Vanhempien reaktio hääuutisiin

[morsian 07/10]

Minäkin kommentoin kihlausuutisreaktiota, koska sillonhan me ilmotimme menevämme naimisiin. Minulla ja miehelläni on molemmilla loistavat ja lämpimät välit toistemme vanhempiin, mutta pakko sanoa, että minä olen eri mieltä tuossa, että "Puolison velvollisuus on tehdä paljon töitä parantaakseen suhdetta appivanhempiin, mikäli se takkuaa jollakin tavalla." Itse olen aina pitänyt sitä erittäin tärkeänä, että tulemme toimeen toistemme vanhempien kanssa, mutta en missään nimessä nää, että se on kenenkään velvollisuus alkaa parantamaan suhdetta appivanhempiin, jos jostain syystä on viileät välit.

Siitä olen kanssasi Iki samaa mieltä, että jos tulee kielteinen reaktio, kannattaa siihen miettiä syytä, mutta toisaalta, viisaat vanhemmat osaavat pitää mölyt mahassaan ja ovat tyytyväisiä, jos oma jälkikasvu on onnellinen omista ratkaisuistaan.

[Dow]

Aviopuolisoiden velvollisuus on tehdä töitä toistensa onnellisuuden eteen. Mikäli välien kireys tai viileys tekee puolison onnettomaksi, pitää yrittää parantaa tilannetta jotenkin niin pitkälti kuin se on itsestä kiinni. Jos mies tai vaimo ei itsekään välitä olla erityisemmin tekemisissä vanhempiensa kanssa, tilanne on erilainen.

[belle*]

Meillä vanhemmat suhtautuivat hyvin hääuutisiin. Lähtökohtana perheessämme on ollut, että lapsia tuetaan kaikissa elämää suuremmissa päätöksissä, mitä päättävätkään tehdä. Heidän (tai meidän) elämähän se on, vanhempien tulisi olla onnellisia että lapsi on onnellinen. Näin kyllä onkin! Näinkin, vaikka olen avioitumassa vasta 20-kesäisenä ensimmäisen poikaystävän kanssa.

Ikin kanssa olen samaa mieltä, itsekin olen joutunut oikein sietämällä sietämään sulhoni veljeä, jotta sulho ei olisi huonona asiasta.

Muokattu: December 31, 2009, käyttäjä: lokakuunmorsian

[blackcurrant]

Juuri minulle tärkeimmät ihmiset ohittivat koko uutisen kuin eivät olisi sitä kuulleet ja vaihtaneet puheenaihetta - tai sitten alkaneet valittaa kaikesta häihin liittyvästä saman tien. Tuli todella hämmentynyt olo. Varsinkin, kun sain jo tehtäväänsä suostuneelta ystävältäni paasauksen siitä, kuinka minun pitäisi ymmärtää, että häät ovat ehkä tärkeät hääparille, mutta eivät välttämättä muille. (Kyllä minun ystävieni häät ovat olleet merkityksellisiä myös minulle, vaikka en ole ollut edes kaasona, joten miten tähän pitäisi suhtautua?) Toisaalta, bestmanit ja kaasotkin ovat olleet veljeni ja yhden serkkuni ohella niitä harvoja ihan vilpittömästi onnitelleita.

Äitini reaktio uutiseen puhelimitse oli kirkon ja juhlapaikan mollaus, pienen laitakaupungin kappelin ehdottamista tilalle (minä oikeasti haluan itselleni merkityksellisen vihkikirkon eikä ammatinvalintani ja harrastusteni perusteella sen pitäisi ainakaan äidilleni olla epäselvää) ja lopulta mentyäni sanattomaksi puheenaiheen vaihto itseensä. Myöhemmin hän kuukautta aiemmin sovitussa palaverissa mm. ilmoitti, että "mitä niillä kaasoilla sitten tekee? jätetään ne pois"(äitini oli omatoimisesti tarjoutunut järjestämään tarjoilujuttuja).

Olen itse aina ollut onnellinen (ihan oikeasti) ystävieni hääuutisista. Ei niitä iloisia tapahtumia niin paljon elämään tunnu mahtuvan.. Onhan se minusta aika iso juttu, että kaksi ihmistä on päättänyt virallisesti jakaa koko loppuelämänsä toistensa kanssa, ja ylipäänsä osuneet kohdakkain! Enkä tajua, miten oman tyttären häihin voi oikeasti reagoida noin negatiivisesti, kun vävykin on aina ollut erittäin mieluinen. Kaiken kaikkiaan mietimme jo vakavasti sitä, että pitäisimmekin häämme uudella kotipaikkakunnallamme emmekä synnyinpaikkakunnallamme (päädyimme hintatason ja iäkkäiden meille rakkaiden sukulaisten vuoksi alunperin tähän), keskiaikaisessa unelmakirkossa ja vain niiden kesken, joiden huomasimme oikeasti olevan onnellisia puolestamme. Ei huvittaisi ollenkaan kutsua perhettäni paikalle.

On varsin yleisesti tiedossa, että minä en ole pahemmin tavannut tehdä mitään ilman perusteellista harkintaa, olen aina pyrkinyt kannustamaan muita ja olemme olleet yhdessä viime vuosikymmeneltä lähtien, jälkikasvuakin on. Kyse ei ole hetken huumasta. Häät vain ovat siirtyneet ja siirtyneet vastoinkäymisen ja menetysten myötä jatkuvasti. Olemme niistä kuitenkin yhdessä selvinneet ja vihdoinkin on alkanut aurinko taas paistaa tähänkin risukasaan. Olemme huomanneet kotimme olevan toistemme luona, että selviämme yhdessä melkein mistä vain. Katsotaan miten homma etenee, ehkäpä päätämmekin vielä toteuttaa tuon pienemmän vaihtoehdon... >

Olipas vuodatusta, luulin jo monessa kuukaudessa päässeeni tämän yli, mutta en näköjään ollutkaan.

Muokattu: January 3, 2010, käyttäjä: blackcurrant

[Gazzanina]

Tosi iloisia olivat sekä minun että sulhon vanhemmat kun vihdoin ja viimein mentiin kihloihin ja kerrottiin että kahden vuoden päästä häät. Vaikka sitä olivat varmasti odottaneet jo, tuli se kaikille silti yllätyksenä. Hirveästi saatiin onnitteluja ja minun vanhemmat pyysivät sulhasen vanhemmat ja meidät luokseen syömään seuraavana päivänä. Minun velikin soitti ja kertoi miten hyvä mieli tuli uutisesta ja kehui miestäni, että ei monikaan hänen tuttunsa ole yhtä "hyvä mies"

Ikävä kuulla toisten huonoja kokemuksia, meillä on aina ollut tosi hyvät välit perheidemme kanssa ja minä pidän sekä omista vanhemmistani että appivanhemmistani kovasti!

[Guest Lilla My]

Meillä uutista oli odotettu jo pitkään ja vanhemmat (varsinkin äiti) olivat aivan innoissaan. Äiti ostanut jo hääkirjankin ennen kuin edes minua oltiin kosittu. Nyt sitten äiti soittelee harva se päivä ja haluaa keskustella häihin liittyvistä asioista. Hieman rasittavaa kylläkin, koska hääpäivää ei olla tarkalleen vielä päätetty.

Noh, suokoon molemmille innokkuun ja hössötyksen olenhan ensimmäinen lapsi joka menee naimisiin.

[blackcurrant]

Minäkin pidän vanhemmistani sekä appivanhemmistani paljon, siksi reagointi hämmensikin meitä molempia. On kauheaa, kun ihmiset, jotka ovat itselle tärkeitä ja joiihin välien on luullut todellakin olevan hyvä käyttäytyvätkin näin odottamattomasti. Onhan niitä hääuutisiakin kyselty monen vuoden ajan, joten tietenkin odotimme hieman toisenlaista reaktiota kuin esim. äkillinen ja pitkä haudanhiljaisuus takapenkillä.. Mutta ehkä hetki vain oli huono, lievää innostusta on jo moni alkanut osoittamaan. Onhan häihin vielä aikaa.

Helpotti kyllä tuo avautuminen. X) Täytyy myös miettiä miten itse olen muiden silmissä aina reagoinut uutisiin, oma mielikuva kun saattaa poiketa toisen saamasta mielikuvasta. Toivottavasti kuitenkin paremmin kuin vanhempani nyt, ja olen minäkin ensimmäisenä avioituvana meidän perheessä.

[onnenapila]

Meidän osalta kihlausuutiseen suhtauduttiin oikein iloisesti. Oltiin menty kihloihin ulkomailla eikä kerrottu siitä kuin vasta Suomeen palattuamme. Sulhanen tosin oli pyytänyt siunauksen isältäni aikaisemmin ja tämä oli sen ilomielin antanut.

Sulhasen vanhemmatkin olivat hyvin iloisia, vähän tosin taisivat yllättyä siitä, että mennään naimisiin niin nopeasti (kihlaus kesällä 2009, naimisiin kesällä 2010).. Vaikka meille onkin aina ollut selvää, että kihlaus ei tule olemaan pitkä ja naimisiin mennään nopeasti

[Guest pampulakorva]

Kyllä se tahtoo nykypäivänä olla muoti-ilmiö tuo kihloihin meno,

eikä sillä edes haeta tai ymmärretä avioliiton lupausta?!?

Omat vanhempani ottivat uutisen iloisesti ja isälle taisi olla hieman shokkikin... Sisko ja veli perheineen olivat aivan tohkeissaan Mummosta puhumattakaan!

Anoppi ei jotenkin ollu moksiskaan, saati appiukko. Tuumasivat vaan että no vielähän tässä on sinne kovin pitkä aika.. Joopa joo, heillä on odotukset ja kysymykset aina pyörineet enemmänkin tyyliin: milloin jälkikasvua, milloin?

Nyttemmin myös anoppi kyselee viikottain mitä tapahtuu ja milloin ja kuinka he voivat vaikka auttaa? Mukavaa kun kaikki osallistuu ja ovat läsnä puuhassamme

[fannie]

Meillä päin ei turhan päiten kihloihin mennä ja kerroin sen heti seurustelun aluksi myös tulevalle sulholle.. Joten mun vanhemmat osas sitä odottaa ja olivat iloisia

Miekkosen isälle ei ole kerrottu, anopilleni on. Appiukko on vähän.. No, omituinen mielipiteissään. Hänelle ei kyllä heti kerrota hääuutisen jälkeen sitäkään, että mies aikoo ottaa mun sukunimeni..

[Mai2010]

, vähän tosin taisivat yllättyä siitä, että mennään naimisiin niin nopeasti (kihlaus kesällä 2009, naimisiin kesällä 2010).. Vaikka meille onkin aina ollut selvää, että kihlaus ei tule olemaan pitkä ja naimisiin mennään nopeasti

Musta tuo on enempi normaalia kuin nopeaa. Meillä mennään naimisiin kolmessa kuukaudessa kihlauksesta. Vaikka ite oon kyllä ollu tietoinen jo pari vuotta, että tämä on mun tuleva aviomies.

Oma äiti (ja siskot) totes kihlauksesta, että no jo oli aikakin ja onhan tätä jo odotettukin. Iskä onnitteli sitten vilpittömästi siinä vaiheessa kun ilmotin hääpäivän, että paljon onnea jo tässä vaiheessa.

Sulhasen isälle piti kihlauksesta kerrottaessa tarkentaa, että niin olemme siis päättäneet mennä toistemme kanssa naimisiin. Vähän se jotenki ihmetteli, että ai ihan naimisiin. Itseni hilliten kiristelin hampaiden välistä, että niin sitä se kihlaus yleensä tarkoittaa.

Sulhasen äiti oli kyllä onnellinen kihlauksesta, muttei vielä hääpäivänkään kuultuaan ymmärtänyt, että menemme naimisiin. Muutama viikko hääpäivän ilmottamisen jälkeen totesin kahvipöydässä, että no eihän tuohon huhtikuun alkuun kovin kauaa ole, niin se kysy, että mitä sillon tapahtuu. Sanoin, että no sillon on ne meidän häät, onhan tästä ollu jo puhetta, niin anoppi siihen, että ai tekö meette ihan oikeesti naimisiin.... ääliö...

[minskupinsku]

Meillä kaikki läheiset ymmärsivät ja tiesivät sen että kun me kihlaudumme, päätämme myös silloin hääpäivän. Minun äiti varsinkin oli aivan onnesta soikeana kun kerroimme kihlauksesta. Yritti vain että häitä olisin vietetty aikaisemmin (kihlauksesta häihin aikaa n.1½vuotta). Joillekin työkavereille tms olemme joutuneet selittelemään että kyllä, aiomme oikeasti mennä naimisiin. Mutta siis kaikki läheisimmät ovat olleet iloisia meidän puolesta ja muiden mielipiteillä ei ole väliäkään

[Ruskamorsian10]

Ohhoh, onpa juntteja läheisiä joillakin...! Tosin kielteisiä reaktioita kannattaa ehkä punnita ja pohtia ja koittaa keksiä, mitä niiden takana on. Jos tulevat appivanhemmat eivät tykkää poikansa tai tyttärensä valinnasta, onko siihen joitakin selkeitä syitä? Puolison velvollisuus on tehdä paljon töitä parantaakseen suhdetta appivanhempiin, mikäli se takkuaa jollakin tavalla. On ihan väärin, jos ihminen joutuu tekemään valinnan puolisonsa ja vanhempiensa välillä, eli naimiisin mennessä luopumaan suhteesta vanhempiinsa. Mikäli vanhemmat sitten ovat niin ääliöitä, etteivät itse tule millään tavoin vastaan tai ole kiinnostuneita välien lämmittämisestä, vastuu ikävästä tilanteesta jää kokonaan heidän harteilleen ja suuri säälihän se tietysti on.

Mutta mitä jos puoliso ei teekään sitä valintaa vanhemman ja kumppanin välillä vaan hänen äitinsä päättä, ettei pidä yhteyttä lapseensa, kun se on tehnyt väärän valinnan?

Valitettavasti meillä on juuri näin. Monien käänteiden jälkeen anoppi päätti alkaa vihaamaan minua, vaikka en häntä koskaan ole millään lailla ainakaan tarkoituksellisesti loukannut, vaan minusta on puhuttu pahaa ja hän päätti alkaa uskomaan niitä ja tuomita minut niillä perusteilla, vaikka tulimme aikaisemmin enemmän kuin hyvin toimeen. Kihlausuutiseen me emme ole saaneet minkäänlaista reaktiota. Siis ei yhtään mitään. He eivät ole tietoisia,että olemme menossa naimisiin runsaan puolen vuoden päästä. Sulhaseni äiti ei ole pitänyt yhteyttä poikaansa moneen kuukauteen, edes jouluna. Miten me voisimme asioita parantaa? Minä haluaisin, vaan tilanne on mahdoton. Me olemme yrittäneet, mutta olemme saaneet vain paskaa niskaamme - molemmat. Nyt emme kumpikaan jaksa enää yrittää vaan elämme ilman heitä (ainakin toistaiseksi) ja vain minun perhe tukenamme.

[Dow]

^

Tuohan on aivan kamalaa ja itsekästä käytöstä miehesi äidiltä! En tietenkään ole missään vaiheessa sanonut tai tarkoittanut, että syy olisi aina uudessa puolisossa. Olen pahoillani puolestanne.

Muokattu: January 29, 2010, käyttäjä: Iki

[olivia]

Meillä tapahtui sama kuin ketjun aikoinaan aloittaneella, eli vanhempani eivät kysyneet häistä yhtään mitään vaan vaihtoivat heti puheenaihetta. Kyllähän se aika pahalta tuntui, ikävä myöntää. Mielestäni kuuluisi ihan peruskäytöstapoihin kommentoida edes jotenkin tällaista ilmoitusta. Sulhanen on toki erittäin mieleinen, eli siitä tuo tyhmä käytös ei johdu.

Kai se on vain luonteenlaatu, etteivät paljon kysele. Tylyltä se silti tuntuu.

[mehukannu]

Voi että.. Itsessäni on ainakin sen verran "dramaqueenia" että toivon hyvien juhlien - olivat sitten häät tai vaikka synttärit - sytyttävän ideana vieraita ja osallisia. Miellän asian kuitenkin niin, että häissäni olen illan emäntä. Itsestäni ainakin on mukava kuulla kommentteja sekä onnistuneista juhlista että järjestelyistä.

Meidän perheessä on aina puhuttu ja tunnettu "suuresti". Tätä vasten kokisin sen outona, jos vanhempani eivät kommentoisi millään tavalla häitämme. Tulevat appivanhemmat ovatkin olleet hieman vaisuja häiden suhteen. Onnitteluja ei tullut kihlautumisesta ja nyt kun olemme hieman puhuneet, että häät olisivat vuonna 2012 (juu, on pitkä aika vielä häihin!) niin ainoat kommentit ovat olleet epäuskoisia. Olemme seurustelleet 6,5 vuotta eli mistään järjettömästä pika-avioliitosta ei ole kyse. En nyt tarvitse mitään järjetöntä huumaa, mutta myös sulhasen mielestä olisi mukava, jos minut ikäänkuin toivotettaisiin tervetulleeksi perheeseen. Ihmisiä on vaan niin kovin erilaisia, että tavat ja mieltymykset ovat niin eri...

[MEM]

Minun vanhempani kans ovat aika hiljaista sorttia. Ne ei hyppele ilosta ja kilju onnesta, eikä myöskään suruakaan näytä pahemmin.

Ensin soitin äitille kihlauksesta, reaktio oli "aha, vai niin". Ihanku olisin sanonut että huomenna mulla on aamuvuoro töissä.

Sitten se alko höpöttää jotain ihmeellistä elämän kiertokulusta jne.. Isi huutelee taustalta omalla huumorintajullaan että "onnea uudelle yritykselle" (huom! en kyllä koskaan ennen ole kihloissa ollut..)

Myöhemmin kun näin äitin ja tokaisin että häitä tanssitaan sitten kesällä 2011, äidin reaktio oli taas "aha, aijaa!"

Ja isäntä ihan hipihiljaa ü.

Itse eivät ole tähän mennessä avanneet keskustelua häihin mutta äiti lupasi tehdä hääkakun kun kysyin sitä häneltä..

Toisaalta rasittavaa, toisaalta hyvä ettei ne ole hössöttäjiä, mutta toivon että äiti "piristyy" ajatukselle tässä ajan kanssa..

[Luna]

en muista olenko vastannut tähän keskusteluun aijemmin, mutta...

Äitini ei reagoinut oikein mitenkään, sulhasen pyytäessä kättäni. Hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisi vain, että "aivan sama kun ei aiheuta minulle mitään toimenpiteitä". Seuraavana päivänä kuitenkin pyyteli käytöstään anteeks. Isäni oli niin järkyttynyt ettei ole vielä nyt puolenvuoden jälkeen uutisita halunnut puhua koko häistä. Että näin meillä. Harmittaa kun he eivät oikein sano juuta eikä jaata asiaan.

Sulhasen vanhemmat taas ovat onnesta soikeina. Molemmat hihkuivt ilosta kun uutisia kerrottiin. ovat olleet paljon mukana järjestelyissä.

[Mettika]

Ollaan oltu kihloissa 5 vuotta ja yksissä reilut 8 vuotta. Pari ekaa vuotta heti kihlauksen jälkeen sain vastailla kokoajan suoriin tai epäsuoriin kysymyksiin/vihjailuihin: millos on hääpäivä. Meillä ei ollut mitään kiirettä ja taisin jossain vaiheessa kyllästyäkin jatkuvaan kyselyyn ja vastata jotain epämääräistä. Olemme saaneet tässä välissä kaksi lasta ja sukulaiset kai "lopulta" luulivat, ettei meillä ole aikomustakaan mennä koskaan naimisiin.

Nyt kun ilmoitimme hääpäivästä, eivät vanhempani kommentoineet oikein mitenkään. Tyytyväisiä olivat naimisiinmenosta, mutta eivät tuntuneet olevan järjestettävästä hääjuhlasta. Isäni ei ymmärrä miksi haluan isot häät (80 kutsuttua mökkihäissä, itse tekemineni ruokineen ja kakkuineen ei mielestäni vielä ole mitään suurta) ja ei jaksa kuunnella ollenkaan hääjuttuja. Äitini on taas osallistunut kuuntelemalla aina mielenpäällä olevia pohdintojani. Miehen vanhemmatkaan eivät reagoineet sen kummemmin. Olen nyt yrittänyt pitää matalaa profiilia ja hoidan pääasiassa itse järjestelyt ja maksupuolesta vastaamme minä ja mieheni. Järjestämme itsemme näköiset juhlat ja mielestäni vanhempieni tulee ymmärtää, että vaikka he ovat itse menneet naimisiin kahden todistajan läsnäollessa ilman vastaanottoa, että minä ja mieheni emme tahdo toimia samalla tavalla.

Muokattu: May 13, 2010, käyttäjä: Mettika

[Pinkeri]

Meillä minä aloin puhamaan äidilleni, että menisimme avokin kanssa naimisiin loppukesästä 2011. Äitini kysyi vain epäuskoisena että tietääkö mies asiasta. Hiukan olin ihmeissäni, että hei, minähän tässä olen se sitoutumiskammoinen ollut, enkä varmasti alkaisi mitään suunnittelemaan, ellemme olisi asiasta sopineet ja aivan varmoja Siskot ovat vieläkin kyselleet, että ihanko oikeasti olemme menossa naimisiin, ketä otan kaasoksi ym.

Sulhasen vanhemmille emme vielä ole asiasta maininneet, koska ajattelimme mennä ensin "virallisesti" kihloihin, jolloin asia on helpompi ottaa esille. Ovat nimittäin melko harvasanaista porukkaa, ja usein tuntuu hankalalta aloittaa keskustelua luontevasti. Myöskään isälleni emme vielä ole puhuneet mitään (vanhempani ovat eronneet), ja hänellekin ajattelimme kertoa vasta kihlojen jälkeen tai ennen niitä, jos mies saa rohkaistua itsensä kysymään isältäni kättäni Varmasti isä arvostaisi moista, sillä on hän sen verran vanhanaikainen

[Aamukahvi]

Iskälle kun soitin ja asiasta kerroin, äänestä kyllä kuuli, että liikuttui ja sanoikin, että todella mukavia uutisia Äitille soitin, että tullaan käymään, mikä ei ole mitään ihmeellistä, tehdään paljon vierailuja sinne lyhyellä varotusajalla, sitten kun kerrottiin asia, se totesi että hän tiesi puhelun jälkeen heti mitä asiaa meillä on. Meidän äitillä tuntuu olevan joku ylinmääräinen aisti, ku se aina tietää mitä tapahtuu, ennen ku sille edes kerrotaan, iloiset ja ikävät asiat.

Miehekkeen vanhemmilta tuli alkuu vähän laimea reaktio, mutta kyllä ne alkujärkytyksen jälkeen sitten ihan iloisin mielin suhtautuvat asiaan.

Mummuni oli pudota tuolilta asian kuultua, hyvässä mielessä siis.

[Guest GSM]

meillä mun äiti oli tosi iloinen asiasta ja rupesi jo samantien mietiskelemään viime joulun paikkoilla, millä laivoilla tulevat jne (äiti ja isäpuoli kun asuvat lahden toisella puolella), isä myöskin onnitteli, hiukan vaisusti mutta isäni on muutenkin vaisu ja ujo mies. sulhon äiti innostui tosi paljon ja rupesi suunnittelemaan jo kaikenlaisia hän on niin herttainen hössöttäjä välillä, aivan ihana.

vähän OT, mutta minun puoleltani muu suku olikin vähän jäyhempää. mummoni vain tuijotti minua kuin olisin ottanut jonkun älyttömän tatuoinnin otsaan ja tokaisi: "jaa-a. ootte te kyllä hulluja" (kuten useimpiin muihinkin mun tekemiin asioihin tokaisee). tätini vilkaisi kerran minun oikean olkani yli ja jatkoi syömistä. hienoa.

onneksi en sentään ole mitenkään herkkä, ettei tuollainen fiilistä pilannut tms.

[kolmastoista]

Kysyin äidiltäni joskus syksyllä, saanko haluta mennä poikaystäväni kanssa naimisiin. Reaktio oli että siitä vaan, jos kerran löytyi sellainen jonka kanssa haluat naimisiin. Nyt tässä viime päivinä äiti on itkeskellyt kun olen löytänyt itselleni niin hyvän miehen.

Isäni lähinnä ilmoitti valokuvaavansa häät, johon vastasimme ettei käy missään tapauksessa, meille tulee valokuvaaja ja isämme keskittyy juhlimiseen, jos ei käy, voimme siirtää juhlat maistraattiin. Tämän jälkeen isäni on lähinnä kysellyt vieraslistasta.

[Piparkakkuprinsessa]

Ikävää, että muillakin on asiasta kokemuksia. Häät on ensi kuussa ja kun viime vuonna kerroimme niin vanhempani eivät

reagoineet mitenkään. Olen monet itkut itkenut asian takia. Äitini on pessimisti pahimmasta päästä ja jonka periaate on että "mitäs nyt tollasia juhlia tarvitsee järjestää, kun minäkään en kunnon juhlia saanut". Siskoni on kaaso joka ei myöskään ole häistämme innoissaan. Yritän pitää aika matalaa profiilia koska en halua kuulla ikäviä ja kateellisia kommentteja! On aika rankkaa ollut sillä itse haluisin huutaa koko maailmalle kuinka ihanaa on mennä naimisiin miehen kanssa jota rakastan ja tavallaan joudun pidättelemään tunteini. Toisaalta olen aivan eri maata kuin perheeni, he ei näytä tunteitaan kun taas minä itken ja nauran yhtä helposti.

Meillä tosiaan on häät kuukauden päästä ja äiti ei vieläkään kysele suunnitelmista, enkä minäkään halua kertoa.

Tälläiset henkilöt jättäisin armotta kutsumatta, vaikka onkin äiti ja sisko! Ei meilläkään tulla näkemään mieheni isää.

[Guest kaisa_]

Mä olin tosi yllättyny omien vanhempien reaktiosta! Olivat todella onnellisia ja isäni jopa itki! Isän reaktiota pelkäsin paljon. Miehen vanhemmat olivat myös liikuttuneita, äiti ainakin. Miehen isovanhemmat eivät sanoneet sanaakaan... Olin todella pettynyt koska muutama hetki ennen sitä he kysyivät koska hääpäivä, ja kun kerrotaan niin he kääntävät selän ja lähtevät pois.