KarataanSalaa

Kiva, että tämä aihe pysyy hengissä! Mä taidan olla tän ketjun suurin häviäjä... Mä oon hetkittäin jo luopunut toivosta kokonaan. En enää usko, että saan kosintaa. Ei taida mun miestä yhtään kiinostaa suhteen virallistaminen. Pari kertaa asiaa sivuttu, ja olen puolisolle sanonut, että minulle naimisiin meno merkitsee sitä, että se on ainoa keino itse valita, kuka onu lain tunnustama lähiomaisesi. Olen sanonu miehelle, etten kaipaa suuria juhlallisuuksia tai kuuta taivaalta, voisimme hoitaa asian ilman krumeluureja vaikka kaksin tai pienesti lähipiirin kesken. Kerran yhdessä keskustelussa monta vuotta sitten mies totesi sivulauseessa, että "On monta kertaa ajatellut, että sä ansaitsisit sen, mutta..." Keskustelu loppui siihen kun kysyin häneltä "että ansaitsisin?". Mun lähipiirissä muutama ihminen on jauhanu siitä, että koska te meette naimisiin (kun ei saa leskeneläkettä jos 50 tulee täyteen ennen avioitumista jne.). No, nuo viisikymppiset oli miehellä kesällä, joten siihenkään ei voi vedota. Heille olen sanonut, että itse menisin heti koska vaan, mutta jos toista ei kiinnosta niin.... Mä vaan haaveilen, että mun viilipyttymäinen ja epäromanttinen mies antasi yhtenä ainoana romanttisena eleenä kosinnan. Ja tästä haaveesta pidän kiinni, vaikka en aina enää usko siihen. Ja mehän ollaan oltu 12 vuotta yhdessä, ostettu ja myyty yksi asunto, ja rakennettu viime vuonna omakotitalo. Elämä arkisesti mallillaan, enkä ikinä tästä lähtisi pois. Hetki sitten mies vähän pelästyi, kun isosiskonsa erosi 25+ vuoden seurustelusuhteesta/avoliitosta ja kyseli, olenko mä stressaanutunut asian tiimoilta. Vakuuttelin, että meillä ei ole mitään hätää. Tällä hetkellä duunikuviot vaan on sellaiset, että yhteistä aikaa on tosi vähän (pari tuntia illassa, koko syksynä ei ole ollut yhtään yhteistä kokonaista vapaapäivää) . Vakuutin miehelle, että tämä on töistä vain tilapäisjärjestely syksyn ajan.

Tämän kommentin kuulin itse morsiamelta. Ei sinänsä ilkeä ilkeä, mutta mielestäni tympeä ja nolo. Kommentti, joka oli täysin tarpeeton, enkä sitä olisi halunnut kuulla. Itse olisin hävennyt silmät päästäni, jos itse olisin vahingossa päästänyt tällaisen suustani. ...Tapasin kaupungilla täysin sattumalta vanhan ystäväni, jonka kanssa olimme samassa ystäväporukassa peruskoulu- ja lukiovuosina. Hänen aviomiehensä kuului samaan tiisiiveen porukkaan. (Lukion lopulla ystäväporukka hajaantui.) Emme ole pitäneet yhteyttä, emmekä nähneet moniin vuosiin. Täysin yllättäen tämä ystäväni rupesi keikistelemään edessäni ja ojensi vasenta kättään kohti minua esitellen sormuksiaan. Hän kujersi: "Kato! Mä oon vaihtanut nimeä! Oltais me kutsuttu teidätkin, mutta meidän piti karsia!" Hetken katsoin häntä aivan luukku auki. En tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa.

Täällä ollaan, hiljaa. Seuraan kyllä aktiivisesti, onko täällä mitään tapahtunut. Mutta täältä päästä ei ole mitää kerrottavaa. Seuraava toivoni on ensi syksy, jolloin saadaan talo valmiiksi ja päästään muuttamaan. Talon rakentaminen on juuri nyt kovassa vauhdissa ja tontilla täys hulina päällä. Minut lomautettiin tämän poikkeustilan takia töistä, eikä mitään tieoa, koska pääsen takaisin duuniin. Voi olla, että menee syksyyn, ennenkö duunit jatkuu...

Vuodatusta asian sivusta. Jälkihuomio: Näyttää kirjoitettuna ihan kamalalta. Mielen päällä on tuhat asiaa ihan perunamuussina, mutta tosiasiassa kaikki on täällä hyvin. Täällä on myös hiljaista... Taloprojekti etenee ja arki on tavallista duunariarkea. Mies ei näe mitään muuta kuin älylaitteensa (tabletti-tietokone-puhelin) ja taloprojektin, miettii vain puutarhavajan rakentamista, muuttoa, nykyisen asunnon myyntiä yms... Odotan lähinnä seuraavaa vaihetta projetissa, että talo olisi pystyssä ja pääsisi käyttämään aikansa ja ajatuksensa sisustamiseen ja puutarhan rakentamiseen. Nyt ollaan sellaisessa pienessä välivaiheessa, jossa on vähän odottelua ja tulevien työvaiheiden valmistelun suunnittelua. Vaikka haaveilenkin vain hyvin pienimuotoisesta vihkimisestä ja kaksin vietettävistä häistä, on juuri nyt pieni masennus päällä aiheesta ja usko alkaa horjua. Onko ikinä mun vuoro.... Joulun alla saimme kihlausuutisia serkultani, mistä olen hyvin iloinen. Kännykkään tupsahti kuvaviesti sormuksista ja teksti: "Meiltä tulee tällainen joulutervehdys tänä vuonna!" Samanikäinen serkkuni on puolisonsa kanssa ollut yhdessä varmasti lähemmäs kymmenen vuotta (kuten mekin). Oma puolisoni totesi tähän hymähdellen: "Onks se X paksuna?", johon muistutin puolisoa heidän pitkästä suhteestaan. Tähän kommentti oli "No kai se on tossa vaiheessa enää sellainen muodollisuus". Vaikka mies ihan hyvin suhtautui kihlausuutisiin, tuntui että sillä sekunnilla omassa päässäni mahdollisuuteni romahti nolliin. (... ja samaan aikaan olen töissä saanut "ihailijan" ja itseä lähinnä ärsyttää miettiä, miten hoitaa tilanne murtamatta toisen sydäntä, koska en halua pilata hyvää työkaveruutta. Toinen työkaveri kysyi, miksen käytä sormusta. No mä siihen takeltelin, että kun ei oo sormusta, kun ei olla naimisissa tai edes kihloissa. Hän on jenkki ja keskusteltiin eri kulttuurien ihmissuhde- treffailu -kulttuurista)

Juuri näin! Naimisiin menoa ollaan vuoden-parin aikana pari kertaa keskusteluissa sivuuttu, tunnusteltu varovasti (tässä ketjussa olen sitä avannut). Itselle naimisiin menossa tärkeintä: Minulle se on ainoa tapa itse valita, kuka on lain tunnustama lähiomaisesi ja kaikista lähimmäisesi. Minä voisin oikein hyvin vaikka karata naimisiin ihan kahden kesken miehen kanssa heti huomenna, itseasiassa pidän hyvin romanttisena vaihtoehtona vihkiytyä ihan vain kaksin ja yllärijuhlia vähän myöhemmin porukalla. Mies on jossain aihetta löyhästi sivuavissa keskusteluissa myöntänyt harkinneensa naimisiin menoa monta kertaa, minä kuulemma niin ansaitsisin sen. No, eipä ole jostain syystä saanut aikaiseksi. Vaikka naimisiinmenohaaveeni ovat hyvin maltillisia, enkä ota asiasta mitään paineita (vain sellaisia voi kumpa joskus sitten haaveita), vedän rajani siihen, että minä en missään nimessä itse kosi, enkä missään nimessä rupea kosintaa mankumaan/maanittelemaan/tenttaamaan, ei! Se ei missään nimessä tunnu omalta itseltäni. Vaikka toivon kovasti naimisiin pääsyä, minulle henkisesti isompi ja merkityksellisempi asia on kihlautuminen ja kosinta. Kaikki naimisiinmenohaaveet tuntuvat tällä hetkellä viattomilta päiväunilta, koska olen hurjan onnellinen näinkin. Elämä on ihmeellistä. Arki on paikallaan, kesä kymmenen vuotta sitten tuntuu kuin eiliseltä, kymmenen vuotta yhdessä on on hitsannut asiat paikalleen, on omistusasunto, yhteiset asuntolainat, yhteiset rahat ja tilit taloa varten, tontti ja talonrakennusprojekti. Ehkä sitten ensi vuonna meillä on ylläri tupari-häät

Tuli vähän lohkaistua aiheesta kevyellä mielellä ja nauratettua porukkaa, kun oltiin puolison ystäväpariskunnan tupla-50 v. synttärijuhlilla. Itse en ollut juhlapariskuntaa aijemmin tavannut. Siinä jutellessa ja tutustuessa (ympärillä myös puolison vanhemmat ja sisarukset) juhlaväki kyseli meiltä kauanko me ollaan oltu yhdessä ja ollaanko me naimisissa. Kun ensimmäiseen vastasin, että nyt alkukesästä tuli kymmenen vuotta täyteen, puoliso totesi että ei hän ole ajateelutkaan, että hyvä kun joku tietää. Naimisissa oloon vastasin kevyesti vitsaillen, että "Sellasta ylennystä en ole vielä saanut..." sai porukan remahtamaan hyvän tuuliseen nauruun!!! Anoppi ja miehen sisko totsesi, että hyvin annettu pallo miehelle tästä. Mies totesi siihen, että "Katsotaan sitten, kun saadaan se talo ensin rakennettua". Meillä on alkamassa omakotitaloprojekti ja uusi koti olisi tarkoitus saada ensi keväänä-kesänä. Anoppi tästä miehen lausahduksesta innostui, ja rupesi veistelemään, että sittenhän teillä voisi olle tupaantulijaiset ja häät yhdessä <3. Rauhoittelin tilannetta toteamalla, että "mä en ehkä kuitenkaan ole kovin kotoisa huomion keskipisteenä, että katotaan nyt mitä saadaan aikaan". Tähän taas juhlapari innostui muistelemaan menneensä naimisiin vain seistemän vieraan juhlallisuuksissa. Tilanne oli kaikin puolin positiivinen ja kepeä. Tuli fiilis, että mieskin tajusi ajatella asiaa ja mun fiiliksiä. Enkä mulla on toivoa sitten ensi vuodesta

Mä ajattelin, että kunhan saadaan tonttikaupat ja talonrakennus hoidettua, niin rupean avaamaan keskustelua sillä, että pitää miettiä miten kaikki vaikuttaa tulevaisuuden tahtoon, taloudelliseen turvaan jos-tilanteissa ja pitääkö tehdä testamentti. Ollaan jo aijemmin mietitty, että kaikki tärkeät jutut pitäisi kotona koota yhteen mappiin jos -tilanteita varten (omaisuus, pankkitilit, työasiat ja -kontaktit, hoitotahto ja onko puolisolla siinä päätäntävaltaa yms.). Ehkä mieskin siinä herää taas sitoutumis asioihin uudelta kantilta.

Täällä odotellaan, edelleen..... Ei mitään tietoa tulenko ikinä pääsemään naimisiin. Mies ei ole avannut asiaa yhtään vuosi sitten käydyn keskustelun suhteen. Suhteemme on saanut lisää rajapyykkejä, kymmenen yhteistä vuotta on tullut täyteen ja suunnittelemme tonttikauppoja ja talon rankentamista. Kaikki on siis enemmän kuin hyvin, elän onnellisinta aikaa elämässäni. Kuitenkin olisi ihanaa tähän saumaan myös "laittaa se piste iin päälle". (minä 36, mies 12 vuotta vanhempi, lapsia ei ole tulossa)

Palataan taas asian äärelle! Mulla naimisiinmeno- ja kihlaushaaveet ajoittuu aina tähän talven sesonkiin (joulu, uusi vuosi ja synttärit). Taas toiveet nostaa päätään... Eli mitään ei todellakaan ole tapahtunut kuluneen vuoden aikana, kun tammikuussa asiaa sivuutettiin keskustelun myötä. Jossain välissä tuli jo "masennus" asian suhteen, että kihlaus ei kai sitten ikinä osu mun kohdalle... Suhteessa on menty eteenpän (kymmenes vuosi <3) kuitenkin niin, että kesän aikana tehtiin tulevaisuuden päätös hankkia nykyisen pienen asunnon rinnalle omakotitalo ja iso tontti. Joko olemassa oleva, tai rakennutetaan "viittä vaille valmis". Tätä ei ole aikataulutettu, mutta nyt on lupa haaveilla ja suunnitella mitä halutaan. Toivottavasti siihen päästään kiinni vuoden-parin aikana. Elämä on muutenkin henkisellä tasolla vakiintunut paikalleen, on hyvä tässä ja nyt myös kodin ulkopuolella. Työkuviot ovat mallillaaan ja aijon pitäää niistä kiinni. Tästä vähän paasasinkin kotona takaraivossa tuo tammikuinen keskustelumme elämäntilanteista ja ajatuksista naimisiin menosta. Toivottavasti mies tajusi mun rautalankakuviot, että en aijo tuhlata enää aikaa ja haaveita lähtemällä opiskelemaan ja sen myötä ammatillisesti tyhjän päälle, vaan aijon pitää näistä meidän haaveista kiinni, kun ne on paljon realistisempia.

Täällä tappavan hiljaista... MIes "unohti" ne lupaamansa synttäreiden juhlinnat, mutta se ei ollut yllätys. Monta päivää kinusi, että teen itse juustokakun. Kun tuli sopiva päivä leipoa ja juuri kauppaan lähtiessä totesin tarvitsevani kauppalistan leipomiselle, mies totesi: "Mulle riittää keksipaketti". Osti keksipaketin itselleen. Tasaista arkea ilman odotuksia tai ylläreitä. Mun mies on kylmä realisti. Haaveilu jatkuu....

Käytiin viettämässä synttäreitä ravintolassa, Hämeenkylän kartanon brunssilounaalla ja vietettiin iltaa skumppapullon kanssa kotona. Täyty myöntää, että hieman toivoin saavani kosinnan. Mutta ei. Alkaa ideat loppua itseltä sen suhteen, millä mielellä mies on asiasta, vaikka keskustelun jälkeinen selkeä positiivinen vire on edelleen päällä. Ainoa, millä mies yllätti lähdettyämme ravintolasta, olis se, että tokaisi: "Tämä oli vasta se myöhästynyt lupaamani joululahja, vaan reilu kuukausi myöhässä. Nyt mulla on kuukausi aikaa synttäreiden juhlintaan!"

Mies on ollut keskustelun jälkeen selvästi iloisemman oloinen, ehkä jopa enemmän läsnäoleva. Täytyy myöntää, että ihan pikkasen kävi mielessä, kun mulla on vajaa kk päästä synttärit ja mies lupasi jo ennen joulua vievänsä mut ulos syömään, niin jokos tämä iloisuus toisi jotain lähitulevaisuudessa. Mies on kohkannut tuosta ravintolareissusta nyt useamman päivän. Mulla on uuden työn (ja vanhan duunin irtisanomisajan) takia nyt ihan tuskanen kiire ja kalenteri tukossa. Viimeksi tänään kotiin tullessa mies tokas "...entäs jos mä jo varasin pöydän?" (Mun mies ei ikinä tee sitä) Ehkä mä voin vähän elätellä toiveita ja haaveilla...

Mistä sitä aloittelisi... Olen seurannut palstaa jo ikuisuuksia, välillä unohtanut palstan kokonaan, vaikka haaveet ovat yhtä selkeitä edelleen. Ollaan puolison kanssa yhdessä yhdeksättä vuotta. Suhteemme on vakaa, rauhallinen, arkinen, isoin juttu on luottamus ja kumppanuus. Meitä sitoo myös yhteinen asuntolaina. Minä olen 34, mieheni on 46. Minulle oli heti ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen selvää, että tämä on nyt tässä, haluan puolisoni kanssa yhteisen tulevaisuuden hautaan asti, haluan päästä naimisiin rakkaudesta, kumppanuudesta ja siitä syystä että saisin puolison virallisesti kaikista lähimmäksi omaiseksi. Ensin ajattelin, etä otetaan ihan rauhassa vaan tämä odottelu, aika tulee kun se on kypsä. Vuodet kului ja niitä rupesi jo kasaantumaan. Työkaveritkin (miespuoliset) puhelivat tyyliin "Sä oot niin vaimomatskua". Kerran yritin ottaa naimisiinmenon puheeksi, mutta yritys meni vähän penkin alle. Minua jännitti aivan liikaa, ja epäromanttinen mieheni ei tajunnut kuunnella minua. Myöhemmin itkusilmässä kuittasin tästä miehelle kerran, että menetit kosinnan, mutta hän ei puuttunut asiaan millään tavoin. Päätin, etten enää kosi koska en halua rukkasia tai käsittelemättä jäävää asiaa. Mun puoliso on fiksu ja ajatteleva, asiota suunnitelmallisesti pohtiva, mutta hän toimii niin vain omassa ajatusmaailmassaan keskenään. Mun puoliso ei ole puheliasta sorttia. Ehkä me molemmat ollaan yhdessä kuin vanha eläkeläinpari, tunnetaan toisemme moodit sanomattakin. Häneltä on turha kai odottaa romanttista kosintaelettä. Oletin, meidän kohdalla asia varmaan sovitaan. Uuden vuoden aattoiltana saunassa istuessa (saunassa me yleensä puhutaan asioita halki) mies totesi, että meidän kannattais tehdä jonkilainen kansio tärkeistä asioista ja tiedoista (pankkitilit, palkat, vakuutukset, hoitotahto, omaisuus ym.) siltä varalta jos toiselle sattuu jotain. Aiheesta oli keskusteltu aijemminkin. Sanoin, että meidän pitäis tehdä jonkinlainen testamentti tai muu virallinen paperi, jolla osoittaa määräysvallan tms. puolisolle, jotta tulisimme huomioiduiksi toistemme lähimpinä. Lopuksi sanoin puolisolleni, että "minulla olisi radikaali idea". Kerroin, että voisimme hoitaa osan suunnitelluista paperitöistä menemällä naimisiin. Kerroin, että asia on ollut minulle selvä jo pitkään, sanoin "huojentavani puolison ajatuksia" kertomalla, etten halua kirkkovihkimistä, prinsessamekkoa, pönötysjuhlia, Kerroin, että mielummin menisin naimisiin ihan kahden kesken. MIes kommentoi näin: Kun on kerran ollut naimisissa ja eronnut, kynnys uuteen avioliittoon on melkoisen korkea. Sen takia, kun eroaminen on niin ikävä prosessi myös muiden lähimmäisten takia, kun on hoitaa eroa kahdesta suvusta ja ne ihmiset on ollut mukana juhlimassa häitäkin. (Miehen erosta on 10+ vuotta, avioliitto n. 4 vuotta) Tässä vaiheessa ajattelin, että tää oli tässä. Mies totesi kyllä, että on hän sitä naimisiin menoa useasti ajatellut. Että mä kuulemma aivan varmasti ansaitsisin sen. Mies vaan epäili, kannattaako naimisiinmeno, jos mä haluan lähteä vielä opiskelemaan uudelleen alanvaihtajana. Voisi kuulemma haitata taloudellista tilannetta ja opintotukien ym. saantia. En ole vielä lyönyt lukkoon opintohaaveiden kohtaloa. Ala, josta haaveilen, ei todellakaan ole itsestään selvyys päästä kiinni opintoihin. Mutta nyt mulla on tuore vakanssi alla töistä, eli jotain tulevaisuuteen lyöty lukkoon. Mun puoliso ei kertaakaan ole puhunut mulle näistä asioista, hän ei ole koskaan puhunut mulle naimisiinmenosta tai mistään aihetta sivuuttavasta.... Keskustelu tuntui hyvältä, vaikka tässä ei tullut minkäänlaista lopputulosta. Tuntuu hyvältä tietää, että mies on ajatellut mua joskus. Mutta samalla tuntui kammottavan kaukaiselta koko asia, voinko sittenkään toivoa mitään... Toisaalta ajattelen, nyt kun asia tuli puheeksi voi mies ehkä ottaakin asian "työn alle", hän kun ei turhia jahkaile kuhan on itse purkanut asiaa läpi. Toisaalta ihmettelen, miten tästä on ollut niin vaikea puhua näiden yhdeksän vuoden aikana.