Sukunimen vaihtuminen - Identiteettikriisi?

[Guest Johis]

Tämän viestin tarkoituksena ei ole loukata ketään ja jokaisella on oma mielipiteensä tähän asiaan, mutta...

Olen täällä lueskellut ihmisten pohtimista siitä otetaanko kumman nimi, pidetäänkö oma nimi vai päädytäänkö yhdysnimeen. Ymmärrän kyllä, että jos oma tyttönimi on kovin harvinainen, kaunis tai henkilö on tullut "kuuluisaksi" sillä nimellä (esim poliitikot, näyttelijät..) tms., se haluttaisiin pitää ja kenties ottaa yhteiseksi nimeksi. Mutta sitä en ymmärrä miten sukunimi vaikuttaa identiteettiin.

Itse tulen ottamaan miehen sukunimen. Olen sen jo joskus pienenä tyttönä päättänyt. Poikkeustapaus olisi saattanut olla, jos elämäni miehen nimi olisi ollut joku aivan hirveä.   Ja vaikka olen jo 27 vuotta ollut tämän nimisenä kuin nyt olen, en tunne muuttuvani ihmisenä mitenkään vaikka sukunimi muuttuu.

[Tirppa]

Kyllähän ihmisen oma nimi on jotain niin henkilökohtaista, että se on osa identiteettiä. Ei kai sitä kukaan pelkää ihmisenä muuttuvansa nimen muuttumisen myötä, mutta kyllä se aluksi omituiselta tuntuu. Nimi on kuitenkin se tieto, mitä ihmisestä yleensä  ensimmäiseksi annetaan ulospäin eri tilanteissa. Joskus nimi on ainoa tieto, mitä ihmisestä annetaan esim. osallistujalistoissa ym.

Ei siitä useimmiten mitään kriisiä synny, mutta kyllä mä senkin ymmärtäisin.  

T. Tirppa  8)

[Elizabet]

Kai sukunimi voi vaikuttaa identiteettiin samalla lailla kuin etunimikin. En minä ainakaan osaisi kuvitella itseäni muun nimisenä kuin olen, enkä haluaisikaan. Mutta jokainen tyylillään.

[Neferty]

Minun sukunimeni on yksi tärkein osa identiteettiäni. Minä olen "Neferty Meikäläinen" eikä sitä kukaan muuksi muuta. Eikä eteen ole sattunut vielä yhtään syytä miksi sen muuttaisiin.

[Ei]

Minä kyllä ymmärrän identiteettikriisin. Ehkä joillakin identiteetti on myös sukunimessä, vaikka varmasti monilla etunimi onkin se olennaisempi.

Itselläni etunimi on selvästi tärkeämpi identiteettini kannalta, ja saattaapi olla, että otan mieheni sukunimen. Sukunimi ei ole minulle mikään vähäpätöinen asia, mutta ei myöskään sellainen, etten sitä mahdollisesti voisi vaihtaa. Etunimeäni en vaihtaisi ikinä.

[Guest Höpöpupu]

Minäkin ymmärrän identiteettikriisin mahdollisuuden. Minun on vaikea kuvitella itseäni toisen nimisenä kuin nyt olen. Jos nimeni yhtäkkisesti kuitenkin vaihtuisi (etu- tai sukunimi), olisi se varmasti kriisin paikka. Tuskin se henkilönä mitenkään muuttaisi, mutta pitäisi totutella ajattelemaan olevansa sama ihminen kuin ennenkin erinimisessä pakkauksessa...

[Punky]

Itselläni etunimi on selvästi tärkeämpi identiteettini kannalta, ja saattaapi olla, että otan mieheni sukunimen. Sukunimi ei ole minulle mikään vähäpätöinen asia, mutta ei myöskään sellainen, etten sitä mahdollisesti voisi vaihtaa. Etunimeäni en vaihtaisi ikinä.

Veit sanat suustani.

[Ei]

Onko kenellekään (tai kenenkään tutulle) käynyt niin, että identiteettikriisi olisi ollut ylipääsemätön ja olisi joutunut vaihtamaan vanhan nimen takaisin?

[Guest mieb.]

[helmi12]

En minäkään usko mihinkään hurjaan kriisiin joutuvani, jos nimeni vaihtaisin. En vain osaa itse silti sukunimestäni luopua. Tulen muutaman viikon ottamaan varmaan sellaisen nimihirviö yhdistelmän- senkin vain siks,i että haluan tulevien lasteni kanssa olla samalla nimellä (edes osin). Voin sitten jatkossa olla työssäni omalla nimelläni ja kotiovessani saa sitten lukea ihan vaan yhteinen nimemme ja papereissa voin sitten nimihirviöidä... Mutta oma on sekamelskani

[Guest Marianeito]

Kylläpä se olisi aika omituista vaihtaa nimeään, olkoonkin että nimi kuuluisi rakkaalle puolisolle. Saas nähdä, mihin päädytään.

[Galentin]

Minä en ole koskaan edes harkinnut nimen vaihtoa, joten jos olisin nimen vaihtanut, edessä olisi luultavasti ollut identiteettikriisi.

Minulle nimi ei ole vain nimi. Sukunimeni sisältää mielessäni paljon tärkeitä asioita. Nimi yhdistää minut sukuuni, kertoo mistä tulen (sukunimeä lähinnä yhdestä kunnasta lähtöisin olevilla) ja lisäksi se on vielä persoonallinen koska on oikeasti alunperin hellittelynimi. Nimi ei ole yleinen, joten tunnen vahvaa yhteenkuuluvaisuutta kaikkiin sen kantajiin. Murrosikäisenä sukunimi oli todella tärkeä juttu. Vanhempani ovat eronneet ja äidilläni on eri sukunimi kuin minulla ja siskollani. Nimi siis yhdisti meidät isäämme jota äiti välillä hiukan parjasi.

Tällä nimellä minut tuntevat kaikki, pidän jopa enemmän sukunimestäni kuin etunimestäni. Samannimisiä on tosin tietääkseni kolme, mutta emme mene sekaisin koska asumme eri puolilla maata. Tuntuu että olisi outoa jos lapsillani olisi joku muu sukunimi kuin omani. Minun haarastani ei "automaattisesti" kukaan nimeä jatka, kaikki serkut siis tyttöjä.

Luulen että suhtautuisin vähemmän tunteenomaisesti sukunimeeni jos se olisi yleinen ja "tavallinen" (en tosin mitenkään halua mollata niitä jotka eivät vaihda yleistä nimeä) eikä yhdistäisi minua mihinkään.

[Guest Johis]

Esitin kysymyksen, koska itselleni sukunimen vaihdos ei haittaa minua ja täällä on aika moni pohtinut sitä, että vaihtaako vaiko eikö.

Ihmisillä näyttää olevan aika vahvoja siteitä sukunimeensä. Ymmärrän hyvin, että silloin saattaa olla vaikeata luopua nimestään.

Oma sukunimeni ei ole ihan yleisimpien nimien joukossa mutta ei se mikään harvinaisuuskaan ole.

Ja toisaalta vaihtamalla sukunimeä pääsen siitä, että ihmiset aina kyselevät kuullessaan sukunimeni, että oletkos sukua sille eräällä julkkikselle.  

[Ei]

Muutenkin on outoa, kun enää ei tunne vanhoja lapsuudenystäviään tai koulukavereitaan nimeltä. Entinen Maria Strandenberg voikin olla Maria Möttönen, eikä jälkimmäisen nimen kuuleminen enää herätäkään ajatusta "jaa juu Maria, aha hänpä onkin valmistunut maisteriksi, missähän se nykyään asuu jne jne...".

Olen nähnyt pari valmistumisilmoitusta, joissa on mainittu myös tyttönimi. Mielestäni tosi fiksua, koska ilmoitusten ideahan on juuri se, että entiset tutut ja puolitutut saa tietää.

[Guest Tipeke]

Mietittyäni tarkemmin tätä sukunimiasiaa tulin siihen tulokseen, etten vaihda omaa sukunimeäni miehen sukunimeen. Hänestäkin asia oli ok. Naimisissa me joka tapauksessa olemme. Mieheni ei halua minun sukunimeäni, joten miksi minun pitäisi puolipakolla ottaa hänen sukunimensä vain perinteen takia? Nimessä sinänsä ei ole mitään vikaa, tosin se on yleisempi kuin omani. Jotenkin vain tuntuu, että haluan säilyttää jonkin osan "itsestäni" pitämällä oman sukunimeni, kunnioittaen näin sukujuuriani ja perhettäni. Sukunimeni on hauska ja erikoinen, en halua luopua siitä.

Jos saisimme lapsia, he saisivat miehen sukunimen.  

[Arsa]

Muistaakseni suomessa laki on määrännyt vasta 1920 -luvulla, että naisen pitää ottaa miehen sukunimi. Tuo lakihan kumottiin 1980 -luvulla. Miksi siis muuttaa nimeä tuollaisen 60 vuoden kokeilun takia? Eihän sitä voi edes perinteeksi sanoa?

Olisi kyllä ihana ottaa miehen nimi, koska tuntuisi että sitten olisi "kokonaan hänen", mutta en tiedä tottuisinko uuteen nimeen...

[Cassandra]

*

Muokattu: December 19, 2009, käyttäjä: Cassandra

[suzannez]

:-XItse en mistään hinnasta luovu omasta sukunimestäni, Olen ainoa naispuolinen henkilö suomessa tällä nimellä, Yhteensä meitä on viisi. Minun Isä, veljet, kummipoika ja minä. Tulevalla miehelläni on myös harvinainen sukunimi (suomessa 49kpl) Kaksoisnimeä voin harkita mutta omaani en vaihda. Tunnen että kuulun kuitenkin omaan sukuuni, ja nimi yhdistää meidät aina.

Veljen "vaimoista" en tiedä ottavatko he meidän nimen mutta eihän he oo alkuperäisiä, eihän?

[Ei]

Muistaakseni suomessa laki on määrännyt vasta 1920 -luvulla, että naisen pitää ottaa miehen sukunimi. Tuo lakihan kumottiin 1980 -luvulla. Miksi siis muuttaa nimeä tuollaisen 60 vuoden kokeilun takia? Eihän sitä voi edes perinteeksi sanoa?

Pitää kuitenkin muistaa, että naiset ovat usein ottaneet miehen nimen myös silloin, kun se on ollut vapaaehtoista. Siis kyllä ennen 20-lukuakin on tehty niin. Suomessa nyt ei ole niin kovin kauaa kaikilla ollut sukunimeä, mutta miettikää muita maita.

En nyt tällä halua millään tavalla sanoa, että naisten kuuluu ottaa miehen nimi. En ajattele niin. Tarkoitan vain, että perinne voi olla olemassa myös ilman lakia.

[Nele]

Suomeen tuli yleensäkin koko sukunimilaki vasta 1920-luvulla. Mun tyttönimi otettiin silloin käyttöön, sitä ennen oltiin menty talon mukaan eli sen nimisiä oltiin, missä talossa asuttiin. Naimisiin mennessä naisten sukunimi siis yleensä vaihtui, mutta miestenkin nimi saattoi vaihtua (meidän suvussa monesti vaihtuikin) muuttojen myötä.  Ja suku (siis se josta tyttönimi tuli) on Pohjanmaalta. Eri puolella maata, eri sosiaaliluokissa yms. on ollut eri käytäntöjä.

Mulla ei ollut nimenvaihdon myötä identiteettikriisiä, kun asiaa oli etukäteen jo niin paljon tuumaillut. Hieno nimi tää on, tykkään siitä kovasti. Vaihtaminen oli positiivinen kokemus. Ei se nyt ihan läpihuutojuttu ole nimeään vaihtaa, mutta sitä voisi sanoa positiiviseksi kriisiksi.

[ElleWoods]

No ei todellakaan ole identiteettikriisi. En mä mihinkään katoa, vaikka nimi muuttuisikin. Ei ole väliä olenko Tuulia Tuittupää vai Maija Meikäläinen.

[Ei]

Veljen "vaimoista" en tiedä ottavatko he meidän nimen mutta eihän he oo alkuperäisiä, eihän?

Eivät ole. Useimmat ihmiset ainakin tekevät selvän eron avioliiton kautta saadun nimen ja syntymässä saadun nimen välille. Meidän äitikin aina korostaa, että hän ei ole X, vaan ainoastaan saanut sen nimen avioliitossa.

[Guest Flikka]

Vaikea kysymys joillekin. Itse en tiedä mihin päädyn, mutta pientä kriisiä ilmassa nimenvaihdon takia, vaikka aikaa on vielä jonkun verran pohdittavana. Ja olen Margotin kanssa samaa mieltä, että usein korostetaan , että on nimen X saanut vain avioliiton kautta.

Aika usein ajatellaan traditiota, että ennenkin ovat naiset vaihtaneet nimen, mutta nythän on siis aika uudistaa traditiota...ehkä.

[Nele]

Eivät ole. Useimmat ihmiset ainakin tekevät selvän eron avioliiton kautta saadun nimen ja syntymässä saadun nimen välille. Meidän äitikin aina korostaa, että hän ei ole X, vaan ainoastaan saanut sen nimen avioliitossa.

Mulla on ihan toisenlaisia kokemuksia omasta tuttavapiiristä. Ihmiset korostaa tosi paljon sellaista perhe Virtanen-tyylistä sukunimen kautta ilmitulevaa yhteisyyttä. "Me Virtaset ollaan tällaisia karkkisyöppöjä" tai " Meillä Virtasillahan on aina tapana myöhästellä joka paikasta".

Itse en jotenkin tykkää sellaisesta omalla kohdallani, en ikinä puhu meistä "Virtasista". En silti kauheasti tee pesäeroa sukunimeni kanssa vaan koen kuuluvani siihenkin sukuun, joskin selvästi avioliiton kautta enkä ns. alkuperäisenä. Mulla on siis sen suvun suhteen rouvan identiteetti...(Keksin tämän käsitteen juuri äsken.)

[Ei]

Mulla on ihan toisenlaisia kokemuksia omasta tuttavapiiristä. Ihmiset korostaa tosi paljon sellaista perhe Virtanen-tyylistä sukunimen kautta ilmitulevaa yhteisyyttä. "Me Virtaset ollaan tällaisia karkkisyöppöjä" tai " Meillä Virtasillahan on aina tapana myöhästellä joka paikasta".

Totta. Mutta ainakin minä olen usein huomannut, että silti puhutaan niistä alkuperäisistä Virtasista. Eli jos sanotaan, että "Me Virtaset olemme aika kiukkuista väkeä", niin tarkoitetaan nimenomaan alkuperäisiä Virtasia, vaikka suvun tyttäret olisivat jo vaihtaneet nimensä.