Viisaita neuvoja tarvitsevalle, kiitos!

[huippis]

Hei!

Olen tällä hetkellä kovin hukassa. Lopetin juuri äsken avopuolisoni kanssa puhelun itkua tihrustaen. Keräsin nimittäin viimein rohkeuteni ja kyselin miten meidän naimisiin menon laita oikein on, näkeekö hän edes meitä koskaan onnelisesti naimisissa. Päällimmäisenä kysymyksenä itselläni tällä hetkellä on kysymys, miksi edes olemme kihloissa?

Elikkäs kerrotaampa tilannetta hiukan auki. Olemme olleet 5 vuotta yhdessä, josta 2 vuotta kihloissa. Lähes 4.5 vuotta asuttu saman katon alla. Avopuolisoni on minun ensimmäinen kumppani ja yhteisen taipaleen alussa olen ollut vasta 21-vuotias. Kumppanillani on ollut muutamia suhteita ennen minua. Mennessämme kihloihin vuonna 2016 oli tieto ettemme olisi yli 3 vuotta kihloissa, vaan aiemmin menisimme naimisiin. Yhä edelleen ollaan kihloissa jurnuttamassa, häitä ei edes saa suunitella. Voi sitä päivää kun menimme kihloihin olin onnesta soikeana, kun onhan se lupaus naimisiin menosta. Rupesin suunnittelemaan ja ehdottelemaan, kunnes hän kävi iskemään kapuloita rattaisiin. Mutta, ainiin, eihän mua ole KOSKAAN kosittukaan! Näin minä asian olen kokenut ja olen asian myös ilmaissut niin. Hän ei ole koskaan pyytänyt kättäni tai pyytänyt menemään kanssaan naimisiin. Vaan hommahan meni niin, että hän halusi mennä katsomaan sormuksia. Katselimme ja valitsimme sopivat perus rinkulat. Kun päivämäärän kirjausta kysyttiin olin vain hölmönä et, mikäs siihen tulee kunnes hän totesi vuosipäivämme siihen. Niin ja sehän oli kaksi viikkoa aiemmin jo ollut. Olin tietämättä kaksi viikkoa ollutkin jo kihloissa. Olimme silloin molemmat kesälomalla, eikä hän voinnut silloin kosia. Ainiin, ja minkäköhän vuoksi hän ei voinnut kosia. Hänen mielestään on nöyryyttävää jos mies joutuu naisen edessä alistua ja polvistua, pyytämään kättä. Voi jehna kun näin punaista kun asian laidan kuulin, minkä vuoksi ei voinnut kosia. Olin aina haaveillu polvi kosinnasta. Nyt minulla killuttaa sormus vasemmassa nimettömässä, mutta siihen ei liity mitään romanttista muistoa. 

Tämä hetki. Hän aina hokee miten asioiden on muututtava ennen naimisiin menoa. Miten minun on muututtava ihmisenä.. Miten hänen on asioita mietitävä. Hän joka on minulle sanonut vain kerran menevän naimisiin, niin ei voi olla varma olenko se oikea. Uskomatonta?! Luulisi jo 5 vuoden aikana sen tietävä. Ärsyttävää ylenpalttinen hokeminen siitä, että asioiden on ensiksi muututtava ennen kuin voidaan mennä naimisiin. Entäs kun ne asiat eivät muutu? Tulinkin puhelun jälkeen siihen tulokseen, etten tule koskaan hänen kanssaan pääsemään naimisiin. Me molemmat olemme omalla tavalla hyvinkin tempperamenttisiä ihmisiä. Yhdessä vaiheessa hän ilmoitti, että voisi ottaa minun sukunimeni. Nyt ääni oli kellossa se, että jos joku vaihtaa nimeä niin minä. Kuulema se on naisen vaihdettava nimi eikä miehen. Niin eikä hän voi olla se joka ottaisi meidän molempien sukunimet. Minusta pariskunnalla kuuluu olla yksi nimi! Typerää se on mennä naimisiin jos on eri nimet. Mikäköhän järki siinäkin olisi olla naimisissa ja nimet olisi eriävät. Jokaiselle saisit sitten selitellä miksei olisi yhtenäistä nimeä. Hän myös tietää, että haaveilen kirkko häistä ja tosiaan saan vaan haaveilla. Ei niitä ole tulossa. Totesikin tylysti, et ketä muka meidän häihin edes tulisi paikalla. Ei kuulema ketään. Ai niin hän kun ei tule äitini kanssa toimeen. Äidilläni on kuulema jotain häntä vastaan. Hyvin veikeää.

Tuntuu, että joudun luopumaan omista haaveistani. Pelkään mahdottomasti eroa. En haluaisi erota. Pelkään, että jään yksin. Haluaisin jo lapsiakin, mutta en halua aviottomia. Haluaisin mahdollisille lapsille ehjän perheen, rakastavaisen perheen. Olen kuitenkin jo 26 vuotias. Tuntuu siltä, että jos eroan niin en tule kerkeämää saamaan kenenkään kanssa enään lapsia. Ennen kuin löytäisin ketään itselleni niin siihenkin uppoisi tovi aikaa. Nimittäin jos hän ei olisi 5 vuotta sitten ottanut yhteyttä olisin tod.näk. yhä edelleen sinkku. Kukaan ei myöskään ole yhteisen taipaleemme aikana osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan. Nielenkö vain kohtaloni ja unohdan kaikki haaveeni lapsista ja kirkkohäistä?! Herra joka hokee, että pitää olla määränpäitä ja sitten kun niitä minulla olisi niin ovat vääriä.

On varmaankin aika sekavasti kirjoitettu, mutta olen viisaita neuvoja vaille. Toivottavasti edes joku ymmärtäisi.

[pompom]

Kuulostaa vaikealta tilanteelta :/ Mutta mulla herää muutama ajatus tuosta sinun kertomasta esiin.

Ensinnäkin tuntuu että teillä on oikeasti paljon asioita joista pitää puhua ennen kuin kannattaa miettiä naimisiinmenoa. Miehesi on oikeassa jos haluaa ottaa aikalisää tässä kohtaa. Toki olisi reilua häneltä kertoa mitkä asiat hän kokee että olisi muututtava ennen kuin se on mahdollista, tai miten sinun pitää muuttua.

Toisaalta mielestäni sinun kannattaa miettiä kuinka paljon kannattaa yrittää muuttua toisen ihmisen vuoksi, kyllä tasapainoisessa parisuhteessa tulee kummankin pystyä olemaan oma itsensä ja riittää aikalailla sellaisena kuin on.

Mutta vähän myös kumpuaa tekstistä se että vanhat ns kaunat on jäänyt kalvamaan, mm kosinnan suhteen. Sinäkään et voi toista ihmistä muuttaa. Hän on toiminut omalla tavallaan jonka on kokenut hänelle sopivaksi. Tietynlaista kosintaa tai mitään muutakaan toimintapaa ei voi toiselta tilata/odottaa toisen arvaavan mistä on haaveillut, ainakaan ilman että on siitä etukäteen kertonut ja ilmaissut toiveensa. Ainut mitä sinä voit tehdä on joko hyväksyä se ja siis lopettaa menneistä murehtiminen, tai sitten tehdä lopullinen toisenlainen ratkaisu erillään jatkamisesta. 

Ero on aina kamalaa, mutta joskus kuitenkin ainut oikea päätös suhteelle jossa molemmat vain kokevat ahdistusta tai näköalattomuutta. Yksinjäämisen pelko ei ole oikea syy jäädä suhteeseen. Lopputulos on huono kaikissa tapauksissa. 26v ikä ei ole vielä missään nimessä liian vanha tutustua itseensä, miettiä kuka on ja minkälaisen tyypin kanssa voisi elämää rakentaa, eikä myöskään lastenhankinnan kannalta ole kiire vielä. 

[Timanttisukka]

Onpa ikävä tilanne. Komppaan pompomia! Ero voi tuntua hypyltä tyhjyyteen, mutta se voi olla myös uuden alku. Jos sinun ja miehesi haaveet ja toiveet tulevaisuudesta ja jopa toisistanne ovat kovin erilaiset, ei naimisiinmeno sitä muuta. Mieti mitkä asiat ovat sinulle ehdottoman tärkeitä ja voitko ne miehesi kanssa toteuttaa sekä onko jotain missä olisit valmis kompromissiin, että yhteiselonne voisi jatkua. Ja sitten keskustelkaa. Liian vanha et missään tapauksessa ole vielä mihinkään. Tsemppiä!