Pelottaako kihlaus?

[Guest Ida79(Guest)]

edelleen oon superonnellinen kosinnasta ja nyt jo odotan naimisiin menoa. lähdetään ensi syksynä australiaan ja aiotaan mennä siellä hiekkarannalla kaksistaan naimisiin. en voinut ennen kihlausta uskoa miten hyvältä tää voi tuntua. ehkä pelkäsin sitoutumista tai en ees tiedä miksi pelkäsin tai mitä, tän miehen kuitenkin haluan. olen niin onnellinen ja iloinen että olen löytänyt sen oikean. hirveitä kliseitä, mutta totta iloista häiden odotusta teille kaikille  

[pipa]

Me saamme kihlasormuksemme huomenna... Ja en millään malta oottaa, että saisin sen pujotettua sormeeni, niin että koko maailma näkee sen ;D

Mutta kun mentiin ostamaan niitä sormuksia sai sulkkuni hoitaa puhumiset, sillä minä en saanu edes hymyä aikasiks ;D

Niin paljon minua jännitti :

[hupsi]

Me saatais oikeesti sormukset lauantaina, mut soitin liikkeseen ja ne on jo perjantaina valmiina. Joten yllätän miehekkeeni lauantaiaamuna, jolloin aamiaisen lisäksi sänkyyn tuodaan sormukset. Se kosi, nyt oli mun vuoro tehdä romanttisesti.

Kihlaus ei ole jännittävin asia, vaan lähipiirin reagointi.  Mieheke kysyi isältäni luvan sormuksien hankkimiseen ja äidille en malttanu olla kertomatta. Mutta tulevat appivanhemmat jännittävät, vaikka ovatkin mukavaa sakkia. Ollaan kehitelty ideaa kihlajaiskahveista lauantaiks, mut pitäis saada pojan porukat mukaan. Saa nähdä mitä tulee..

[Heidi^]

Kyllähän se kihloihin meno hiukan "pelotti" aluksi,mutta kun sormuksen sain sormeeni ja kulta kosi niin kaikki tuntui juuri oikealta

[Rowelia]

Mua ei ehtinyt pelottaa, kun aikoinaan 3 kk seurustelun jälkeen mentiin kihloihin. Hääpäivä jäi hamaan tulevaisuuteen, kunnes nyt sekin on päätettynä siis ja tulossa kovaa vauhtia. NYT olen sitten huomannut pientä pelonsekaista jännitystä välillä.. mieskin jo hymyili että mitäs mä nyt niin jännitän ;D

[Guest flower07]

Kihloihin meno ei pelottanut, mutta totta kai siinä oli oma pieni jännityksensä, kuten aina uuden ja ison asian tapahtuessa. Naimisiin meno on ajoittain jännittänyt enemmänkin, mutta siinäkin hermoilen vain käytännön asioista, kuten juhlan kulusta jne. Naimisiin olen kyllä ihan valmis menemään ja mies samaten.  

[eledee]

Eipä pelottanut ollenkaan. Jotenkin sen vaan tiesi, että se oli sillä hetkellä oikea asia tehdä.

[Guest viivi2009]

Kihlaus ei pelota, vaikka se olisi elämäni ensimmäinen kerta. Miestäni kylläkin. Hääpäivä on sovittu viime jouluna mutta niin virallista se ei ollut että mieheni olisi pitänyt sitä kihlauksena toisin sanoen ei halua vielä sormusta. Mielestäni hääpäivän sopiminen=kihlaus eli lupaus avioliittoon. Jos ei "virallista" kosintaa kuulu kosin sitten vaikka itse karkauspäivänä!

[HobnaCat]

Ei pelottanut! Oltiin hälyisessä tilassa ja ympärillä paljon porukkaa. Mies vain puhui ja puhui, kuuntelin tarkkaavaisena ja jossain vaiheessa aloin uumoilla, että tämähän saattaa päättyä kosintaan   ja mieheni ei siis ole mikään supliikki puhemies...

Kukaan muu ei huomannut mitään, minä siinä suu messingillä, hyvä kun nahoissani pysyin! Onneksi pääsin kertomaan heti ystävilleni, että nyt se kosinta tuli sieltä. Muuten olisin varmasti haljennut  

Viiden vuoden seurustelun jälkeen kihlaus tuntui luontevalta. Mieheni tiesi seurustelumme alkuvaiheista alkaen, että kihlaus minulle merkitsee avioliittolupausta ja hänen on turha kosiskella ellei ole samoilla linjoilla.

[hiirenkorva]

Itseäni ei pelota, jännittää vaan vähän, muutos ja näin. Vaikka päivä on päätetty ja sormuksetkin on, silti kulta pitää hetken yllätyksenä, että milloin sitten polvistuu. Mutta pelkoa ei ole, koska tämän miehen kanssa haluan olla aina ja ikuisesti, ja jos sanoisi että mennään heti naimisiin niin menisin (tosin mun on pakko saada hienot häät niin järjestelyissä vois tulla kiire :)

[Mischa]

Mulle kihloihin meneminen on aina ollut ajatuksissa vakava asia, joka todellakin tarkoittaa lupausta naimisiin menosta, mikä taas merkitsee yhdessä elämistä "kunnes kuolema meidät erottaa". Sen takia halusin itse olla täysin varma tunteistani ennen kuin olin valmis kilautumaan. Pitkään olimme puhuneet kihloihin menosta, mutta kun mies sitten kosi niin jouduin kieltäytymään, koska sillä hetkellä iski sellainen ahdistus, etten voinut ajatella vastaavana "kyllä". Tuntui kyllä kamalalta tyrmätä rakkaani kosinta kun itse olin aiemmin yllyttänyt häntä siihen. Saimme kuitenkin puhuttua hyvin asia läpi ja sovimme, että rauassa mennään kihloihin kun se tuntuu molemmista hyvältä.  

Vajaa vuosi tämän "ensimmäisen kosinnan" jälkeen sitten menimme suunnitellusti kihloihin ostettuamme yhdessä sormukset valmiiksi ja itseasiassa siinä vaiheessa kirkkokin oli jo varattu! Koko ajan tässäkin vaiheessa vielä pieni ahdistus kulki mukana. Tuntui, etteivät suhteeni ehkä sittenkään olleet täysin vakuuttuneita, että olisin ollut valmis sitoutumaan johonkin ajatuksella "kunnes kuolema erottaa" ja olin aina toivonut, että kihloihin mennessä pitäisi olla korvia myöten rakastunut. Itseltäni tälläinen tunne tuntui useimmiten arjessa puuttuvan.

No, kihloihinmenohetki aurinkoisena päivänä luonnon helmassa oli yllätykseksei järisyttävän ihana hetki. Itketti ja nauratti ja sormus sormessa tuntui aivan kummalliselta ja mahtavalta samaan aikaan. Kun päätös oli tehty, poistui tarve jahkailla mikä olisi oikea päätös. Nyt tuntuu ihanalta odottaa naimisiin menoa ihanan mieheni kanssa. Arjessa toki välillä tulee "tunteettomia hetkiä", mutta suteessamme kaikki tunteet on sallittu. Kaikenlaisten tunteiden näyttäminen tuntuukin turvalliselta nyt kun lupaus ikuisesta yhdessä olemisesta ympäröi elämäämme. :-X

[Krisse82]

Yhdessä käytiin sormukset ostamassa kesäkuussa. Tosin mut häädettiin pois kun tuli puhetta kaiverruksesta. En siis tiennyt milloin tämä varsinainen kosinta tapahtuisi. Olimme elokuun alussa Barcelonassa ja siellähän tämä kosinta sitten tapahtui. Hiukan jännitti ja itketti Vajaa kuukausi tapahtuneesta ja olen jo tottunut ajatukseen kihlauksesta ja sormukseen. Tuntuu kuin sormus olisi aina ollut sormessani. Nyt sitten ois ens kuussa edessä vanhemmille kihlajaiskahvitukset ja kavereille kihlajaisbileet.

[Guest _Maddie_]

Ei pelottanut. Olin varma siitä, että rakastin kultaani ja että hän rakasti minua.  

[Lap-81]

mehän oltiin vasta 8kk oltu yhdessä kun mies kosi : oltiin puhuttu kihloista ja minä olin sanonut, että jos kosia meinaa, niin sitten mennään vihille asti, mua ei leikillään tarvii kosia ja ilman sormustakin osaan olla.

kyllä mulla kosintahetkellä tais polvet vatkata kun tajusin mitä mies oli tekemässä : ;D  Kyllä tää on se mies jonka kanssa haluun elämäni viettää

[Guest Odotellessa]

Päinvastoin! Pelkään ettei sitä kosintaa koskaan tule! Olen toiminnan nainen,enkä aio kymmentä vuotta(tai vielä kauemmin!)odotella! Jos yhdessä kerran ollaan ja aiotaan olla,niin jahkailu on turhaa!

[p!i]

Ei se varsinaisesti pelota, mutta jännittää kyllä! Onhan se kihloihin meno iso ja vakava asia.

Muutaman kerran olen jo "säikähtänyt" että nytkö se kosii! Kerran esimerkiksi kun olimme juuri puhuneet kihlautumisesta ja kaikkea, ja olin lähdössä hänen luotaan illalla kotiin, niin rakas yllättäen polvistui eteisessä ja samalla vielä sanoi jotain sen suuntaista että todella pienen hetken kuvittelin että nyt se tapahtuu! Mutta hän siis polvistuikin vaan sitomaan kengännauhoja tms

Ja sitten jouluna kun vaihdettiin lahjoja, sain pienen rasian ja rakas kiusallaan vähän vihjaili että siellä olisi sormus, mutta sainkin helmikorvakorut! Sitten kyllä tein hänelle vähän saman tempun kalvosinnappien lahjarasian kustannuksella. Mutta no, se oli vaan leikkiä silloin meidän molempien osalta

Oltiin oltu vasta pari kuukautta yhessä kun rakas alkoi kyselemään että kuinka tosissani oikeestaan oon tässä suhteessa, ja teki selväksi että hänellä on ainakin aikomus mun kanssa naimisiin asti, eikä vaan seukkailla-seukkailla

Nyt ollaan oltu sitten viisi kuukautta yhdessä. Sormuksia ei ole ostettu eikä "virallisesti" kosittu, mutta koetaan olevamme kihloissa, sillä naimisiin ollaan menossa kesällä. Siitä ei tosin vielä haluta ihan julkisesti puhua Tosin aika monet läheisimmät ihmiset taitaa jo tietää meijän suunnitelmista..

Kihlautumispäivää ollaan yhdessä mietitty, mutta tavallaan haluaisin sen kosinnan tulevan yllätyksenä. Viimeksi rakas taisi ehdottaa ystävänpäivää, mutta hmm se on jo parin viikon päästä! Aikas pian siis, eli en oo ihan varma haluanko jo niin pian. Saa nähdä milloin se sitten tapahtuu!

Häistä ja kaikesta yhteiseen tulevaisuuteen liittyvästä puhutaan oikeastaan päivittäin, ja kaikenlaisia häälehtiä ja esitteitä on selailtu yhdessä, joten sinänsä se ei tunnu kauhean pelottavalta ja kaukaiselta asialta enää, mutta silti välillä noita asioita miettiessä maha tekee kuperkeikkoja perhosten kera!

Viikonloppuna olimme häämessuilla, ja siellä katselimme ja sovittelimme sormuksia ensimmäistä kertaa ihan oikeasti. Aikaisemmin olemme vain joskus katselleet näyteikkunoita Rakkaan äitikin tuli messuilla käymään, hän on innokas auttamaan häävalmisteluissa sitten kun on sen aika :>

Olen melko nuori, täytän tänä vuonna 21. Rakas taas täyttää 24. Olin suunnitellut meneväni vasta kolmen vuoden päästä naimisiin, mutta kun nyt löytyi se oikea, niin se on sit menoa! Hui

[hepana]

Vanhahko ketju, mutta josko joku tätä vielä lukisi...

Meillä jännät paikat, mies otti kohlautumisen puheeksi pari viikkoa sitten. Sulattelin hiukan asiaa ja "annoin luvan kosia," hän kun kuitenkin tietää että minulle kihloihin meno merkitsee sitten sitä että hääpäivä sovitaan samantien. Mua ei turhanpäiten kihlailla!

Eilen illalla iski meikäläiselle paniikki, ja kysyin että eihän hänestä tunnu että painostan häntä tms, ja kerroin että "kosia saa"-kommentilla en halunnut antaa mitään aikarajaa, hän voi niin tehdä päivän, viikon, kuukauden tai vuoden päästä, ihan kun siltä tuntuu. Tähän mies totesi että kyllä hän on jo sitä kosintaa suunnitellutkin, suuria suunnitelmia luvassa. JAIKS!

Mitäköhän se hupsu oikein suunnittelee mun pään menoksi? Ilmoitin heti etten lähde sen kanssa jääkiekko-, jalkapallo- tai muihin urheilumatseihin, ettei tule mitään scoreboard-kosintaa Liian jenkkiläistä meille

[Kirsikk.a]

Jänskättää. Mutta ehkä hieman eri syistä mitä muita jotka on tänne kirjotelleet.

Erosin pari kuukautta sitten edellisestä kihlatustani (yhdessä kerittiin olemaan 6 vuotta), jonka kanssa häitä jo suunniteltiin ja päiväkin oli jo lähestulkoon valittu.

Eromme jälkeen meni puolitoista viikkoa ja tapasin nykyisen kultani. Juu, tiedän, aika nopeaa toimintaa. Mutta minkäs sille voi kun se vaan yhtäkkiä ilmeistyi elämääni. Lähestulkoon heti tapaamisemme jälkeen molemmilla oli sellainen olo, että "voi p*rkele", tuntui että nyt kolahti aikalailla.

Lähes koko kaksi kuukautta, jonka olemme tunteneet, olemme puhuneet paljon mitä haluamme jne. yhdessä suunnitelleet tulevaisuutta. Ja jos suunnitelmat pitävät paikkansa, kaikki tapahtuu lähestulkoon heti eikä viiden vuoden päästä Ja lyhyessä ajassa täytyisi tapahtua huima määrä erilaisia juttuja, jotta suunnitelmamme onnistuisivat.

Kulta on puhunut jo vähän siihen tyyliin, että hänellä on mielessä joku ajankohta koska kosinta tapahtuu. Mutta tiedän, että se ei tapahdu ennen kuin osoitteemme on sama. Vaikka lähestulkoon asun hänen luonaan, niin olemme molemmat sitä mieltä, että yhdessä täytyy asua ennen kuin voi mennä kihloihin.

Jänskättää. Olemme suunnitelleet niiiin paljon, ja toivon tältä suhteelta todella paljon. Mitä jos asiat ei menekään niin? Ei ehkä olisi kannattanut suunnitella niin kauheasti, mutta sellainen vain olen..ja kultakin

Sitten jos kulta joskus kosii, niin suostun totta kai! Mutta mietin nyt jo, että onko hän sitten aivan varma, haluaako hän varmasti minut, jakaa kanssani loppuelämänsä?! Vai käykö kuten edellisen kanssa? Tiedän mitä haluan, tiedän mitä kultani haluaa, mutta edellisestä suhteesta jäi pelko. Mitä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää?

[hepana]

Sitten jos kulta joskus kosii, niin suostun totta kai! Mutta mietin nyt jo, että onko hän sitten aivan varma, haluaako hän varmasti minut, jakaa kanssani loppuelämänsä?! Vai käykö kuten edellisen kanssa? Tiedän mitä haluan, tiedän mitä kultani haluaa, mutta edellisestä suhteesta jäi pelko. Mitä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää?

Kuulosta kyllä erittäin jännittävältä elämäntilanteelta! Luulen että noita sun kysymyksiä pohtii jokainen oman parisuhteensa kohdalla, riippumatta siitä onko suhteella ikää 2kk, 2v vai 20v. Osottele ja katsele, asioilla on tapana järjestyä!

[Amber]

Kihlaus ei pelottanut, mutta jännitti aika paljon. Oltiin jo etukäteen asiasta puhuttu ja oikeastaan hääpäiväkin päätetty, eli siinä mielessä kosinta ei tullut yllätyksenä. Kihlapäivänä kuitenkin aavistin miehen käytöksestä, että pian se kosinta tulee tapahtumaan ja olin ihan hermona Mutta niin oli mieskin. Munkin mielestä kihlaus on sen verran vakava asia, että kyllä sitä vähän sietääkin jännittää.

[Siipileikki]

Kirsikk.a! Minulla on todella samanlainen tilanne, kuin teillä! Olin huonossa suhteessa kolme vuotta, nyt olen seurustellut nykyisen aivan ihanan avomieheni kanssa viitisen kuukautta. Kovasti ollaan puhuttu asioista ja olen mielestäni tehnyt hyvin selväksi, että voisin mennä naimisiin vaikka heti! Lähinnä jännittää se, mitä hän haluaa, sillä tiedän, että hän pitää minua oikeana ihmisenä itselleen ja rakastaa hirmuisesti, mutta yhä on epäselvää, miten hitaasti/nopeasti hän haluaa edetä. Olen päättänyt, että jos ei kosintaa tule häneltä, kosin itse, kun siltä tuntuu

Toivottavasti teillä kaikki järjestyy, tiedän kyllä tasan mitä tarkoitat, virheistä oppii ja siksi olen nyt entistä varmempi, että olen oikean ihmisen kanssa.

[Kirsikk.a]

Nyt on kulunut vähän yli 3 kuukautta viimesestä kirjotuksestani. Ja kolmessa kuukaudessa on jo tapahtunut paljon.

Suurinpiirtein viikko viimekertaisen kirjoitukseni jälkeen kulta kysyi että "mitä muru jos sä oikeesti muuttaisit tänne?" Ja minähän muutin Toki virallisesti vasta huhtikuun puolessa välissä, mutta kamojani toin pikku hiljaa.

Muuton lisäksi kolmen kuukauden aikana olemme tehneet myös remonttia, yhteinen koti tuntuu nyt enemmän yhteiseltä

Vieläkin hieman pelottaa, että mitä jos tässä käykin huonosti, mutta toivon ja uskon, että tämä kestää lopun elämää.

Yhteistä elämää suunniteltiin sillon parin ensimmäisen yhdessäolokuukauden aikana paljon. Nyt ei enää. Välillä tuntuu, että ei tuo miekkonen varmaan edes koskaan kosi!! Toki en kosintaa aivan vielä odotakaan, alle puoli vuotta kun olemme vasta tunteneet...Mutta välillä olisi kiva kuulla edes pientä vihjailua tms.

Olen kans miettinyt, että jos kosintaa ei kuulu, niin kosin itse...Kuukausi sitten kysyin kun kulta oli matkoilla, että jos kosisin niin suostuisitko? Sanoi, että suostuisi Mutta tiedän, että hän haluaa hoitaa kosimisen...ja mielestäni se hänelle kuuluukin!

Siipileikki, toivotaan, että kultamme jossain vaiheessa tajuavat kosaista Ilmoitan kyllä sitten joskus jos/kun kulta joskus kosii

[Sahrami79]

Päätös naimisiin menemisestä on vain tuntunut niin oikealta päätökseltä, että eipä se kovinkaan paljon ole pelottanut. Kun on alusta asti ollut niin varma tunne siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan olla ja elää, niin mitäpä siitä panikoimaan. Omat ja toisen tunteet on selvillä.

Mutta toisaalta iälläkin on varmasti jotain tekemistä asian kanssa, nuorempana olisi saattanutkin olla enemmän epäilyksiä.

[Whisky]

Hmmm... Viime syksynä toivoin hirveästi kosintaa, mutta kevään korvalla alkoi tuntua siltä etten ehkä haluakaan vielä, tai haluan mutta... äähh... pelotti koko ajatus vaikka periaatteessa olin kyllä valmis sitoutumaan. Olin tässä kesällä jo melkein unohtanut koko kihloihin/naimisiin menemisen ja keskityin työelämään.

Kun sitten synttärini koitti, ja sulho siinä kakosteli että "onkohan tämä nyt oikea hetki kysyä tällästä mutta..." meinasin ruveta kiljumaan kauhusta että älä nyt helvetissä kysy mitään, todellakin on väärä hetki tms. Kuuntelin kuitenkin nätisti (paska jäykkänä pelosta), ja pidin sellaisen hengenvedon mittaisen tauon ennenkuin sanoin mitään. Tuon tauon aikana tuli sellanen valoisa tunne, että tuossa on oikeasti se mies kenen kanssa mun on hyvä olla loppuikäni. Vastasin sitten että "joo, tulen minä". Sit helpotti...

Nyt tulee enää joskus sellasia pieniä paniikkeja kun oikein miettii häitä jne. Mutta ne on ohimeneviä, helpottaa heti kun toinen on siinä ja halii ja suukottaa. Olen puhunut hänelle pelostani, ja se ei ole vähentänyt rakkauttamme yhtään, päinvastoin.

[duudeli]

Pelottaa pelottaa pelottaa niin pirusti! Kihloissa ei siis vielä olla, mutta ihan hirmusesti puhuttu että mikähän vuosi olisi sopiva.. Ikää kun on mulla nyt vasta 18 ja miehellä 20. Itse meidän kihlausta enemmän pelottaa se vanhemmille kertominen. 4vuotta seurusteltu, eli periaatteessa ihan tarpeeksi kun reilu vuosi yhdessäkin asuttu, mutta oma nuori ikä pistää epäröimään että jos nyt vanhempien reaktioiden takia odottaisin.. Vai odotanko? En tiedä. Olen hukassa. Miehellä ei ole kiire, ennen kuin tiesi minun haluistani niin hän oli menossa naimisiin vasta kun opiskelut ohi eli noin kuuden vuoden päästä mutta minä tahtoisin aiemmin. Mies ei siihen pistä vastaan, jotain kompromissi haetaan, mutta tässä kun sitä hääpäivää kalenterista suunnitellaan niin pitäisi pian kihlautua. Vanhemmat vaan pelottavat.