Heipä hei! Reilu vuosi luettu tätä palstaa ja nyt sitten oli jo pakko liittyä virallisesti mukaan. Ollaan molemmat 3-kymppisiä ja meillä on siunaantunut lapsikin seurusteluaikana. Kihlauksesta ja naimisiinmenosta on tullut meidän suhteessa tabu, jonka puhumista molemmat välttelee (ettei tule pahaa mieltä kenellekkään). Aluksi mies oli täysillä mukana haaveiluissa, sitten alkoi ahistaa koko aihe ja tuntui, ettei avioliitto ole hänen juttu, sitten taas yhtäkkiä olikin ja nyt vastaus on "haluan määkin naimisiin, sitten joskus. Mutta nyt on niin paljon kaikkea. Kyllä mekin sitten joskus.". Monet meidän ystävistä ovat aviossa tai ainakin kihloissa (jonka jälkeen usealle tullut lapsia). Meidän järjestys on ollut vain erilainen ja se aiheuttaa jotenkin miehen päähän ongelman, että meidän täytyy odottaa vielä. (Mutta mitä? Ja kuinka kauan?)
Nyt tilanne on ollut varmaan jo 1,5vuotta se, että mua harmittaa kaikki ystäväpiirin kihlautumisuutiset ja meidän etenemättömyys. Mää olisin valmis avioliittoon ja sitoutumiseen. Haluun aatella, että meillä on koko loppuelämä aikaa olla naimisissa, eikä niinkään koko loppuelämä aikaa mennä naimisiin.
En voi vain ymmärtää, miten mieheni ei ymmärrä, että avioliitto olisi minulle niin kovin tärkeä asia. Minusta se tekisi meistä perheen ja olisi merkki sitoutumisesta. Olis jotain mihin turvautua ja tukeutua "niin myötä- kuin vastamäessä" ja antaisi yhteisen sukunimen (lapsella nyt isän sukunimi, koska ajattelin yhteisen sukunimen tulevan nopeammin).
Nohni! Tässä tarinani tuli, jokseenkin hyvin tiivistettynä ja varmaan sekavana.