ziggysd

^ Joo, niinhän se menee. Tuossa ei oikeastaan ole olennaista, että pahvin ulkopuoli ei ole punainen. Tuo pahvi oli aika paksua, 380 g/m^2, ja se oli rakenteeltaan sellaista, että siinä oli valkoinen runko joka on vain pinnoitettu toiselta puolelta värillisellä kalvolla. Tykkään käyttää riittävän tukevaa pahvia, koska se tuo sellaista sopivaa arvokkutta askartelutuotteisiin. Pahvin koko oli A3, ja leikkasin sen kolmeen suikaleeseen pitkän sivun suuntaisesti. Nuo paperit, joihin tekstit on printattu, olivat A4-kokoisia, ja ne leikkasin kolmeen osaan lyhyen sivun suuntaisesti, joten palat sopivat suoraan yhteen aika vähällä leikkamisella. Kaikki paperit ovat Helsingin Temperasta, jossa on asiakkaiden käytettävissä sellainen riittävän iso giljotiini, joilla ostokset saa helposti oikeaan muotoon.

Fontti on Zapfino. Ei ole ilmainen, mutta kuuluu Mac OS X:n vakiofontteihin. PC-koneisiin ja vanhoihin Macintosheihin sen voi ostaa netistä: http://www.linotype.com/1175/zapfino-family.html Zapfino on sen verran mielenkiintoinen fontti, että siitä on aika paljon juttua Wikipediassakin: http://en.wikipedia.org/wiki/Zapfino

Kolmiotötteröt on kivoja. Meillä oli tällaiset: Tuossa on runkona harjakatoksi taitettu pahvi, joka oli toiselta puolelta punainen ja toiselta vakoinen. Kolmioita pitävät oikeassa muodossa nauhat, jotka pujotettiin läpi pahviin terävällä veitsellä tehdyistä rei'istä. Pahvin valkoinen puoli jäi ulospäin, ja sen päälle teipattiin jokaisen kolmion toiselle puolelle menu ja toiselle ohjelma, jotka on ihan tavallisella mustesuihkarilla printattu tuollaiselle "antiikkipaperille". Ohjelmapuolelle jäi tuossa designissa tyhjää tilaa, joten sinne lätkäistiin vielä koristeeksi tuollainen monogrammisinetti.

Tuolla on ikivanhassa ketjussa Kare B:n osuva kommentti harrastelijakuvauksesta. Muutamia totuuksia, joita olen päissäni pohtinut: - On kuvaustilanteita, joissa välineillä ei ole juurikaan väliä. - On kuvaustilanteita, joissa välineillä on paljon väliä. - Tuurilla voi ottaa aivan erinomaisen kuvan. - Taidolla voi ottaa tasaisen hyvälaatuisia kuvia. - Jos taitoa ei ole, ei voi ottaa tasaisen hyvälaatuisia kuvia. - Taito syntyy oppimisesta kokemuksen ja kaiken sen sellaisen kautta. - Joillakin ihmisillä on kyky oppia paljon vähäisestäkin kokemuksesta, ja päinvastoin. - Puuttuvan näkemyksen vuoksi voi ottaa teknisesti erinomaisia kuvia saamatta juuri koskaan nappiotoksia. - Ammattilaisilla on yleensä enemmän taitoa, kokemusta ja näkemystä kuin harrastelijoilla. - Ammattilaisilla on yleensä enemmän tuuria kuin harrastelijoilla. Tapaukset, joissa sukulaispojan ottama kuva on pessyt ammattilaisten otokset 6-0, ovat yleensä sellaisia, joissa on oikealla paikalla oikeaan aikaan olemalla saatu kaapattua juuri ratkaiseva hetki. Esimerkiksi, kun hääpäri aidosti hymyillen juoksee riisisateessa, kirkkaassa auringonpaisteessa kirkon portaita alas. Hieno juttu, jos sellainen kuva sattuu kohdalle. Tässä toimitaan alueella, jossa tuurista voi olla apua, ja välineistä ei niinkään. Sen sijaan, jos sukulaispoika ei saanut mestariotostaan kirkon portailla, kuvaaminen käy vaikeammaksi. Virallista potrettia otettassa pari ei enää luonnostaan hymyile aidosti, ei ole valmiiksi hyvännäköisessä asennossa ja saattaa jopa jännittää onnistuuko kuvaaminen ollenkaan. Pönötyskuvaa otettaessa taidon ja kokemuksen merkitys on paljon isompi. Lisäksi pienillä teknisillä apuvälineillä, kuten heijastimella, lisäsalamalla, ja assistentilla käyttämässä niitä oikein, parannetaan kuvaa aivan olennaisesti. Vaikka harrastelijakuvaajalla olisi hienokin kamera, hänellä ei välttämättä ole näitä sinänsä edullisia apuvälineitä mukanaan. Lisäksi niiden käyttöä on myöhäistä harjoitella siinä vaiheessa, kun vieraat odottavat hääparia kuvauksesta juhlapaikalle. Toisaalta joillakin harrastelijoilla on kalustoa muutama ylimääräinenkin repullinen, ja halua viritellä sitä paljon enemmän, kuin mihin ammattikuvaaja perustaksalla suostuu. Tunnen muutamia tyyppejä joilla on harrastusluonteisesti erisuuruisia summia investoituna valokuvauskalustoon (minä itse mukaan luettuna), ja havaintojeni perusteella kameran laatu ei korreloi kovinkaan vahvasti kuvien laadun kanssa. Nykyään monet (nuoret miehet) ostavat hienojakin kameroita silkasta kiinnostuksesta hienoihin teknisiin vimpaimiin. Kun ostaa kuvat ammattilaiselta, niin tietysti saa suhteellisen varmasti hyviä kuvia, joiden laatu yleensä kulkee käsi kädessä hinnan kanssa. Halpa ammattilainen on halpa siksi, että ei saa palvelujaan myytyä kalliimmalla. Ilmainen tai puoli-ilmainen harrastaja sen sijaan saatta olla hyvä tai huono, mutta hänen kanssaan joutuu ottamaan riskin. Riski on tietysti sitä suurempi mitä vähemmän harrastelijalla on näyttöjä. Oikeastaan kyse on ihan vain siitä, että minkä arvoiseksi itselleen hinnoittelee riskin siitä, että hyvät potretit jäävät hääpäivänä ottamatta. Toisaalta posiitivistakin riskiä on siinä, että jos olisi valmis maksamaan vain halvalle ammattilaiselle, niin tämän kuvat ovat melko varmasti keskinkertaisia, jolloin harrastelijan kuvat voivat hyvinkin olla parempia. Sekin on otettava huomioon, mikä tasoisia kuvia haluaa. Joku haluaa lähinnä, että kuva on tarkka ja oikein valotettu, ja jollekulle kelpaa mikä tahansa teknisesti ala-arvoinen kuva, kunhan siinä on hyvä ilme. Jotkut odottavat muotokuvallista mestariteosta. Jos ei oikeasti ole juurikaan kiinnostunut kuvista, niin miksi niistä maksaisi. Meillä oli omissa häissämme ammattikuvaaja ottamassa viralliset kuvat, vaikka itse juhlan kuvaamisessa luotimme kavereiden apuun. Olin niihin kuviin erittäin tyytyväinen, ja en usko, että kukaan juhlassamme kuvanneista harrastajakuvaajista olisi pystynyt samaan. Itse ottamistani virallisista kuvista minulla on sen verran kokemusta, että erään kaverin häistä ottamani kuva päätyi kiitoskortiksi, koska parempaakaan ei ollut saatavilla. En halunnut ottaa kyseisestä hääparista potrettityyppisiä kuvia, koska en pitänyt itseäni pätevänä siihen, joten ne kuvat otti vielä amatöörimpi kaveri, ja tulos oli sen mukainen. Edit: Korjailin pahimpia kirjoitusvirheitä

Lähinnä joo. Tuo galluppi on tosin ihan huomaavaisesti suunniteltu, koska siitä voi ruksia molemmat vaihtoehdot: "Oma nimi" ja "Miehen nimi" (Minäkin pidin muuten oman nimeni )

.. ja joillekin karitsa ja vasikka voivat tarkoittaa ihan samaa juttua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö näillä sanoilla silti olisi vakiintuneita merkityksiä. Pukeutumiskoodiksi merkitty juhlapuku tarkoittaa oikeastaan minkä tahansa lähteen mukaan frakkia (jonka voi korvata tummalla puvulla). Tuon tietäminen ei välttämättä kuulu perussivistykseen, mutta jos sattuu saamaan virallisennäköisen kutsun, jossa on joku outo etikettikoukero, niin ehkä asia kannattaa tarkistaa jostain sen sijaan, että keksii sanalle oman merkityksen.

Enpä ole yrittänytkään saada lusikkaa elintarvikelaatuiseksi, mutta aika hyvä siitä tulee ihan kun vain pyyhkii talouspaperilla vahan pois silloin kun se on vielä sulaa. Pitää tietysti varoa polttamasta sormiaan. Lusikan jäähdyttyä viimeistelyn voinee hoitaa jollain hankaavalla puhdistusaineella.

Selvittelin juuri mahdollisuutta tilata ihan oikean sinettileimasimen omasta aiheesta ja pyysin tarjousta neljältä firmalta, jotka löytyivät Keltaisilta sivuilta ja netistä ja jotka ilmoittivat tekevänsä lakkasinettejä. Kuvaksi halusin itse piirtämäni kolmikirjaimisen monogrammin, joka on hieman monimutkaisempi kuin pelkästään kolme kirjainta rinnakkain, mutta ei mikään käsittämätön väkerrys kuitenkaan. Tällaisia vastauksia tuli: Bluesign Messinkisinetti, halkaisija 26 mm, sorvattu puuvarsi: 59,00 euroa. Helsingin leimasintehdas Messinkiin kaiverrettu puuvartinen lakkasinetti, halkaisija 15-20 mm, sis. lähtetyskulut: 75,00 euroa Oulun leimasintehdas Messinkisinetti, halkaisija 30 mm, puuvarsi, sis. lähetyskulut: 126,51 euroa Finn Mareka Kaiverrettu lakkasinetti: 130,00 euroa (seuraavat samalla mallilla 100 euroa/kpl) Bluesignilta tiedustelin vielä, että onnistuuko postitus ja paljonko se maksaa, mutta eivät ole vielä vastanneet. Toivottavasti ei tarvitse Turussa asti käydä, että saa sieltä sinetin. Jos joku tietää jotain pahaa sanottavaa Bluesignista, niin kerkeän vielä olla tilaamatta : Toistaiseksi kaikki firmat ovat vaikuttaaneet ihan asiallisilta. Kaikki lupailevat viikon - kahden toimitusaikaa. Suomalaisten firmojen hinnat ovat minusta yllättävän kilpailukykyisiä amerikkalaisiin verrattuna. Edit: Oulun leimasintehtaan hintaan lisätty alv. Kyseinen yritys oli ainoa, jolta erikseen pyysin tarjousta sisältäen alv:n ja joka ilmoitti hinnan ilman sitä.

En ole ollut häissä, joissa ei olisi ollut istumajärjestystä, mutta muissa juhlissa kylläkin. Lopputulos on vimeiseksi saapuvien kohdalta todella kiusallinen. Kyllähän ihmiset sen tietävät kenen vieressä mieluiten istuvat, mutta ilman plaseerausta käy niin, että viimeiseksi saapuville jäävät hajapaikat pöytien päästä. Sitä voi sitten miettiä, että onko hauskaa ja helppoa, kun Tylli-tädille selitetään, että hänelle olisi vielä paikka tuolla nuorisopöydän nurkassa, kun muu suku istuu ykköspöydässä. Tai samassa vaiheessa, kun juhlan pitäisi alkaa aletaan paikkoja siirtämään yhdellä suuntaan tai toiseen, että Tylli-täti pääsisi sittenkin arvoiselleen paikalle.

Tässä on timanttialan markkinoinnille vähän toisenlaista näkulmaa: http://www.fguide.org/Bulletin/conflictdiamonds.htm http://www.timantit.com/ kertoo hyvin ja totuudenmukaisesti timanttien harvinaisuustekijöistä, mutta pitää ymmärtää, että se on timanttikaupan markkinointia, jonka tarkoitus on luoda kuvaa todellisuutta hienommasta ja arvokkaammasta tuotteesta. Mahdollisimman kalliin timantin myyminen on tietysti kauppiaalle kannattavaa. Katetta jää enemmän varsinaiseen kultasepäntyöhön käytettyjä tunteja kohti. Timanttien myynti perustuu pitkälti ajatukseen, että raha mittaa rakkautta. Amerikkalaistyyppiseen kulttuuriin, jossa kaikkea on totuttu mittaamaan rahassa tämä istuu oikein hyvin. Timantin ostaja osoittaa, että on valmis sijoittamaan symboliesineeseen huomattavan summan rahaa ts. luopuu omasta taloudellisesta edustaan ja tällä tavalla välittää lahjan saajasta. Tällaisen ajattelun järkevyys onkin asia erikseen. Mitään varsinaista käyttöarvoa timanttisormuksella ei ole, eikä edes sijoitusarvoa. Aidon timantin hinta/kauneus-suhde on katastrofaalisen huono, mutta eihän sillä ole väliä, jos pääasiana on kallis hinta. Harvinaisuustekijöiden tarkoitus on antaa ostajalle syy maksaa olennaisesti samasta tuotteesta enemmän. Toki väri- ja puhtauserot ovat todellisia, ja mallikkokin voi löytää mikroskoopilla sulkeumia. Pienissä istutetuissa timanteissa väriä ja puhtautta ei kuitenkaan paljain silmin havaitse edes tarkasti katsomalla, saati sitten käytössä. Myyjä tietysti väittää, että jos sormuksen saaja on ainutlaatuinen, niin timantinkin pitää olla. Pitäisi siis ostaa samalta näyttävistä kivistä se, jonka lapussa on vähän hienompia kirjaiyhdistelmiä, ja hienompi hinta. Nykyään muodissa oleva hionnan korostaminen on aivan samaa keinotekoista arvonnostoa. Ideaali- ja superideaalihiottuja timantteja myydään muka tavallisia kauniimpina, vaikka kauneuden demonstroimiseen tarvitaan mittalaite. Kauneus on myyjän supliikissa. Timantin ei tarvise olla Eightstar, että se voisi olla hyvin hiottu. Sormuksessa kokonaisuus ratkaisee, eikä vihkisormuksen missään nimessä tarvitse olla halpa. Sormuksen ostohinnalla tuskin kuitenkaan on vaikutusta sen tunnearvoon. Kaunis sormus syntyy laadukkaasta käsityöstä ja hyvästä designista. Se näkyy päällepäin. Ainutlaatuisen harvinainen timantti ei tee tusinaripustuksesta kaunista, eikä halvempi timantti, tai ihan muu kivi, pilaa kaunista sormusta. Mieluummin painotan sormusostoksessani hyvää suomalaista suunnittelua, kuin timanttimonopolin asettamaa hintalappua. Ostoksilla kannattaa pohtia, mitä käytetyn rahan määrä oikeastaan kertoo.

Ei väkerrä. Tai ehkä voisin tehdä sitäkin, mutta morsian vaikuttaa aivan riitävän innostuneelta tilailemaan miniatyyrisinkkiämpäreitä Amerikasta, joten en puutu asiaan. Minua kiinnostaa eniten, että homma kokonaisuutena toimii. Olennaisimpina osatekijöinä ruoan ja juoman pitää olla hyvää, ja ne eivät saa missään kuviteltavissa olevassa tilanteessa loppua kesken. Bändin pitää olla sellainen, että se saapuu paikalle. On jokseenkin toisarvoista, tarjotaanko noutopöydässä gaavikuhaa vai graavisiikaa, kuten myös se, pitäisikö bändin Stand By Me:n kuulostaa enemmän Kingin vai Lennonin tulkinnalta. Nysväysrintamalla suurimpina henkilökohtaisena mielenkiinnon kohteina ovat kutsut, paikkakortit, menut, pöytäkartat ja muu sen sellainen. Niistä jos saisi aikaan yhtenäisen graafisesti vaikuttavan kokonaisuuden, niin olisin onnellinen.

Ei. Kravatti on parempi. Rusetti puvun kanssa saa kantajansa näyttämään lähes aina huvittavalta. Tämä on tietysti ihan OK, jos häissä on sirkuspelleteema. Vaikka morsian pitäisi rusettia fiksuna valintana, niin suurin osa juhlavieraista tuskin pitää. Rusetin käyttäminen ei ole oikea tapa keventää tunnelmaa. Jos asiasta on epäselvyyttä, kannattaa katsoa ehdokas Arto Lahtea käynnissä olevissa presidentinvaaliväittelyissä.