. Yhdysnimi kuulostaisi meillä aika kummalliselta, muuten olisin harkinnut sitä vakavammin. Mahdollisten lapsien nimestä ei ole vielä tietoa, ehkä he menisivät miehen nimellä sitten.

Siirtymäriittinä ja statuksen vaihdoksena nimen muuttuminen olisi ollut aika kiehtova juttu, mutta taitaa jäädä tässä elämässä minulta väliin.

[Valadictorian]

Ennen olin 100% vakuuttunut siitä, että haluan omasta sukunimestäni eroon ja otan miehen nimen. Niin tulen nytkin kyllä tekemään, mutta on se ajatuksena kieltämättä vähän haikeaa. Oma sukuhaaramme päättyy minuun, joten kun vaihdan nimen, se kuolee pois. Oma nimeni on hiukan harvinaisempi kuin miehen, mutta silti varsin tavallinen nen-päätteinen nimi. Pituutta sillä on sen verran, että ei tahdo jaksaa kirjoittaa.

[Lepinkäinen]

Nyt tämä nimiasia rupesi kriisiintymään minulla  :. Olen alkanut miettiä yhdysnimeä ja olen ihan tulisilla hiilillä, kun en kykene päättämään ottaisinko sittenkin sen. Omastani en aio luopua, kuten aiemmin kirjoitin, mutta toisaalta ajatus osittaisesta samannimisyydestä sulhon kanssa miellyttää kovasti. (Ja sitä paitsi ne saattaa lentokoneessa istuttaa meidät jatkossakin erikseen, jos ollaan eri nimisiä, nim. Kiusa se on pienikin kiusa). Yhdysnimi ei nyt tarkemmin ajateltuna ole mitenkään mahdottoman kuuloinen, ainakaan eivät kumpikaan ole nen-päätteisiä nimiä. Olen jo kirjoitellut paperinkulmat täyteen sitä yhdysnimeä ja koittanut maistella, sopisiko se minulle ja oppisinko sitä käyttämään. Tuntuisi typerältä ottaa se ja sitten luopua siitä myöhemmin, jos en kotiudukaan siihen. Toisaalta yhdysnimet ovat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta periaatteessa aika kömpelöitä ja oman sukunimeni "erityismerkitys" vähenisi väliviivan kanssa. Vaikea, vaikea päättää. Pitäisikö uskaltaa muuttaa nimi vai jämptisti pysyä vanhassaan...