pisti

Näillä näkymin meidät vihitään kirkon "eteisessä" (vähän kerhotilan tapainen huone) ja siitä siirrytään suoraan siunaukseen itse kirkon puolelle. Papin mukaan tämä onnistuu ja eiköhän maistraatistakin joku suostuvainen vihkijä löydy.

Me kyseltiin syyskuulle ja sanoivat, että kysykää keväällä (tammikuu->) uudelleen.

Minä en edes pystynyt harkitsemaan kirkkoon liittymistä häiden takia, minkä sulhanen onneksi hyväksyi. Siunaukseen suostuin kompromissina, koska kirkollinen osuus on miehelle tärkeä. Omatunto ei vaan anna periksi mihinkään muuhun ja tuohonkin vähän pitkin hampain. En tahdo avioliittoni alkavan valehtelemalla (eli esim. rukoilemalla siihen kuitenkaan uskomatta), vaikka siltä siunauksessakaan tuskin voi kokonaan välttyä (etenkään jos pappi valehtelee puolestani). (olipa muuten ensimmäinen kerta, kun edes ajattelin, että joku voisi pitää jumaliin uskomattomuutta kapinana . tai ehkä kyse olikin vain ev.lut. uskon määrittelemään Jumalaan uskomisesta, mikä taas olisi melko tuttua)

Meillä kihlapäivä oli se päivä, jolloin mies (kuulemma) päätti, ettei malta enää odottaa kauempaa ja kosi. Sormuksen sain pari kuukautta tuon jälkeen ja mies reilun vuoden päästä siitä, jolloin ne myös kaiverrutettiin. Kaiverruspäivänä jouduttiin selaamaan kalentereita taaksepäin jonkun verran ja muistelemaan, mutta kaipa sormuksissa silti on oikea päivä tai ainakaan heittoa ei ole päivää enempää.

Miten ihmeessä strippari tuo näin monen mieleen pettämiseen? Eiköhän suurin osa pettämisistä kuitenkin tapahdu jonkun ihan taviksen kanssa, vaikka sen naapurin Maijan, jota et ainakaan osaisi epäillä. Ja mahdollisesti vielä täysin yllättävässä tilanteessa. Jos joku tahtoo pettää, ei siihen strippareita tai Thaimaan/Viron matkoja kyllä tarvita. Ovatko muuten lääkäritkin (etenkin gynet) pettäjiä? Hehän näkevät ja koskevat useita alastomia naisia ja miehiä päivittäin. Miksi strippaamisen pitäisi olla stripparin kannalta yhtään eroottisempaa, en oikeasti jaksa uskoa, että he olisivat asiakkaistaan kiinnostuneita sen enempää kuin gynetkään. Keskustelun viimeisimpien käänteiden jälkeen ei voi muuta todeta kuin että onneksi ihmisiä on moneen lähtöön ja sopiva löytyy varmasti niin nipoille kuin vähemmän nipoillekin ihmiselle. Etenkin tuo Mitsyn teksti kuulosti ihan uskomattomalta. Miten paljon energiaa voikaan kuluttaa tällaisten asioiden vatvomiseen, jos jo katsominen on pettämistä. Joka kerta kun ruudun napsauttaa auki, saa varoa pettämistä. Siellähän voi vilahtaa enemmän tai vähemmän alastomia ihmisiä jo mainoksissakin. Puhumattakaan taidenäyttelyssä käymisestä, jos siellä sattuu olemaan esim. renessanssin aikaisia maalauksia.

Pyysin, kun häitä alettiin suunnitella eli n. vuotta ennen häitä. Onneksi suostui .

Tuttujen häissä auton lasissa luki "My wife won't have a headache tonight!" Joku vastaava olisi ihan hauska omissakin, mutta liian ronskia en tahdo.

Osaisiko joku kertoa vieläkin tarkemmin ortodoksisesta siunauksesta? Esim. tällaisia asioita: - Onko tapahtuma "yksityinen" vai osa jumalanpalvelusta tms.? - Pitääkö hääparin osallistua jotenkin muutoin kuin tulemalla paikalle (esim. suutelemalla ristiä)? - Miten paljon tapahtuman kulkuun ja sisältöön voi itse vaikuttaa? Ainakin varsinainen vihkiminen tuntuu olevan huomattavasti enemmän kiveen kirjoitettu kuin esim. luterilaisessa kirkossa. Miehen tuttu pappi on lomalla vielä ainakin tämän viikon joten häneltäkään ei voi kysyä. Koko siunaustilaisuus tuntuu kamalan mystiseltä, kun netistäkään ei löydy ainakaan virallisista lähteistä mitään tietoa.

Itse hyväksyn polttareissa asiat, jotka ovat sallittuja myös muutoin. En hyväksy asioita, jotka kuuluvat elämässämme "shouldn't"-kategoriaan (esim. pettäminen), mutta "wouldn't"-kategoria (esim. itsensä nolaaminen tai perskännit) on polttareissa ok, vaikka sekin voi tietysti herättää ainakin toisessa osapuolessa negatiivisia tunteita. Polttarit eivät siis ole tavallisen elämän ulkopuolinen tilanne, missä kaikki on sallittua, mutta kuitenkin arkea vapaampi tilanne. Onneksi myös mieheni ajattelee näin. Minusta strippari vielä menee kunhan hommaan ei sisälly muuta kuin katselua. Onhan strippari tietty astetta henkilökohtaisempi kuin pornofilmin nainen, mutta käytännössä niillä ei kuitenkaan mitään eroa ole (tai ainakaan pitäisi olla). Mustasukkainen kyllä olisin, mutta enköhän pääsisi tuollaisesta yli nopeasti etenkin, jos mies itse kertoo asiasta. Salailu voisi herättää ison liudan epäilyksiä.

Kyseleminen on varmaan helpointa. Ehkä Tanskan suomalaisessa seurakunnassa voitaisi myös tietää jotain http://www.suomi.dk/kirkko/. Kannattaa huomioida myös se, että vihkimistilanteessa ei välttämättä tarvitse osata tanskaa, kunhan osaa lukea sitä. Meille tulee siunaus juurikin tällaisen papin toimesta. Hän ei miehen äidinkieltä osaa puhua, mutta pystyy lukemaan sitä ymmärrettävästi.

Meillekin ilmeisesti tulee ryijy. Häihin on reilu vuosi ja kuulin huhuja, että äitini on sopivasti hankkinut ryijytarpeet kotiin . Meille ei ole suoraan mitään kerrottu, mutta huhuihin voinen luottaa etenkin, kun vanhemmilla on aina ollut oma vihkiryijynsä seinällä ja tuskin toista itselleen ainakaan ottavat. Jotain kuulin myös Gallen-Kallelasta eli ilmeisesti tällaista voidaan odottaa, vaikka tästäkin on olemassa näköjään monia värejä ja mukaelmia:

Minusta tämä olisi ollut ehkä täydellisin kosinta ikinä . Mutta tietysti itse jouduin täysin puun takaa tulleen muka-romanttisen polvistumiskosinnan uhriksi. Onneksi en sentään julkisella paikalla, vaikka mies oli sitäkin miettinyt. Aina onneksi voi lohduttautua sillä, että se varsinainen juttu eli naimisiinmeno tulee toivottavasti vastaamaan suunnitelmia ja unelmia paremmin.

Minä menen myöskin naimisiin siksi, että avioliitto on esimerkiksi taloudellisesti kannattavampi tila kuin pelkkä avoliitto. Kuitenkin avioliitto aina päättyy (joko eroon tai kuolemaan) ja uskon sen olevan tarpeeksi raskas asia ilman ylimääräistä asioiden järjestelyäkin. Lisäksi avioliiton myötä olemme myös virallisesti pari. Sen merkkinä kannan mielelläni sormusta, toisin kuin kihlauksen, joka ei käytännössä merkitse yhtään mitään ja on vain pakollinen välietappi matkan varrella. Minusta tämä kommentti oli aika huvittava henkilöltä, joka pitää sormuksettomien perusteluita kannalleen p**kapuheena.

Meillä minä olen se sormuskammoinen. En vaan koe tarvetta esitellä seurustelustatusta kellekään ulkopuoliselle. Tutut (ja etenkin minä itse) tietävät, missä mennään ja tuntemattomat voivat tulla kysymään, jos kerta niin paljon kiinnostaa. Jos joku pitää jotain sormusta merkittävämpänä merkkinä tosissaan olemisesta kuin esimerkiksi yhdessä asumista tai yhteistä lemmikkiä niin pitäköön. Minä osoitan mielummin sitoutumiseni miehelleni jakamalla elämäni hänen kanssaan kuin muulle maailmalle pitämällä jotain sormusta. Mies puolestaan tulee kulttuurista, jossa kihlasormus tulee vain naiselle ja hän ei millään meinannut hyväksyä sormuksettomuuttani. Tällä hetkellä minulla on sormus, jota pidän silloin kun tahdon ja siten kun tahdon, aivan kuten muitakin koruja. Saavatpahan samalla ulkopuoliset jotain ihmeteltävää, ties millaisena vamppina ja pettäjänä nämä kihlasormuksia itsestäänselvyytenä pitävät minut näkevät, kun minulla on sormus, mutta miehellä ei. Toisaalta asenteeni sormuksiin saattaa muuttua kuten on miehenkin asenne muuttunut. Pariin kertaan ollaan sormuksia käyty katsomassa ja seuraavasta palkkapussistani taidetaan osa sormukseen vaihtaa. Ehkä sitten meistäkin tulee kauhistelijoiden iloksi suomalaisittain perinteinen kihlapari ainakin siihen saakka, kun meidät vihitään ja mies saa uuden sormuksen.

Olin ihan kauhuissani, niin puun takaa kosinta tuli. Mitään ei oltu aiemmin puhuttu ja mielessä vaan pyöri ajatukset siitä, mihin lupaudun jos myöntävästi vastaan. Vähän aikaa juteltiin asiasta ja sen jälkeen uskalsin onnellisena vastata kyllä, kun kosinta ei miehellekään tarkoittanut sitä, että heti naimisiin ja lapset alulle .

Luultavasti päädyn ottamaan miehen nimen, vaikka omankin pitäminen houkuttelee. Omaa sukunimeäni ei ole kuin meidän lähiperheellämme, mikä tekee vaihtamisesta melko haikeaa. Tykkään kuitenkin paljon miehen nimestä, joka on suomalaisellekin todella helppo, lyhyt ja lausutaan ja kirjoitetaan samalla tavalla. Mieskin on ehdottomasti yhteisen nimen kannalla ja jäähän meidän perheeseen vielä veli ja sisko, jotka voivat tyttönimeäni viedä eteenpäin.

Ihan satunnainen päivä sattui kohdalle. Mies ei kuulemma pystynyt enää pitämään kysymystä sisällään ja kosi kesken television katselun. Sitä ennen oltiin kyllä puhuttu häistä ym. ja sulhanen oli pariin kertaan varmistanut, että olen valmis naimisiin menemään. Hääpäivälle asetettiin huomattavasti tarkemmat kriteerit.

Me teemme samalla tavalla. Minulle timanttikihla ja molemmille samanlaiset vihkisormukset (tai ainakin mahdollisimman samankaltaiset). Näin on miehen kulttuurissa tapana eikä minulla ole mitään tätä käytäntöä vastaan. Tietysti kihlaa varten säästäminen kestää opiskelijabudjetilla aika kauan, mutta itsepä mies tahtoo kalliimman hankkia ja sen yksin maksaa. Ja eiköhän timanttikihlasta aika paljon ihmettelyäkin seuraa, kun kuitenkin Suomessa asumme. Mutta ihmetelkööt, eihän se meiltä pois ole.

Meillä on vielä reilusti aikaa häihin, mutta silti ärsyttää, ettei miestä kiinnosta yhtään. Hänen takiaan pitäisi kuitenkin selvittää, millaisiin häihin meillä on edes mahdollisuuksia ennen kuin mitään suunnitelmia voidaan edes tehdä. Minä kun en kuulu kirkkoon ja ei-luterilainen mies kuitenkin tahtoisi kirkkohäät tms, mutta häntä ei silti kiinnosta selvitää, onko esim. avioliiton siunaukseen hänen uskonnossaan mahdollisuus. No, mieshän siinä "kärsii", jos jättää kaiken minun vastuulleni ja vihkiminen jää pelkkään maistraattiseremoniaan.

Taisin mainita, etten halua mitään yltiöromanttista polvillaan kosintaa. Ja polvillensahan se mies kosiessaan meni :. Tuli ihan täytenä yllätyksenä, itse olin vahvasti siinä uskossa, että kihlaus tapahtuu keskustelun tuloksena, ilman varsinaista kosintaa.

Me emme saa siunausta, vaikka mies haluaisikin. Minä en kuulu kirkkoon (enkä tahdo liittyä) ja ortodoksikirkossa ei järjestetä edes siunausta, jos toinen osapuoli ei kuulu kirkkoon.