Etsi sivustolta

Tilanne päällä nyt kolmatta kuukautta, niin pakko päästä vähän avautumaan. Elikkäs; olemme olleet mieheni kanssa 7 vuotta yhdessä, joista 2 kihloissa. Avioliittoon olisi tarkoitus astella tämän vuoden syksyllä. Olemme keskustelleen sukunimiasiasta monta kertaa ja aina yhteisymmärryksessä, hyvillä mielin, tulleet siihen lopputulokseen, että mies ottaa minun sukunimeni. Hän ei koe sukunimiasiaa niin tärkeäksi kuin minä, ja vaihtaa siksi mielellään. Oma sukunimeni on huomattavasti harvinaisempi kuin hänen (< 30 kantajaa VS Suomen 100 yleisimmän nimen joukossa), mikä onkin tärkein perustelu valinnallemme.Päätöksen taustalla on myös molempien toive siitä, että tulevalla perheellämme olisi yhteinen nimi. Mutta sitten mies meni ja kertoi asiasta vanhemmilleen. Ja siitäkös helvetti repesi. Vastaanotto ei ollut miehen vanhempien osalta erityisen lämmin. Kommentit päätöksestä olivat luokkaa "Ei, ei, et sä noin voi tehdä" ja "Oliko tämä nyt morsiamen idea?" Appiukko meni suunnilleen shokkiin ja vetosi siihen, ettei halua suvun katkeavan. Heidän poikansa on ainut lapsi, joten sukunimen jatkuminen on selkeästi ollut toiveissa. Heittelivät myös kommenttia siitä, ettei minun kauttani nimen tarvitse jatkua, koska minulla on veli. :-D Tilanne oli selkeästi hankala appivanhemmillle, joten annoimme asian hautua pari kuukautta. Jos reaktio johtuikin vain shokista, ja vastarinta ei olisi niin jyrkkää myöhemmin. Mutta kun ei niin ei. Mies otti pari kuukautta myöhemmin asian uudelleen esiin vanhempiensa kanssa, edelleen sillä mielellä, että haluaisi ottaa minun sukunimeni. Appiukko olikin vain kerännyt lisää pökköä pesään tällä välin, ja totesi ykskantaan, että "Ei voi hyväksyä tätä päätöstä. Mutta en myöskään halua tästä mitään riitaa meidän välille!" Eli rivien välistä tulkitsen, että välirikkoa ei tule, kunhan poika pitää oman nimensä. Miehen äiti tuli sentään vähän vastaan, ja sanoi, että sen nimenhän voi vaihtaa myöhemmin. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että pitäisi odottaa miehen isän poismenoa, jotta hänen mielensä ei tästä pahoittuisi. (Viisikymppisenä varmaan kivaa vaihtaa nimeä, kun ura jo tehtynä...) Ja kirsikkana kakun päälle miestäni yritettiin taivutella toteamalla "Pappa ei kyllä kestäisi tota sun valintaa, ja hänen terveytensä on muutenkin jo heikko." Eli jos appiukon isän vointi heikkenisi äkisti, syntipukkia haettaisiin siis pojasta. Suurimman ongelman tässä muodostaa se, että mieheni miettii asiaa järjellä ja hänen perheensä tunteella. Kunnioitan kyllä miehen perhettä, ja heillä on oikeus omaan arvomaailmaansa, joka on näiden keskustelujen perusteella "melko" perinteinen. Mutta sitä en hyväksy, että he ovat käytännössä välirikolla uhaten vaatimassa, että heidän poikansa tekee niin kuin he haluavat ja mihin he ovat tottunet. Onneksi eivät sentään ole minua vaatimassa vaihtamaan nimeäni, mutta miehen nimen säilyminen on heille näköjään kynnyskysymys. Tämä tuntuu pahalta myös minusta, koska tämä sukunimi asia on minun ja mieheni keskusteluissa näyttäytynyt iloisena asiana. Miehestäni oli aiemmin mukava ajatus vaihtaa yleisempi nimensä harvinaisempaan. Mutta nyt appivanhempien sanottua sanottavansa, keskustelu aiheesta aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä meille molemmille. Miehelle tietysti erityisesti, sillä hän on erittäin ikävässä välikädessä. Pelkään kuitenkin, että jos mies tekee nyt myönnytyksen perheensä mieliksi, niin tämä sama keskustelu joudutaan käymään mahdollisten lasten kohdalla uudestaan, ja miehen suku yrittää samalla tavalla änkeä väliin (Lapset ovat tulossa minun nimelleni). Pahimmassa tapauksessa appivanhemmat luulevat, että tässä sukunimiasiasta on kyse minun nuoruudenvimmastani tai feminismistä, ja että lastentuloon mennessä nämä piirteet kuluisivat pois ja heillä olisi mahdollisuus iskeä siihen väliin. (Not gonna happen... ) Onneksi häihin on vielä aikaa ja ehdimme keskustella asiasta sulhon kanssa vielä monta kertaa. Toivoisin tietenkin, että hän kunnioittaisi aiempia päätöksiämme. Tärkeintä on kuitenkin, että sulho tekee sellaisen päätöksen, johon olisi itse tyytyväinen. Minä en voi vaatia häntä vaihtamaan nimeä sen enempää kuin appiukko voi vaatia pitämään. Onko täällä muilla morsiammilla joko omakohtaisia kokemuksia tai lähipiirissä? Oletteko joutuneet kokemaan samantyyppistä vääntöä sukunimiasiasta?

Kuulin tällaisen urbaanin legendan, että jos ottaa miehen sukunimen (mies siis ulkomaalainen, itse suomalainen) - on vaikeampi sen jälkeen saada töitä Suomesta?! Onko kenelläkään henkilökohtaista kokemusta asiasta? Itse kun hieman epäilen tätä asiaa.. Itelläni on TÄYSIN perussuomalainen etunimi, että vaikka sitten sukunimi olisin vaikka Hellström, niin vaikuttaako se todella niin paljon töiden saamiseen? En millään jaksa uskoa, että ihmiset jäävät niin paljon tuijottamaan sukunimeä, että sen perusteella hylkäävät koko hakemuksen. Voiko näin olla?