Miamor

Päätimme käyttää pakokeinoa. Mies kosi ja mietin todella pitkään mitä vastata. En oikeastaan halunnut tässä hetkessä kihloihin enää koska uskon miehen ainoan tarkoituksen olevan miellyttää minua koska "eihän se ole häneltä pois". Mutta siinä mietin, että jos nyt vastaan kieltävästi on tämä varmaan meidän osaltamme viimeinen mahdollisuus ja siitä olisi saattanut seurata taas uusi kriisi suhteeseemme. Siis suostuin. Harmittaa ainoastaan se että kihlautuminen ei tuntunut iloiselta tai jännittävältä. Siinä ei ollut mitään romanttista vain ainoastaan tappelun tulos. Ei tee paljon mieli enää huutaa koko maailmalle onnea vaan on vähän pettynyt olo. Harmittaa, etten saanut romanttista rakastavaa kosintaa tai ihanaa onnea pulputtavaa oloa kihlautuessa. Tuntuu typerältä kun on näin kiittämätön. Olen nyt saanut sen mitä halusin mutten oikealla tavalla.

Kiitos kun kysyt. Riidat aiheesta valitettavasti jatkuvat eikä osata korjata tilannetta. Eihän tätä voi korjata sormuksella, koska se olisi lähinnä pakokeino. Mies on pahoillaan siitä, että näin kävi, mutta samalla on sanonut että silloin halusi perääntyä. Eli ei ole katunut sitä päätöstä. Itse en enää usko hänen oikeasti haluavan kihlata minua. Itse hän sanoo haluavansa ja odottavansa oikeaa tilaisuutta. Kuulemma rohkeus ja oikea hetki eivät kohtaa ikinä. Minusta se kertoo jo paljon. Hän on jutellut ihmisten kanssa ja saanut valitettavasti vahvistusta omalle ajatukselleen, että kihlat eivät merkitse mitään mutta jos se on minulle tärkeää niin se ei ole häneltä pois vaikka minut kihlaakin. Kaikki täällä varmaan ymmärtää, ettei tuo oikein tunnu sellaiselta, mihin kyllää vastaisi. Olen hänelle itse sanonut etten halua enää kihlautua, mutta hän on nyt jäänyt kiinni siihen, että koska se on minulle tärkeää pitää niin tehdä. Eli pitkän vastauksen kautta, olemme pattitilanteessa. Minulle tämä on tärkeää, mutten enää luota hänen haluunsa. Riitely aiheesta ei lopu eikä kumpikaan koe tätä kaunista asiaa enää mukavaksi. Tämä toki vaikuttaa tunteisiimme, yleiseen ilmapiiriin, seksielämään, tulevaisuuden suunnitteluun jne. Eli vinkkinä hyvät ihmiset; älkää tapelko tästä aiheesta! Aihe esille avoimilla korteilla vasta kun ollaan varmoja omista tunteista.

Kiitos ajatuksistasi. Olen samaa mieltä, että on pakko olla itselleen rehellinen siitä mitä haluaa. Tuntuisi kuitenkin niin turhalta heittää muuten niin hyvä suhde pois tämän takia. Toisaalta nythän olemme törmänneet asiaan jossa olemme täysin eri linjoilla. Tai oikeastaan ei täysin eri linjoilla. Kuulemma kihlautuminen ja avioliitto eivät ole mitenkään mahdottomia ajatuksena. Hän vain jänisti. Olen niin loukkaantunut ja pettynyt etten osaa ajatella asiaa liikaa hänen kannaltaan. Nyt kuitenkin tilanne on se, että pitäisi jatkaa elämää eteenpäin ja se on ollut vaikeaa. Olemme riidelleet aiheesta niin paljon, että molemmat ovat ihan loppu. Kuulostaa itsestäkin aivan järjettömältä, että suhteemme ihanasta asiasta tulikin se, josta riitelemme näin. Emme normaalisti kovin usein edes riitele. Alkaa olla tilanne, että on sanottu niin paljon ettei kumpikaan tiedä miten tästä voi enää jatkaa.

Kiitos kaikille tsemppaajille. Mukavaa, että jossain on joku joka ymmärtää tämän pettymyksen. Kiva kun ketjuun on ilmaantunut uusia odottelijoita. Ja @kookkos sinulle tuhannesti onnea. Tuli todella hyvä mieli sinun puolestasi. <3

Haluaisin jakaa kokemuksia siitä, miten pariskunta pystyy jatkamaan eteenpäin pakkien jälkeen. Mikä oli peruste sille, ettei toinen halunnut kihlautua? Oliko kyse vain toisen halusta? Pystyittekö jatkamaan elämää normaalisti vai vaikuttiko tapahtunut suhteeseenne? Yritän kertoa oman tarinani. Viime keväänä aloin salaa haaveilla kihloista, ja silloin se vielä oli viatonta ja kutkuttavaa haaveilua, joka perustui omiin unelmiin. Pari kertaa sivusimme keskusteluissa asiaa ja näytin joskus miehelle sormuksiakin, joista pidän. Asia ei tuntunut kuitenkaan vielä niin ajankohtaiselta, koska siitä ei puhuttu niin vakavasti. Kesällä olimme festareilla, ja meille tuli riitaa. Seuraavana päivänä kun kävimme vielä asiaa läpi mies kertoi, että hänen oli tarkoitus kosia lempiartistini ja "meidän kappaleen" aikana. Purskahdin itkuun ja pettymys oli valtava. Olin kevään ja kesän aikana kehitellyt itselleni ajatuksen unelmakosinnasta ja se oli juurikin tuo. Jäin siis paitsi ilman sormusta, ja samalla murskautui tämä unemani. Kävimme kesän aikana useasti tämänkin jälkeen tämän artistin keikoilla. Joka kerta seurasi pettymys, koska tavallaan salaa toivoin, että tilanne tulisi takaisin. Kesä ja keikat menivät, ja pettymyksen tunne kasvoi kasvamistaan. Koko syksyn ajan yritin sulatella tätä pettymystä ja tunteiden kuohua. Emme enää puhuneet asiasta. Marraskuussa meidän ranteisiin oli jäänyt messuilla työskentelyn jälkeen rannekkeet, joita ei yhteisestä sopimuksesta otettu pois. Naureskeltiin yhdessä niitä, että ollaan tiimi ja nämä on hyvät kun on samanlaiset. Marraskuun lopulla mies alkoi puhumaan, että olisi kiva, jos meillä olisi jotkut muutkin merkit sitä, että ollaan tiimi. En uskaltanut innostua tästä, koska olin juuri melkein puoli vuotta nieleskellyt pettymystäni ja yrittänyt tukahduttaa tunteitani. Hän kuitenkin sitkeästi jatkoi puhumista ja olin hänen kanssaan samaa mieltä, että se olisi kiva asia. Lähdimme reissuun ja ajatus jäi hetkeksi puheista pois. Mutta eipä minun mielestäni. Kuitenkin ennen joulua hän taas nosti asian esille ja alkoi kyselemään, millaisen sormuksen haluaisin. Tästä keskustelu alkoi syventyä ja innostus nousi aivan huippuunsa. Puhuimme myös siitä, että olimme samoilla linjoilla kihlauksen kestosta ja siitä, mitä se merkitsee. Innoissani katselin sormuksia ja haaveilin. Kävimme myös liikkeissä sovittamassa minulle sormuksia, joka oli aika jännittävää. Mies ei halunnut sovitella, mutta innostukseni keskellä en tätä ajatellut sen enempää. Olin tietysti aivan innoissani ja puhuin sormuksista ja pohdin omaa kokoani. Keskustelimme aiheesta ja mies yllättäen nostikin esille, että hän haluaisi rauhassa edetä tässä asiassa. Että tämä on iso asia ja häntä jännittää tämä. Tämä tietysti on aivan ymmärrettävää. Hän myös alkoi puhumaan "sitten kun kaikki asiat ovat järjestyksessä" puheita, eli sitkun puheita, jotka eivät koskaan tule toteutumaan. Hän myös sanoi, että jos järjestämme kesällä kihlajaisjuhlat niin vasta sitten menemme kihloihin. Oli siiinä muitakin pointteja. Kaikkineen minusta tuntui, että hän löysi asioita, joiden varjolla hän pystyi perääntymään tästä asiasta. Minä tietysti romahdin aivan täysin pilvilinnoistani. Olin juuri antanut itselleni luvan innostua uudelleen ja nyt petyin vielä pahemmin. Mies ei ensin tuntunut edes ymmärtävän, koska oli varmaan helpottunut saatuaan lisää aikaa. Puhuimme aiheesta kyllä rauhassa, ja kerroin miltä minusta tuntuu. Mutta asia nousi uudelleen ja uudelleen esiin ja aiheutti keskeneräisenä riitoja. Lopulta mies sai sanottua, ettei halua kihloihin eikä suhde ollut sellainen. Tämän jälkeen mietin pitkään haluanko itse olla suhteessa. Mies vannoo rakkauttaan ja haluaa olla yhdessä. Mutta minulle tämä oli niin suuri kolaus etten tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Kaipaankin ehkä ajatuksia muilta, mitä olette miettineet pakit saatuanne tai jos toisen toiveet eivät kohtaakkaan näin tärkeässä asiassa?

Meille tuli iso riita, jonka yhteydessä mies sanoi, että suhteemme pitäisi muuttua eikä se ole sellainen johon voisi sormusta miettiä. Tämä selittää paljon aikaisempia tapahtumia ja sitä, että hän muutti mieltään. Eli minä en valitettavasti tälle palstalle enää kuulu. Kiitos kaikille tsemppaavista sanoista. Toivon teille kaikille vain hyvää.

Kiitos tsempistä @voiveljet Myös minulla on se tilanne, etten tästä aiheesta muualla puhu. Hassua, että se on niin arka aihe puhua monessa paikassa. Luulen, että minulla olisi edessä rukkaset jos menisin kosiskelemaan hahaa! Ja toisaalta kun tietää toisen mielipiteen, niin ei viitsi senkään takia alkaa piinaamaan moisella asialla. Sitten toisaalta haluaisin kyllä, että minua kosittaisiin, mahdollisimman romanttisesti. Olet hyvin miettinyt teidän suhdetta ja huomannut, että sinä olet ollut se ensimmäinen askeleen ottaja monessa. Miksi miehet on välillä niin hankalia ja hitaita? Joku koulutus niille pitäisi järjestää aiheesta. Ikäkriisihän se on mikä minulla pukkaa. Olen jo hyvää matkaa kolmenkymmenen yli enkä vielä edes kihloissa. Jos kihlaus joskus tulisi, ja siitä tulisi pidempi niin tuntuisi hassulta nelikymppisenä pukeutua vielä valkoiseen prinsessamekkoon. Kyllähän niin varmasti voisi tehdä, mutta mekko varmasti näyttäisi fiksummalta ja paremmalta parikymppisen päällä.

Olen pahoillani, ei ollut tätä ketjua kyllä tarkoitus käyttää negatiiviseen purnaamiseen. Toivottavasti meillä on seuraavaksi kuultavana monen onnekkaan uutiset!

Tuo on niin kurja tunne, kun odotukset on korkealla ja tulee se pettymys. Miehesi ihana kommentti kuulosti kuitenkin siltä, että toinen tilaisuus on tulossa. Pidetään toivoa yllä! Meillä myös lopetettiin asiasta puhuminen kun minä pyysin. Siinä vain kävi niin, että aihe pyörii minulla mielessä, mutta en nyt sitten voi oikein puhua siitä kun itse olen pyytänyt, ettei puhuta. Meillä ei itseasiassa ole puhuttu tuosta sormuksien ennalta hankinnasta. Mehän lähdettiin yhdessä silloin ennen joulua katselemaan sormuksia. Toisaalta tätä oli kyllä edeltänyt kysymys "millaisen sormuksen sinä haluaisit" ja hän vähän naureskeli, että pieleenhän se olisi mennyt kun näyttelin kuvia ihanista sormuksista. Eli voihan se olla, että hän oli ajatellut sormuksen hankkimista. Nyt kun tänne kirjoitan ajatuksia auki, ei tilanteeni kuulosta ollenkaan huonolta. Selvästi mieheni on asiaa miettinyt ja kanssani haluaa kihlautua. Nyt ei vain ollut se hetki koska hän ei ollut valmis. Mutta hemmetti kun se pettymys tuntuu niin isolta ja on mielessä joka päivä. Se on muuttunut aika painavaksi möykyksi ja nostattaa vähän väliä tunteet pintaan. Mietin myös, että jos se olisi tapahtunut viime kesänä, tai ennen joulua, olisimme olleet kihloissa jo niin ja niin kauan. Hölmöä. Minusta on alkanut myös tuntua todella vanhalta ja oikeastaan olen jo heittänyt kirveen kaivoon, etten voi ikinä saada niitä prinsessahäitä valkoisessa mekossani, koska olemme yhteisymmärryksessä todenneet, että kihlautumisen jälkeen menisi useampi vuosi hääpäivään. Enkä missään nimessä halua maistraattivihkimistä tavallisessa asussa. Tuntuu, että tekisi mieli sanoa, etten halua enää koskaan puhua tästä asiasta. Mutta sekin voisi alkaa kaduttaa jossain vaiheessa eli kannattaa varmaan pitää suu kiinni. Tajusin kuitenkin nyt sen, että minulle ei tule ollenkaan enää noita "voi kun se kosisi / tämä olisi täydellinen hetki" tilanteita niinkuin moni muu kertoo. Tämä minun tilanne on näköjään kääntynyt pelkästään pettymyksessä rypemiseen.

Sanos muuta. Kyllä se kirpaisi kun tajusi, että vaikka asiasta oli puhuttu ja sormuksia katseltiin, niin ei asia ollut kaan selvä. Kyllä me molemmat vielä saadaan se oma sormus! @Gyda se on kyllä ihan totta, että aiheesta keskustelu on hankalaa. Mutta olen itse ajatellut sen johtuvan siitä, että aihe on kovin tärkeä itselle ja pelkää pettymisen tunnetta. Kukapa sitä tällaisessa asiassa haluaisi pettyä. Parashan se olisi kun aiheesta voisi puhua suoraan, jotta kummallakaan ei ole odotuksia tai vääriä tulkintoja toisen toiveista. Toisaalta varon ainakin itse nostamasta aihetta liikaa keskusteluun, etten tule painostaneeksi. Hitsi mikä dilemma!

Kiitos @voiveljet tuestasi. Nämä on juuri sellaisia asioita, joita vain me odottajat ja haaveilijat voimme ymmärtää. Eihän näitä kärsimyksiään kehtaa edes kaikille kertoa. Sinunkin miehesi vihjailee sinulle, eikö olekin ärsyttävä tapa. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että pitäisi mölyt mahassaan jos ei ole valmis tekemään asialle jotain. En tiedä miten muut suhtautuvat tähän asiaan, mutta minun mielestäni on kovin ahdistavaa keskustella kihlauksesta jos ei ole siihen sitten valmis. Tottakai yleisellä tasolla voi puhua, esimerkiksi mitä ajattelee asiasta ja mitä kihlaus tai naimisiinmeno tarkoittaa kenellekin. Mutta tarkoitan sitä, että puhutaan kihlautumisesta, katsellaan sormuksia ja käydään jopa sovittamassa niitä (tai vihjaillaan sormuksen koolla) ja jätetään toinen sitten miettimään asiaa kuukausiksi tai jopa vuosiksi. Kohtuutonta mielestäni. Onko miehesi lopettanut vihjailut pyyntösi jälkeen? @Sipsetti onko teillä kuulunut mitään uutta? Onko vuosipäivä missä vaiheessa kevättä? Teillä on kyllä pitkä matka takana ja olet kärsivällisesti odottanut. Tuntuu itsestä välillä hassulta, että parin vuoden kohdalla on näin kuumissaan asiasta. Miten @nassis teidän tilanne on edennyt? Nyt alan jo jännittää teidän kaikkien muidenkin puolesta! @lindalauriina saitko sormuksesi? Aika jännittävää kun näit tuollaisen viestin. Olen paininut itse todella paljon samojen tunteiden kanssa kuin sinä. Mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa, eikö hän haluakaan minua. Ymmärrän hyvin tuon pettymyksen tunteesi kun odottaa jotain tapahtuvaksi ja kaikki tilanteet lipuvat ohi. Huoh, kumpa miehet ymmärtäisivät. @kookkos sinulla on ollut jännät paikat. Joko sormus on sormessasi? Voi kun osaisin nauttia tästä odotusajasta kuten sinä. Toisaalta sinulla taitaa olla varmuus siitä, että kosinta on tulossa. Onnistiko @Gyda sinua lomamatkalla? @KarataanSalaa Ihana kuulla, että saitte asiaa käytyä läpi ja se selvästi huojennutti ainakin miestäsi. Toivon niin, että teidän kohdalla keskustelu olisi tuottanut jo tulosta. Kyllä sen tämän ikäisenä tietää jo vuoden parin kohdalla, että tässä se on ja tämän ihmisen kanssa haluan elämäni viettää. Olette suunnilleen samaa ikäluokaa kuin me, mieheni on vähän nuorempi. Hän on ollut kihloissa aiemminkin, mutta ei ole siitä halunnut puhua. Usein mietin, vaikuttaako tämä hänen asenteeseensa kihlauksesta tai naimisiinmenosta.

Hei mikä tämä malli on? Olen itse katsonut beat of loven mallistosta vastaavaa. https://www.google.fi/search?q=beat+of+love&client=ms-android-samsung&prmd=ivsn&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwiNr-bNv_vYAhWLjiwKHbsnAjAQ_AUIESgB&biw=360&bih=560# Sinun omasi näyttää ehkä kulmikkaammalta kuin se?

Minäkin uskallan vihdoin liittyä tähän ketjuun. Olen seurannut sitä jonkun aikaa ja saanut jo lukemalla teidän kaikkien ajatuksi paljon vertaistukea. On helpottavaa tietää, että muillakin on samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin itsellä. Olemme seurustelleet mieheni kanssa alle kaksi vuotta, eli ei liian kauan. Kuitenkin suhde on vakiintunut, olemme asuneet yli vuoden samassa osoitteessa ja olemme molemmat sitä mieltä, että tässä sitä ollaan. En ole aiemmin osannut haaveillakaan sormuksista saatikka naimisiinmenosta. Viime keväänä aloin kuitenkin salaa haaveilla kihloista, ja silloin se vielä oli viatonta ja kutkuttavaa haaveilua, joka perustui omiin unelmiin. Pari kertaa sivusimme keskusteluissa asiaa ja näytin joskus miehelle sormuksiakin, joista pidän. Asia ei tuntunut kuitenkaan vielä niin ajankohtaiselta, koska siitä ei puhuttu niin vakavasti. Kesällä olimme festareilla, ja meille tuli riitaa. Seuraavana päivänä kun kävimme vielä asiaa läpi mies kertoi, että hänen oli tarkoitus kosia lempiartistini ja "meidän kappaleen" aikana. Purskahdin itkuun ja pettymys oli valtava. Olin kevään ja kesän aikana kehitellyt itselleni ajatuksen unelmakosinnasta ja se oli juurikin tuo. Jäin siis paitsi ilman sormusta, ja samalla murskautui tämä unemani. Kävimme kesän aikana useasti tämänkin jälkeen tämän artistin keikoilla. Joka kerta seurasi pettymys, koska tavallaan salaa toivoin, että tilanne tulisi takaisin. Kesä ja keikat menivät, ja pettymyksen tunne kasvoi kasvamistaan. Koko syksyn ajan yritin sulatella tätä pettymystä ja tunteiden kuohua. Emme enää puhuneet asiasta. Marraskuussa meidän ranteisiin oli jäänyt messuilla työskentelyn jälkeen rannekkeet, joita ei yhteisestä sopimuksesta otettu pois. Naureskeltiin yhdessä niitä, että ollaan tiimi ja nämä on hyvät kun on samanlaiset. Marraskuun lopulla mies alkoi puhumaan, että olisi kiva, jos meillä olisi jotkut muutkin merkit sitä, että ollaan tiimi. En uskaltanut innostua tästä, koska olin juuri melkein puoli vuotta nieleskellyt pettymystäni ja yrittänyt tukahduttaa tunteitani. Hän kuitenkin sitkeästi jatkoi puhumista ja olin hänen kanssaan samaa mieltä, että se olisi kiva asia. Lähdimme reissuun ja ajatus jäi hetkeksi puheista pois. Mutta eipä minun mielestäni. Kuitenkin ennen joulua hän taas nosti asian esille ja alkoi kyselemään, millaisen sormuksen haluaisin. Tästä keskustelu alkoi syventyä ja innostus nousi aivan huippuunsa. Puhuimme myös siitä, että olimme samoilla linjoilla kihlauksen kestosta ja siitä, mitä se merkitsee. Innoissani katselin sormuksia ja haaveilin. Kävimme myös liikkeissä sovittamassa minulle sormuksia, joka oli aika jännittävää. Mies ei halunnut sovitella, mutta innostukseni keskellä en tätä ajatellut sen enempää. Olin tietysti aivan innoissani ja puhuin sormuksista ja pohdin omaa kokoani. Keskustelimme aiheesta ja mies yllättäen nostikin esille, että hän haluaisi rauhassa edetä tässä asiassa. Että tämä on iso asia ja häntä jännittää tämä. Tämä tietysti on aivan ymmärrettävää. Hän myös alkoi puhumaan "sitten kun kaikki asiat ovat järjestyksessä" puheita, eli sitkun puheita, jotka eivät koskaan tule toteutumaan. Hän myös sanoi, että jos järjestämme kesällä kihlajaisjuhlat niin vasta sitten menemme kihloihin. Oli siiinä muitakin pointteja. Kaikkineen minusta tuntui, että hän löysi asioita, joiden varjolla hän pystyi perääntymään tästä asiasta. Minä tietysti romahdin aivan täysin pilvilinnoistani. Olin juuri antanut itselleni luvan innostua uudelleen ja nyt petyin vielä pahemmin. Mies ei ensin tuntunut edes ymmärtävän, koska oli varmaan helpottunut saatuaan lisää aikaa. Puhuimme aiheesta kyllä rauhassa, ja kerroin miltä minusta tuntuu. Mutta. Tästä lähtien aihe on ollut mielessäni jatkuvasti. Olen jäänyt kiinni sormusten katseluun ja niistä haaveiluun. Tai jos totta puhutaan, lähinnä ryven siinä pettymyksessä, että en saanut sitä sormusta. Nyt mieleen on noussut myös suru siitä, etten ole enää mikään tyttönen ja tunnen itseni vanhaksi - jota en ole, mutta kun kaikki muut, tiedättehän.. Jouluna yksi miehen paketeista oli sukkapaketti, jonka sisältä löysinkin korurasian. Sydämeni alkoi takoa, kunnes jo kuulin sanat "siellä ei sitten ole sormusta". Vain vaivoin sain nieleskeltyä kyyneleet ja avattua rasian ilman suurempaa draamaa. Lueskelen täällä keskusteluja ja yritän saada ajatuksiani kasaan. Pettymys on mielestäni hyvin lievästi ilmaistu. Olen nyt pyytänyt, ettei asiasta enää puhuta, jotta saan pureskeltua ja nielaistua pettymykseni. Aihe kuitenkin nousee tasaisin väliajoin keskusteluun, erityisesti jos tulee jotain riitaa tms. Itse asiassa huomaan, että tämä on se aihe, joka kiristää minua ja aiheuttaa riitaa. Pelkään, että tämä vaikuttaa suhteeseemme negatiivisella tavalla. Suurin pelkoni kuitenkin on, että kun se aika joskus tulee - ja uskon kyllä siihen - olen niin katkera ja tämän jatkuvan pettymyksen murtama, ettei kihlautuminen enää tunnu missään. Tunteeni ovat täysin ristiriitaiset. Pettymys tästä asiasta, mutta silti odotan kuin kuuta nousevaa, koska saan oman sormukseni.