Mietitkö, että mitä jos peruisi häät?

[Jonsci]

Mulla ei sulhasen kanssa mitään ongelmia, mutta niitä luovat sukulaiset ja etenkin eronneet vanhempani, jotka omalta osaltaan sotkevat keittoa. Se saa välillä miettimään, että onko häiden järjestäminen sen arvoista että mulla on pahamieli aina välillä jonkun kommenteista tai teoista?? Ehkä olis vaan pitänyt mennä maistraatissa naimisiin kaikessa hiljaisuudessa...

Ihan kun mun suusta nuo sanat. Välillä tuntuu, etten todella jaksa enempää. Myös minun vanhempani ovat eronneet, ja isän kanssa meni lopullisesti välit poikki häiden takia. Myös äitini kanssa otan yhteen lähes päivittäin. En vaan voi käsittää, miksi se oma ainut oikea mielipide on aina ilmaistava, vaikka tietäisi jo etukäteen sen loukkaavan. Oon tähän mennessä itkenyt häidemme takia enemmän surusta kuin ilosta, enkä todella haluaisi asian olevan niin.

[Sofy]

Luin jostain hienon ajatuksen: "Sen sijaan että miettisit jatkuvasti onko puolisosi sinulle paras mahdollinen, pidä huolta siitä että olet itse hänelle paras mahdollinen".

Tämä ajatus yksinkertaisuudessaan avasi silmäni. Olen ollut taipuvainen punnitsemaan mitä hyviä ja mitä huonoja ominaisuuksia tulevassa miehessäni on. Olen joskus miettinyt onko hän juuri se paras mies minulle ja vertaillut hänen luonteenpiirteitään esim. exieni luonteenpiirteisiin... (Säälittävää..)  "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", eli puoliso varmasti kohtelee sinua rakastaen ja kunnioittaen jos itse kohtelet häntä niin! Omaan napaan tuijottaminen voi tehdä sokeaksi ja ainakin minut se on tehnytkin. Tästä lähtien yritän olla parempi ihminen   ja panostaa siihen että olen itse tulevalle miehelleni paras mahdollinen puoliso riippumatta hänen huonoista ja hyvistä puolistaan! Tämän kaiken perustana on tietenkin tasa-arvoinen ja lämmin parisuhde, jossa molemmat ovat tehneet päätöksen halusta elää yhdessä. Siis todellakin PÄÄTÖKSEN, ei niin että se tapahtuisi itsestään!

[Vadelmavene]

-

Muokattu: October 23, 2008, käyttäjä: Vadelmavene

[ddhmn]

Itseasiassa viime päivinä olen miettinyt - en tosin parisuhteemme takia. Perheessäni on vain sattunut todella ikäviä ja pahempaa on ehkä tulossa, joten en tiedä, olenko puolentoista kuukauden päästä oikein juhlamielellä. Ja onko ihan tahdikasta mennä naimisiin, kun läheisimmillä on isoja murheita?

Meillä tosin ei ole varsinaisia häitä, vaan todistajien kanssa oli tarkoitus mennä maistraattiin. Suvulle oli kuitenkin tarkoitus kertoa heti tuon jälkeen.

Miten te toimisitte?

[Guest solmussa]

mietin! syy miksi en ole perunut on se, että "nolottaa" jos perutaan kun monelle taholle häistä kerrottu jo.

en haluaisi erota, mutta en ole valmis avioon. Haluaisin nähdä lunastaako toinen lupauksensa siitä, että muuttuu tietyissä asioissa. kumma kyllä, näistä asioista, jotka vaikuttavat yhteiseloon, on alettu vakavasti puhua vasta nyt häiden kynnyksellä. kyseessä ei ole tunneasiat, rakkautta on.

Ehtiikö hän osoittaa ennen häitä olevansa sellainen jonka kanssa voi elämänsä elää, vai huomaanko häiden jälkeen että mikään ei muuttunut, yhteiselo ei ole mahdollista.

sekava juttu.

[Kazan]

Luin jostain hienon ajatuksen: "Sen sijaan että miettisit jatkuvasti onko puolisosi sinulle paras mahdollinen, pidä huolta siitä että olet itse hänelle paras mahdollinen".

Tämä ajatus yksinkertaisuudessaan avasi silmäni. Olen ollut taipuvainen punnitsemaan mitä hyviä ja mitä huonoja ominaisuuksia tulevassa miehessäni on. Olen joskus miettinyt onko hän juuri se paras mies minulle ja vertaillut hänen luonteenpiirteitään esim. exieni luonteenpiirteisiin... (Säälittävää..)  "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", eli puoliso varmasti kohtelee sinua rakastaen ja kunnioittaen jos itse kohtelet häntä niin! Omaan napaan tuijottaminen voi tehdä sokeaksi ja ainakin minut se on tehnytkin. Tästä lähtien yritän olla parempi ihminen   ja panostaa siihen että olen itse tulevalle miehelleni paras mahdollinen puoliso riippumatta hänen huonoista ja hyvistä puolistaan! Tämän kaiken perustana on tietenkin tasa-arvoinen ja lämmin parisuhde, jossa molemmat ovat tehneet päätöksen halusta elää yhdessä. Siis todellakin PÄÄTÖKSEN, ei niin että se tapahtuisi itsestään!

Hienosti sanottu ja ajateltu.

En ole miettinyt koskaan peruvani häitä. Olen ollut muutenkin aikas 'avioliittovastainen' aina 31 ikävuoteen saakka. Tai siis häät ja avioliitto eivät ole koskaan mulle olleet mikään itsetarkoitus. Eli nyt kun olen kihloissa rakastamani miehen kansssa, ei pelota eikä ahdista koska olen asiaa ehtinyt rauhassa miettimään.

Solmussa:Jos yhtään epäröisin, peruisin kyllä. Ei naimisiin voi mennä sen vuoksi, mitä muut ihmiset ajattelevat asiasta (tai häiden mahdollisesta peruuntumisesta)!! Ihmiset ajatelkoon mitä haluavat.

Lisäksi, toista on vaikea mennä muuttamaan. En tiedä minkälaisia muutoksia haluaisit, mutta vain erittäin harvoin kumppani muuttuu toisen pyynnöstä. Jos et pysty elämään hänen kanssaan ilman näitä muutoksia, oletko varma että kyseessä on sinulle oikea henkilö?

Muokattu: March 14, 2008, käyttäjä: Kazan

[Guest elokuu08]

Itse olen ollut niin sitoutumiskammoinen ennen sulhastani,että tämä päätös on niin harkittu,ettei peruminen tulisi mieleenikään.Ex:n kanssa olin lähes kuusi vuotta,mutta avioliittoon en olisi pystynyt astumaan.Eli suhteeseen sitoutuminen ei ole ollut ongelma,mutta lopullinen "niitti" on ollut aiemmin Tosin saa nähdä miten alkaa panikoimaan,kun hääpäivä lähestyy

Muokattu: March 14, 2008, käyttäjä: elokuu08

[Guest ei-omalla-nimellä]

Mietin häiden perumista, nytkin, kokoajan, ihan kokoajan.

Tosin, mehän ollaan jo naimisissa, kyseessä on avioliiton siunaus. Mutta ajattelen paljon sitä, haluanko kirkossa, ystävieni ja sukulaisteni kuullen sanoa miehelleni toisen kerran "tahdon". Ja haluanko heittää "hukkaan" ne tuhannet eurot mitkä menee häiden maksamiseen.

Viime kuukausina meidän perheessä (=miehelläni) on ollut työttömyyttä ja sen seurauksena ryypiskelyä ja masennusta. Lintsataan töistä (vielä 5 kk töitä jäljellä), tullaan ja mennään miten sattuu. Lähdetään töistä etuajassa ja kun minä tulen töistä kotiin on siellä odottamassa mies joka on vetänyt 5 tuntia kaljaa kaksin käsin. Ollaan tosi itsekkäitä - mutta heti perään sanotaan että rakastaa mua suunnattomasti eikä ikinä tekis mitään mikä loukkaa mua. Miten tuota voi uskoa?! Voi olla että reagoin tähän kaikkeen liikaa, otan itseeni, vaikkei mieheni tee näitä tempauksiaan loukatakseen mua. Mutta en pääse näistä yli. Minun on ollut aina vaikea luottaa sanoihin, minulle teot merkkaavat enemmän.

Nyt on siis häihin viitisen viikkoa. Lähes kaikki on valmiina. En halua, että itken hääpäivänäni edellisen illan ryypännyttä miestäni. En halua, että hän sammuu samantien päästyämme hääyönviettohotelliin. En halua, että hän sanoo ettei kiinnosta, kuten monet asiat eivät nykyään häntä kiinnosta. En halua, että olen surullinen.

Sen sijaan haluan olla hänen kanssaan. Haluan olla naimisissa hänen kanssaan. Rakastan häntä, vaikkakin välillä luulen, että etenimme turhan nopeasti. Silti rakastan. Olen varmaan kovin huono kestämään vastoinkäymisiä. Taikka sitten mm. häästressi saa minut herkkähipiäiseksi.

Toisaalta mietin, että mitä väliä, juhlitaan nyt kun vihittäessä (=maistraatissa) ei juhlittu. Sama se, naimisissahan me jo ollaan.

[Ella]

Minun on ollut aina vaikea luottaa sanoihin, minulle teot merkkaavat enemmän.

En halua ottaa kantaa vaikeaan tilanteeseesi (siis häihin tuossa tilanteessa) - toivon, että saat siihen selkeyden ja että miehesi osaisi ottaa vastuun oman tilansa parantamisesta - saako hän masennukseensa minkäänlaista hoitoa? Harvoin masennus menee itsestään ohi, vaan se on sairaus, johon tarvitaan hoito ihan siinä missä muihinkin sairauksiin.

Tuohon ylläolevaan kohtaan, jota lainasin: Luuletko, että sinun pitäisi luottaa sanoihin? Miksi? Teothan ovat ainoa, millä on merkitystä. Sanat voivat olla vain sanahelinää, tyhjää täynnä. Älä anna sanojen hämmentää vaan vaadi, että miehesi menee lääkäriin masennuksensa vuoksi ja sitoutuu hoitoon. Masennus ei parane juomalla vaan pahenee. Voimia sinulle.

Muokattu: July 24, 2008, käyttäjä: Ella

[Guest ei-omalla-nimellä]

Tuohon ylläolevaan kohtaan, jota lainasin: Luuletko, että sinun pitäisi luottaa sanoihin? Miksi? Teothan ovat ainoa, millä on merkitystä. Sanat voivat olla vain sanahelinää, tyhjää täynnä. Älä anna sanojen hämmentää vaan vaadi, että miehesi menee lääkäriin masennuksensa vuoksi ja sitoutuu hoitoon. Masennus ei parane juomalla vaan pahenee. Voimia sinulle.

No, kyseessä ei ole diagnosoitu masennus. Tarkoitin sitä tilaa mikä miehelläni on päällä kun koko aikuisen iän tehty työ loppuu, samassa työpaikassakin parikymmentä vuotta. Kun terveys ei oikein enää kestä sen työn tekemistä, mutta mielikuvitus ei myöskään oikein lennä, että löytäisi uusi kiinnostuksen kohde johon opiskella. Ja kun asuntolainat painaa päälle, niin ei häntä oikein näytä edes kiinnostavan opiskelu. Kun terveys pakottaa sairauslomalle pariksi päiväksi viikoittain. Tosin, taipuvuutta masennukseen on, koska hän sairastaa paniikkihäiriötä.

En tiedä mitä tehdä. Mutta huomenna kun mieheni on toipunut tämän kertaisesta krapulasta puhumme tosissaan - taas kerran.

[Ella]

Miehesi kannattaisi mennä juttelemaan olostaan lääkärille, ellei se ala mennä ohi ja asiat kiinnostaa. Kyllä kyseessä voi olla ihan oikea masennussairaus, vaikka sen olisikin laukaissut jokin ulkoinen tekijä kuten työttömäksi jääminen - sellaisessa tilanteessahan ihminen helposti sairastuu. Lääkärihän siinä paremmin osaa neuvoa ja myös diagnosoida.

[Guest kiptur]

on ja ei oo käynyt mielessä... meillä on tullut kaikkea ikävää vastaan tässä häitä suunnitellessa. lähinnä sulkin sukulaisten toimesta. olen aiheesta kirjoittanutkin toiseen ketjuun. mut silti en ole miettinyt ettenkö haluaisi tuota ukkoa rinnalleni

se on käyny mein molempien mielessä et käydään kahdestaan maistraatissa ja muut saa kiukutella keskenään. mut siihen emme lähteneet koska tulimme siihen tulokseen että olisi väärin meitä kohtaan, luopua sellaisista häistä, jotka me molemmat haluamme.

se on käyny mielessä osuus johtuu vain musta ittestäni. sitten kun mulla on huono päivä niin se on huono päivä

silloin tulee mietittyä kiukuspäiten kaikkea nerokasta. toi on vaan niin kiltti toi mun ihanainen, välillä liiankin. mikä aiheuttaa mulle näitä ajatuksia et onko tää reilua sulkkia kohtaan, ja josko "hajotan" hänet joskus? ei oo kylläkään suunnitelmissa mut... kai nää on näitä ku loppulaskenta on jo alkanut ja kaikki kunnossa niin täytyy jostain kriisi itselleen tehä

pönttö mikä pönttö

[Guest Freckle]

Minun piti mennä naimisiin viime elokuussa. Mies kuitenkin päätti perua häät alle viikkoa ennen h-hetkeä. Samalla oven avauksella päättyi myös lähes 5-vuotinen yhteinen taipaleemme. Vieläkään en tiedä syytä miksi hän toimi kuten toimi. Enää sillä ei kyllä ole mitään merkitystäkään.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin tajunnut, että ex-mies teki minulle elämäni suurimman palveluksen perumalla häämme. En olisi tuona eropäivänämme ikinä uskonut mutta olin yli koko suhteesta viikossa ja katse oli suunnattuna pitkälle tulevaisuuteen. Muutin toiselle paikkakunnalle, sain kasan uusia ystäviä ja välit vanhoihin ystäviin vahvistuivat. Omat vanhemmatkin ovat nykyään läheisempiä kuin koskaan ennen. Vuoden aikana olen kokenut upeita hetkiä ja ollut onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. En edes tajunnut kuinka paljosta olin joutunut luopumaan miellyttääkseni toista. Halusin vain niin kovasti suhteen toimivan, etten kiinnittänyt mitään huomiota omiin tuntemuksiini tai tarpeisiini. Halusin kelvata hinnalla millä hyvänsä ja olin ylpeä siitä, että olin menossa naimisiin niin komean miehen kanssa. Halusin olla vaimo, koska se kuulosti niin hienolta ja tulevaisuus tuntui jotenkin turvatummalta kun postiluukussa olisi vain yksi nimi. Millään muulla ei ollut merkitystä. Olin rakentamassa elämääni päähäni luoman harhakuvan perusteella, joka ei vastannut todellisuutta millään tavalla. Halusin vain täyttää kaikki ne odotukset, jotka parisuhteessa eläviin ihmisiin kohdistuvat. Miten typerä olinkaan. Liittomme olisi tuskin kestänyt ensimmäistä vuottakaan. Ei ainakaan näillä eväillä.

Tällä hetkellä elän ja rakennan elämääni vanhempana ja onnellisempana kuin koskaan. Pidän itsestäni ja itsetuntoni on terveellä tasolla. Olen saanut monia treffipyyntöjä ja minua on kehuttu (on aina mukava kuulla positiivisia asioita itsestään . Toki unelmoin edelleen elämän jakamisesta toisen kanssa ja naimisiin menosta. Ja olenkin aivan varma, että kun on sen aika löydän sen oikean, jolle myös minä olen oikea. Siihen asti nautin elämästäni, ystävieni seurasta, uusiin ihmisiin tutustumisesta ja asioista, joista jouduin parisuhteeni takia luopumaan.

Mikäli naimisiin meno siis mietityttää, kannattaa ehkä istua hetkeksi alas ja pohtia miksi on naimisiin menossa. Ovatko syyt oikeat? Onko se oikeasti sitä mitä elämältään haluaa? Voitko kuvitella yhteistä elämäänne eteenpäin 5, 10 tai 30 vuoden päähän? Miltä tulevaisuus tulisi näyttämään ja miellyttääkö kuva? Paljostako joudut luopumaan ja tuntuuko hinta sopivalta? Suosittelen myös lämpimästi avointa kommunikointia, sen avulla voidaan saavuttaa paljon. Luulisi juuri sen rakkaan haluavan tukevan eniten jos jokin asia toisen mieltä painaa. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisessä hektisessä maailmassa on välillä ihan tervettä ja normaalia pysähtyä hetkeksi pohtimaan mitä elämältään haluaa.

Vilpittömästi toivon, että kaikkien pohtijoiden elämässä asiat loksahtavat paikoilleen ja kaikki kääntyy parhain päin.

[Guest Freckle]

Tällä hetkellä elän ja rakennan elämääni vanhempana ja onnellisempana kuin koskaan.

Vaikka varmasti olenkin sekunti sekunnilta vanhempi kuin koskaan, oli tarkoituksenani sanoa, että olen vahvempi kuin koskaan

[Guest Flageolet]

Itse peruin juuri pari viikkoa sitten reilun puolen vuoden päähän suunnitellut häät. Syynä ei ollut suinkaan sulhanen, vaan meidän molempien sukulaiset ja häiden suunnittelusta seurannut ahdistus.

Kaikkiaan "sukulaisia jotka on pakko kutsua" olisi ollut yhteensä noin 80 ja jos muutaman kaverin olisi halunnut kutsua kaupan päälle, olisi henkilömäärä ollut jotakuinkin sata. Tällaisen henkilömäärän, joista suurimman osan kanssa emme ole olleet missään tekemisissä, syöttäminen ja juottaminen varaamassamme juhlatilassa olisi maksanut varsin pitkän pennin eikä ajatus tuhansien eurojen säästämisestä siihen että saa seurata kun alkoholiin menevät henkilöt juovat itsensä kiitettävään känniin ollut mitenkään miellyttävä.

Joten sen sijaan että olisin viettänyt unettomia öitä miettiessäni erilaisia strategioita siihen kuinka saada esim. anopin alkoholiongelma kuriin ennen tärkeää juhlamme ja kuinka raahata oma epästabiili isäni hääpaikalle, peruimme nämä perinteiset sukuhäät ja lähdemme luksushäämatkalle kahdestaan sillä samalla rahasummalla joka olisi mennyt tämän porukan syöttämiseen, juottamiseen, hääpukuun etc. Vihkiminen tapahtuu muutaman todistajan läsnäollessa juuri ennen matkaa.

Eikä kaduta lainkaan, päinvastoin

[Guest Tatonka]

Moi! Aattelinpa kirjoittaa tänne oman tarinani viimesen kahden viikon ajalta. Toivottavasti se auttaa jotain jollain tavalla.

Pitää ehkä aloittaa ihan mun taustoista, että tästä tekstistä saa ihan kokonaisen kuvan. Eli siis... Minä oon jollain tavalla tosi sitoutumiskammoinen (en tykkää tuosta sanasta, mutta kai se kuvaa parhaiten). Omat vanhemmat on eronnu vähän vaikeamman kautta kun olin teini ja sillon kai usko kahden järkevän ja toisiaan rakastavan ihmisen yhteiseloon ekan kerran järkkyi pahemman kerran. Muutama puolivakava seurustelu on takana ennen nykyistä suhdetta. Vähän ehkä vähemmän onnistuneita kun kerran erilleen ollaan aina päädytty. Nykyisen miehen kanssa menee siis ihan hyvin ja ollaan onnellisia tällä hetkellä. Mulla ongelmana on ollu siis se, että vaikka tiedän että haluan mieheni kanssa naimisiin, silti ahdistun välillä ihan määrättömästi naimisiin menon ajatuksesta. Mun "sitoutumiskammo" on ollut läsnä koko tämän suhteen ajan. Itkin kauhusta kun päätettiin (kuukauden vetkuttelun jälkeen) alkaa seurustelemaan, vaikka halusin todellakin seurustella miehen kanssa johon olin äärettömän ihastunut. Kihlautuminen meni ihan ok, vaikka sitäkin vetkuttelin monta kuukautta. Nyt sitten ollaan alettu suunnittelemaan häitä ja ahdistus iski pahemmin kuin koskaan ennen. Haluan kyllä naimisiin. Sitä en epäile. En edes tarkkaan tiedä mikä siinä sitoutumisessa/ naimisiin menossa niin paljon ahdistaa. Ollaanhan me toki mun miehen kanssa jo nyt sitouduttu toisiimme, ei naimisiinmeno sitä muuttais. Ajatus avioliitosta on vaan ahdistava.

No, tässä siis muutaman viikon ajan olin tosi ahdistunut ja purin sitä mieheeni, joka taas ei tuntunut ollenkaan ymmärtävän. Hänellä ei ole ollut minkäänlaista ahdistusta tai epävarmuutta tuon naimisiinmenon suhteen vaikka pitää kyllä asiaa erittäin tärkeänä asiana elämässään. Itkin monena päivänä paljon ja aloin olla jo aika poikki ihan vaan siitä itkemisestä ja ahdistuksesta. Lueskelinpa samalla siinä tätäkin ketjua täällä ja itkin taas. MUTTA.. jossain vaiheessa sitten lopetin itkemisen ja huomasin, että omissa tuskissani olin täysin unohtanut että meitä on tässä suhteessa kaksi. Olin kokonaan jättänyt meidän suhteen hoitamatta ja vaikea mieheni oli meidän suhdetta yksin hoitaa. Varsinkin kun minä kaipasin koko ajan huomiota ja hoitoa ongelmiini. Olin aika itsekäs. Ja olin tehnyt avioliitosta aikamoisen mörön. Kun mies tuli töistä, koitin ottaa häntä oikeasti huomioon ja näinkin "miehen joka ei ymmärrä" sijasta miehen, jota rakastan. En ollut tainnut häntä pahemmin huomata rypiessäni omassa ahdistuksessani. Mun neuvoni siis ahdistukseen on se, että pidä huolta suhteestasi sen sijaan että pelkäät mörköjä. Toinen neuvo ois se, että elä päivä kerrallaan. Mä elin niin jo häitä, että unohdin että tällä hetkellähän sitä eletään.

Nyt kaikki on siis ihan hyvin. Rakastan miestäni ja haluan naimisiin. En jaksa enää pelätä ja ahdistua. Luultavasti tuo ahdistus palaa välillä takaisin, mutta ehkä sitten voin lukea tämän tekstin täällä ja palata taas perusasioihin. Toivottavasti joku muu myös hyötyy noista ajatuksista. Kommentoida myös saa.

[Talvikala]

Mulla ei sulhasen kanssa mitään ongelmia, mutta niitä luovat sukulaiset ja etenkin eronneet vanhempani, jotka omalta osaltaan sotkevat keittoa. Se saa välillä miettimään, että onko häiden järjestäminen sen arvoista että mulla on pahamieli aina välillä jonkun kommenteista tai teoista?? Ehkä olis vaan pitänyt mennä maistraatissa naimisiin kaikessa hiljaisuudessa...

Ilmeisesti tämä on aika yleistä, samanlaisia tunteita minullakin.

Aivan kuin häiden järjestämisessä ei olisi stressiä tarpeeksi, niin pitää sukulaisten puuttua asiaan. Varsinkin oma puoleni on saanut minut pari kertaa hermostumaan. Yritetään vaikuttaa asioihin sillä varjolla, että "maksumiehiä tässä ollaan". Minusta vaatimukset ovat turhia, kun emme todellakaan avustusta pyytäneet ja maksamme itse suurimman osan. Pari kertaa on käynyt mielessä, että kunpa emme olisi koskaan paljastanut naimisiinmenoaikeitamme kenellekään.

Sulhaseni toki ärsyttää joskus, mutta viime viikkoina olen todella tajunnut, miksi ja miten paljon häntä rakastan. Haluan olla hänen vaimonsa, häähulina ei kiinnosta. Eniten odotan sitä, että pääsemme juhlapaikalta kesämökille saunomaan kahdestaan.

[hanna63]

Vieras_Tatonka_*

Ihanaa, että oot saannu tilanteen seesteiseksi ja pääset nauttimaan rauhassa tulevasta. Kaikkea hyvää sinulle!

[silmut]

Sitoutumiskammo nostaa välillä päätään ja siks alkaa ahistaan....

Muokattu: October 16, 2008, käyttäjä: silmut

[Moona-]

Joka toinen päivä tuntuu että pitää perua häät. Pelottaa että rahat ei riitä, eikä edes uskalla alkaa kunnolla suunnitelemaan vaikka tietysti pitäisi. Naimisiin menemistä en kuitenkaan harkitse peruvani, maistraatti ei maksa.

[saluki]

Suunnittelu on vasta alussa, mutta nyt jo mietityttää välillä, että jaksaako sen kaiken hulabaloon... Meillä on vielä sekin, että molempien vanhemmat maksavat osan häistä. Sulhon kanssa tosin puhuttiin jo, että jos alkaa tulla uhkailua tyyliin "jos ei tehdä näin, me emme maksa senttiäkään", niin sitten karkaamme naimisiin! Siinä tapauksessa hääjuhla olisi esimerkiksi meidän 5-vuotishääpäivänämme, jolloin meillä olisi varaa kustantaa kaikki itse, ja jolloin kukaan ei meitä voisi uhkailla.

Pahimpaan varautuen...

[Guest panikoija]

Joopa, kyllä viimeksi tänään on ollut mielessä peruisiko häät. Reilu kuukausi häihin. On riidelty taas paljon viimeisen kuukauden aikana, ja ei kylläkään hääjärjestelyistä. Tuntuu, että mies on aina äreänä. Mistä tietää rakastanko sitä oikeasti ja se minua? Tuntuu välillä että ei huvittaisi nähdäkään koko ihmistä, lapsillekin huutaa jatkuvasti... Onko tuo se mies jonka kanssa oikeasti PITÄISI mennä naimisiin, lasten takiako?

[m.crane]

Täälläkin yksi lievästi sitoutumiskammoinen. Välillä ajatus avioitumisesta ahdistaa kovin, vaikka yleensä fiilis on hyvä. Meillä on lapsi, joten tulemme aina olemaan jotenkin "sitoutuneita" toisiimme, eikä se ahdista yhtään. Jotenkin avioliitto on vain niin iso askel, että se pelottaa. Rakastan miestäni ja hän on kaikkea sitä mitä voisin ikinä toivoa, ja näen meidät onnellisina yhdessä vielä vuosienkin päästä. Suuret eroluvut ahdistavat myös: mistä voin tietää, ettemme me ole siinä joukossa?? Niinpä, en mistään. Mietin myös sitä, että yrittääkö alitajuntani kertoa minulle jotain kun olo on välillä niin epävarma. Ja vaikka kuinka tutkiskelen itseäni, en löydä yhtään syytä, miksi en haluaisi mennä naimisiin juuri tuon miehen kanssa. On vissiin vain luotettava itseensä ja toiseen ja tietysti meihin yhdessä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta eiköhän tämä tästä päivä kerrallaan..

[Aune*]

Enpä ole moista asiaa miettinyt ollenkaan. Tai no välillä olen leikitellyt ajatuksella mennä maistraatissa vain todistajien läsnäollessa, kun juhlien järjestämisessä on aika homma

Olen löytänyt rinnalleni upean ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla ja joka tuntuu juuri oikealta ja sopivimmalta minulle. Ja niin kuin joku aiemmin kirjoitti, haluan olla hänelle hyvä kumppani. Uskon sydämestäni, että tässä se nyt on, minun elämäni ja tulevaisuuteni.

[Tzinnia]

Mä en vakavissani ole koskaan ajatellut häiden perumista, vaan ennemminkin niin, että mentäis maistraatissa ihan kaksin ja muutama lähisukulainen todistamassa. Välillä vaan rupee ahdistamaan kaikki järjestely ja sukulaisten painostus, joten tulee ajateltua, että pa****ko mä kutsun ketään. Toisaalta ois niin paljon helpompaa olla pienessä intiimissä, omassa porukassa.

Mut kyllä mä tiedän, että lopulta meijän häät pidetään kirkossa ja vieraita n.90... Äiti ja anoppi haluaa ymmärrettävästi omat sisaruksensa mukaan; mutta taitaa ne serkut jäädä kutsumatta, vaikka äiti ne haluaisikin.