Ainikki

Minulla on nyt takana reilut neljä kuukautta uuteen nimeeni totuttelua. Otin mieheni harvinaisen nimen, enkä ole katunut ratkaisua, vaikka tietysti se on vaatinut totuttelua. Entinen sukunimeni oli kuitenkin hyvin yleinen ja minulla oli Suomenmaassa varmasti useita kymmeniä täyskaimoja (etunimikin kun on niin perisuomalainen). Nyt olen varmasti ainoa laatuani! Olen jo melko tottunut nimeeni, ja viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, miltä vanhan nimen näkeminen erilaisissa papereissa, kirjojen etulehdillä jne. tuntuu. Tunne on kummallinen; en enää oikein tunnista nimeä omakseni, vaikka toisaalta se on se minun "ikioma nimeni", johon kohdistuu tuttuuden ja ehkä kaipauksenkin tunteita. Oikeasti en vanhaa nimeäni takaisin toivoisi. Pidin sen soinnista ja siinä olevista kirjaimista (heh), mutten sen yleisyydestä, tavallisuudesta ja mielleyhtymistä.

Saimme yllättävän paljon rahaa, vaikkemme esittäneet erityisiä lahjatoiveita. Suurin osa lahjarahoista käytettiin häämatkaan, joka oli aivan upea. Ei harmita yhtään, vaikkei rahaa säästöön jäänytkään! Jonkin verran lahjarahoista meni häiden jälkikustannustenkin kattamiseen - varsin isojakin laskuja tuli vasta häiden jälkeen. Riippuu kuitenkin ihan laskutavasta, mihin ajattelee minkäkin rahan menneen. Jos häälahjaksi ei olisi saatu niin paljon rahaa kuin saatiin, laskut olisi tietysti maksettu omasta pussista, ja häämatkalla olisi eletty huomattavasti säästäväisemmin. Lahjarahojen ansioista saimme elää todella leveästi koko kahden viikon matkan ajan. Saimme myös muutamia lahjakortteja, joilla täydennettiin juhla-astiastoa ja hankittiin sellaisia kodintarvikkeita, jotka ovat olleet pidempään mielessä. Niin, ja yhdellä lahjakorteista ostimme Stockan Herkusta ainekset hulppeaan, usean ruokalajin illalliseen, jolla juhlistimme seurustelumme 6 1/5 -vuotispäivää, joka oli sopivasti parin kuukauden kuluttua häistä. Muutamia lahjakortteja on vielä käyttämättä, ja olemme päättäneet, ettei niitä käytetä mihinkään arkiseen, vaan mielellään pysyviin muistoihin (materiaalisiin tai ei-materiaalisiin).

Minunkin ylkälläni on leukaparta. Äitinsä mielestä se tietenkin on "kamala", mutta minusta olisi ihan hirveää, jos ylkä sen päättäisi ajaa häitä varten - kun minusta se sopii niin hyvin ja tekee ylkästä miehekkään.

Valitsin "yhteisen asuinpaikkakunnan", vaikka käytännössä kyse on myös sulhasen kotipaikkakunnasta. Helsinki on kuitenkin niin iso kaupunki, ettei sitä oikein voi ajatella tällä samalla kaavalla. Sulhasen kotipaikasta olisi mielestäni kyse, jos viettäisimme häitä siinä kaupunginosassa, jossa hän on lapsuutensa viettänyt, varsinkin, kun se on yksi Helsingin kaukaisemmista lähiöistä. Minäkin olen kuitenkin asunut Helsingissä melkein kymmenen vuotta, joten yhteisestä kotipaikasta on meidän näkökulmastamme kyse.

Meillä taas on niin päin, että vaikka kuulumme toistaiseksi molemmat kirkkoon, on oma vakaumus häitä mietittäessä voimistunut: emme halua kirkkohäitä. Meille tulee siviilivihkiminen. Kokisin kirkkovihkimisen papin puheineen ja virsineen meidän kohdallamme tekopyhäksi teeskentelyksi. Ateisteja emme kumpikaan ole, maailmankatsomus on enemmän humanistinen ja agnostinen.

Mirguel, kuten Iibiskin totesi: kiitos kirjoituksestasi. On tavattoman tärkeää saada lukea asioista, joita parhaillaan pyörittelee mielessään. Se auttaa. Me olemme näinä aikoina katoamassa omiin elämiimme, kuten asian ilmaisit. Ja olen pohtinut tarvetta erillään oloon ja asioiden uudelleen miettimiseen. Vaikka olemme sitoutuneita toisiimme, emme ole oikeasti nähneet toisiamme pitkään aikaan. Tällä en välttämättä lainkaan tarkoita, ettemmekö haluaisi naimisiin - mutta jollain lailla meidän on sitä ennen löydettävä toisemme uudelleen. Lisäys 1.7.07: Tulin kertomaan, että meillä asioista puhuminen ja yhteisen ajan viettäminen lopulta laukaisi kriisin, ja naimisiinmeno tuntuu vihdoin täysin oikealta. Onneksi emme ehtineet perua suunnitelmia, sillä vaikka nyt onkin kiire ja hässäkkä ehtiä saada kaikki valmiiksi syyskuuhun mennessä, olisimme varmasti surreet kovasti, jos häät olisivat jääneet nyt pitämättä. Tsemppiä kaikille asioiden selvittämiseen!

Haa, minä taidan olla juuri tällainen! Tuossa ylempänä mietin sitä, etten saa itse tartuttua toimeen, vaikka tiedän, että "pitäisi", kun häihin on enää reilut 7 kuukautta. Huojentavaa kuulla, että säätää ehtii lähempänä häitäkin. Paikka ja vihkijä kun kuitenkin on jo varattuina, eli naimisiin ollaan pääsemässä! Taidan siis hyvin ymmärtää niitä miehiä, joilla on tämä vika. Vaikeampi sitten vaan on ehkä käsittää, jos ei suostu ollenkaan osallistumaan, omista häistä kuin kuitenkin on kyse.

En malta olla osallistumasta, koska aihe on niin kiinnostava, ihan yleisellä tasolla pohdittavaksi! Jos ajattelee kulttuurista taustaa (ja siitähän nimenomaan näissä kirkko- ym. perinteissä ja niitä koskevissa säännöissä pohjimmiltaan on kyse), kannattaa muistaa, ettei ole kauan siitä, kun köyhempi väki omisti yhden kenkäparin, jota käytettiinkin sitten nimenomaan kirkossa. Paljain jaloin kuljettiin arkena ja arvokkaita kenkiä säästettiin viimeiseen asti; kirkkoon mennessäkin ne pysähdyttiin laittamaan jalkaan vasta tietyssä paikassa kirkon ollessa jo lähellä (matka siis mentiin vielä paljain jaloin). Olisi ollut suuri häpeä ja epäkunnioituksen osoitus saapua jumalanpalvelukseen ja ylipäätään kirkon läheisyyteen ilman kenkiä! Tämä on niitä samoja, kulttuurissa tiiviisti istuvia tapasääntöjä, joihin kuuluu myös nykykoulujen ikuisuusaihe "pojat, pipo pois päästä sisällä!". Miksi sellainen sääntö on olemassa - ketä kiinnostaa ja kenelle on mitään merkitystä, hautovatko teini-ikäiset päätään pipon suojissa vaikka 24/7? Miksei voisi mennä kirkkoon ilman kenkiä? Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä itse asiasta ajattelen - varsinkin, kun katselen kirkkoa nykyään melko lailla ulkopuolelta agnostikko-kulttuurintutkijan silmin (ja itselle tulossa siviilivihkiminen). Sanoisin kuitenkin, ettei kirkkoon kannata mennä paljain jaloin, mikäli todella haluaa yksiselitteisesti kunnoittaa paikkaa ja tilaisuutta ja erityisesti olla herätämättä pahennusta vanhemmissa ihmisissä. Valitessaan kirkollisen vihkimisen kirkossa sitoutuu mielestäni myös siihen liittyviin kulttuurisiin kehyksiin, jotka muodostavat varsinaisen tapaviidakon sen suhteen, mikä on soveliasta, mikä ei. Henk. koht. mielipiteeni siis on, että missä tahansa muualla kuin kirkossa paljain jaloin voisi aivan mainiosti mennä naimisiin. Itsekin kävelen mielelläni paljain jaloin - kesäisin ihan ihmisten ilmoillakin, jopa kaupungissa - ja luulen ymmärtäväni pointin. Kuten täällä jo mainittiin, jos vihkiminen on jossain muualla kuin kirkon seinien sisäpuolella - go for it!

Meillä ylkä on ehkä alunperin suhtautunut innokkaammin ja tunneperäisemmin järjestelyihin, kun taas minulla on ollut ehkä enemmän visioita siitä, millaiset juhlat haluaisin häistämme. Käytännössä ylkä on toistaiseksi tehnyt melkein kaiken "konkreettisen", ts. puhelinsoitot ja muut tiedustelut - erityisesti juhlapaikan ja vihkijän varaamisen. Minä olen suunnitellut suunnittelua ja hahmotellut suuria linjoja, tiedustellut joitain esiintyjiä jne. En jotenkin osaa tarttua konkreettisiin asioihin - kaikki tuntuu kantavan "liikaa merkityksiä" ja ilmeisesti pelkään epäonnistumista. Ei lainkaan minun tapaistani, yleensä minä olen AINA se, joka järjestää ja "tietää, mitä haluaa". Nyt olen jotenkin jättäytynyt ylkän varaan. En osaa edetä suurista linjoista yksityiskohtiin ja konkretiaan! No juu - tällä kai piti todeta, että voi se mennä näinkin päin. Molempia kyllä kiinnostaa, mutta vain sulhanen saa aikaan!

Hmm... En ole osannut ajatella, että tässä olisi mitään ongelmaa. Itselläni on miespuolisia opiskelukavereita, jotka ovat sen verran läheisiä, etten osaisi ajatella passittavani heitä mieheni polttareihin, vaan itsestään selvästi omiini. En ole tullut ajatelleeksi, että muutaman miehen läsnäolo olisi jotenkin outoa, samaa kaveriporukkaa kun ollaan ja on saunottukin yhdessä monesti. Tietysti asia on eri, jos kaikki eivät tunne toisiaan (ja varsinkin sen saunan suhteen;) ).

Oletko kiinnostunut Vantaalla sijaitsevasta Övre Nybackasta? Mikä päivä teillä on vihkiminen? Me ollaan yritetty jo monta kertaa perua Övren varaus, joka on meillä 22.9., mutta siellä on niin hankalat systeemit, ettemme ole saaneet viestiä perille. Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa oma aktiivisuus lopahtaa, kun on kolme kertaa yrittänyt tehdä peruutusta siinä onnistumatta. Mutta siis - tuo päivämäärä sieltä ainakin vapautuu, kun saamme jossain vaiheessa puhelinsoiton läpi oikealle henkilölle!

Vähän off topic, mutta komppaan tällä niitä, jotka kehuvat ratkaisua rajoittaa sukulaisten kirkkokuvaamista: olen ollut häissä, joissa juuri ennen sormuksen sormeen pujotusta kuului kirkon takapenkkiin saakka kovaäänisesti kuiskattu "Vittu". Sulkin sukulaisäijän digikamerasta oli loppunut patteri. Se siitä hartaasta tunnelmasta...

Tästä puuttui vaihtoehtoja. Meillä olisi varmasti voitu harkita naisenkin sukunimeä, jos molemmat olisivat "Virtasia" tai erityisesti, jos minulla olisi harvinaisempi nimi kuin miehellä. Mutta koska meidän tapauksessamme nimenomaan miehellä on äärimmäisen harvinainen nimi, vaihdan oman "Virtaseni" ihan mielelläni siihen. Kyse ei ole perinteestä tai kenenkään egosta.

Hmm... Eräs tuttu morsiuspari totesi kiitoskorttien perään leikkimielisesti kysellessäni, etteivät tiedä, milloin saavat hankittua tai saavatko ollenkaan, koska "ne maksaa niin paljon". Tuli aikas paha mieli kun tiedän, että ko. pari pyysi häälahjaksi rahaa (ja saikin sitä huomattavan summan), vaikkei edes itse maksanut häitään. Tosi moni, myös minä ja mieheni, oli tehnyt paljon, paljon talkootyötä häiden eteen, ja olisin oikeasti halunnut sen kiitoskortin kuvineen. Mutta minkäs teet. Toiset kehtaa. Minä en vaan koskaan - yksi surullisimmista asioista, mitä häidemme suhteen voisi tapahtua olisi se, että ihmiset pitäisivät meitä kiittämättöminä. :-/

Ylkän äidiltä tuli eilen taas täysi laidallinen. Ko. henkilö puhuu täsmälleen sen, mitä sattuu ajattelemaan, ja moneen kertaan. Yksi viime aikojen tärkeimmistä puheenaiheista on se, miten pettynyt hän on, jos me emme mene kirkossa naimisiin. Sanaa "jos" ei oikein enää taida vain olla muualla kuin hänen puheissaan - olemme järjestämässä siviilihäitä. Mitäs kaikkea saimmekaan kuulla... Ainakin, ettei hän KOSKAAN ole ollut häissä, joissa ei olisi vihitty kirkossa, ja ettei se tunnu OIKEALTA, jos me emme käy kirkossa. Ja että se on OUTOA (tätä sanaa toisteltiin jatkuvasti, "se on OUTOA"). Hän on niin PETTYNYT, niin PETTYNYT (väliin pohdintaa, viitsiikö hän tulla paikalle, jos ne eivät ole "oikeat häät"). Ai niin, ja jos ei ole pappia, se ei ole AITOA, vaan TEENNÄISTÄ (väliäkö sillä, että edes hän itse, meistä puhumattakaan, ei ole uskonnollinen, ja teennäisyys on yksi syy, miksi emme voi kuvitellakaan itseämme papin eteen kirkkoon). Ja jos kerran hänen valitsemansa kirkko ei kelpaa, miksemme voisi mennä naimisiin edes jossain "IHAN PIENESSÄ KAPPELISSA" (eli on täysin mahdotonta ymmärtää, mitä kirkkohäät ja kirkollinen vihkiminen tarkoittavat ja miten ne eivät sovi meidän periaatteisiimme ja maailmankatsomukseemme). No joo, tätä saamme kuulla varmasti vähintään häihin saakka. Ei suostu uskokomaan ei, että mm. ylkän serkku tosiaan vihittiin siviilisti, ja hän oli todistamassa ainostaan avioliiton siunausta, ei sen solmimista. Anoppi rakas on siitä huolimatta sitä mieltä, ettei meidän avioliittomme ole OIKEA, jos emme käy kävelemässä kirkon käytävää edestakaisin. Puuh. (Mainittakoon, etteivät minunkaan vanhempani kovin riemuissaan ole, mutta osaavat elää asian kanssa. Hassua kyllä, mitä voimakkaampi on jonkun reaktio tähän asiaan, sitä enemmän se vahvistaa omaa kantaa, joka ei alussa ollut suinkaan näin varmasti päätetty. Pohdimme tosi pitkään, haluammeko kirkko- vai siviilihäät. Asian ratkaisemisessa suorastaan auttoivat ahdasmieliset ihmiset, jotka vetivät kilon herneitä nenään pelkästä pohdinnasta. Oma maailmankatsomus on vahvistunut ja periaatteet selkiytyneet aika tavalla, kun niitä on päässyt perustellen puolustamaan!

Samaa kysymystä pohdiskelen minäkin - miten saada rento tunnelma häihin, joissa kuitenkin on paikalla sekä sukulaisia että ystäviä. Vastausta en vielä tiedä, mutta minäkin liputan ISTUMAJÄRJESTYKSEN puolesta. Olen ollut muutamissakin häissä, joissa plaseerausta ei ole ollut lainkaan. Sitten, kun on tullut viimeisten joukossa, onkin ollut hankaluuksia saada istumapaikat samasta pöydästä oman seuralaisen kanssa ja päätynyt morsiusparin vanhempien sukulaisten seuraan jäykkääkin jäykempänä. Ei siis missään tapauksessa kannata kuvitella, että istumajärjestyksen tekemättä jättäminen olisi rentoa, ainakaan, jos vieraita on paljon eivätkä he tunne toisiaan etukäteen.

Koskapa kosinta tuli täydellisenä yllätyksenä, on kihlapäivämme ylkän valitsema, 25.12.04. Nimenomaisesti joulupäivällä on ollut meille erityinen merkitys, sillä vietimme pitkään jouluaatot tahoillamme oman perheen parissa ja teimme joulupäivästä oman, kahdenkeskisen jouluperinteemme. Tuona kyseisenä jouluna ylkä ensimmäistä kertaa suostui lähtemään aatoksi pois kaupungista minun lapsuudenkotiini, mutta halusi jostain kumman syystä pitää kiinni myös omasta joulupäiväperinteestämme...

Ei ole ole tuo Tetzin linkittämä Furuvik, vaan Helsingissä sijaitseva pienempi huvila. Ollaan menossa katsomaan paikkaa ensi viikolla, odotan innolla. Vaikuttaisi niin hirveän hyvältä monessa mielessä. Bessie, kirjoituksesi auttoi tosi paljon - meille olisi tulossa n. 80 vierasta ja juhlat ovat syyskuun lopulla. Olin jo ihan varma, ettei Furuvik siis tule kysymykseen (niin monet ovat täällä vakuuttaneet, että tila on liian pieni yli 60 hengelle). No, nyt pitääkin siis käydä paikan päällä mittailemassa tilannetta, ennen kuin lyödään kirves kiveen.