marrasmorsian16

Avomies oli jo koko viime syksyn puhunut sormuksista, ja taisi se joskus kysyä ihan, että mennäänkö niitä ostamaan, mihin vastasin vaan, että sitten kun kosit kunnolla. Siis niin, että olet suunnitellut asiaa. Noh, syksy vyöryi eteenpäin ja loistavia tilaisuuksia kosinnalle olisi kyllä ollut (ulkomaanmatka, vuosipäivä, miehen synttärit...), mutta ei. Uudeksi vuodeksi olimme menossa Saariselälle pulkkamäkeen ja laskettelemaan, ja näistä suunnitelmista kuultuaan eräs ystäväni totesikin, että kyllä se siellä kosii. Koko ajomatkan sinnepäin olinkin jo melkein valmiiksi kiukkuinen, ajatellen, että ei se kuitenkaan. Noh, uudenvuodenaattona olin kuitenkin unohtanut kiukkuni ja suuntasimme Euroopan pisimmän pulkkamäen huipulle. Pulkkamäkeä olin odottanut koko matkalta eniten, miettikääpä: 1,2 kilometriä hurjaa kyytiä Ruokailimme huipun ravintolassa, ja suuntasimme mäkeen, minä jo riemusta hyppien. Mies vain naureskeli, ja istuimme peräkkäin pulkkaan (jonka mies oli itse asiassa kolme vuotta aiemmin ostanut toisille treffeillemme, kun olin sanonut haluavani pulkkamäken). Lykin jo innoissani menemään, kun mies yhtäkkiä pyysi odottamaan "kun mulla olis yks juttu". Olin ihan että häh, mikä juttu, nyt mennään! "Niin että mennäänkö naimisiin?" Jäädyin aivan täysin, vaikka olin jo pitkään odottanut kysymystä, se pääsi yllättämään. Järkytykseltäni kysyin hieman tyhmänä: "Ootko tosissas?", johon mies naurahti olevansa, joten sanoin "Okei!" Tilanne oli melko absurdi siinä pulkassa istuessa ja aasialaisturistien pyöriessä ympärillä, eihän siinä voinut kuin nauraa ja pussata Ja sit hurauttaa pulkalla alas! Ei ehkä kaikkein perinteisin tai romanttisin kosinta, mutta ihan meidän oloinen. Vieläkin naurattaa toi mun vastaus "Okei!", jota taisin vielä täydentää toteamalla, että kylhän sä tiiät Sormukset käytiin ostamassa pari päivää myöhemmin Saariselän ainoasta kultasepänliikkeestä, ja niin pääsin lähettämään niistä ystävälleni kuvan tekstillä "Kosi se!"

Ollaan suunnitteluissa vasta ihan alkumetreillä, mutta mies on hämmentänyt kummilla olettamuksillaan jo ennen kihlausta: Kuten ilmeisesti muutama muukin (mies), tämäkin yksilö luuli, että kosinta esitetään kahdesti, eli kihlautuessa ja "sitten kun aiotaan oikeasti naimisiin". Ilmoitin hänelle lempeästi sitten, että kyllä minulle ainakin kihlaus merkitsee lupausta avioliitosta, vaikka esimerkiksi hääpäivää ei heti päätettäisikään, eikä tuplakosimista tarvita . Kosinnan jälkeen sitten kihlasormuksia ostaessamme meillä ei ollut kovin paljon vaihtoehtoja (koska halusin sormukset pikkukylän ainoasta kultakaupasta heti mukaan - minäkö vaikea...), mutta tämä ei ollut ongelma, sillä sieltä löytyi kuitenkin nimettömääni sopiva valkokultainen yksilö siroilla timanteilla. Mies vaikutti kuitenkin kovin vastahakoiselta valitsemaan kyseistä sormusta, mitä ihmettelin, etenkin kun hintakaan ei ollut kovin paha. Lopulta hän sai sanottua, että hän ei kyllä mitään timantteja laita sormeensa! Kyllä oli naurussa pitelemistä, kun myyjän kanssa selitimme, että hän saakin samasta sormuksesta kivettömän version. Kaikkein paras on kyllä ollut, kun pohdin tässä joku ilta vierasmääräämme, joka hipoo varmaankin sataa, ja sitä kuinka kalliiksi häät tulevatkaan. Sulho lähti mukaan pohtimaan, että niin totta tosiaan tulee, paljonkohan ne ruuatkin maksaa? Varmaan ainakin 2 euroa henkilöltä! Arvatkaapa kuinka tyyppi järkyttyi, kun kerroin, että kyllä ne hinnat taitaa ennemmin olla 20 euroa henkilöltä, raukka

Me ilmoitettiin perheille lähettämällä kuva sormuksista, ja molempien perheet olivat kyllä kovin iloisia ja äidit soittivat onnitellakseen. Vieläkin vain naurattaa, kun isä ja 2 pikkuveljeä reagoivat whatsappiin seuraavasti: Veli 1: Onneks olkoon! Veli 2: Onnee. Älä sit *Veli 1* mee raksalle kun ollaan matkalla terveyskeskukseen. Veli 1: Mitä te toheloitte siellä tontilla ja kuka? Veli 2: *Kuva turvonneesta pikkurillistä* 5/5 iskän pikkurilli Isäni oli siis nuorimpien veljien kanssa ollut raksaamassa perheen uutta taloa, kompastunut ja telonut sormensa melko pahasti. Olivat olleet autossa matkalla terveyskeskukseen, kun kaikilla oli kännykät piipanneet, ja isi oli kysynyt veljiltä, että mitä sieltä tuli: "Emmätiä, joku sormuskuva" XD Isä oli kyllä heti tajunnut ja käskenyt onnittelemaan, ja samalla ilmoittamaan kolmannelle veljelle raksa-tilanteesta. Perhe-Whatsapp<3. Joku toinen olisi voinut tietysti tästäkin loukkaantua, että kuitenkin iso uutinen jää arkisten asioiden jalkoihin, mutta mun mielestä tää kuvastaa niin hyvin meidän perhettä, ettei paremmin vois olla Se, mistä vähän hämmennyin, oli mummini reaktio. Soitin hänelle pian kuvien lähettämisen jälkeen, että saisi kuulla uutiset suoraan minulta, ja hänen vastauksensa ilmoitukseen oli "TÄH?!?" ja melkein vihaiselta kuulostavalla äänellä. Ymmärrän, etten ikinä ole vaikuttanut perinteiseltä naiselta, joka hinkuisi naimisiin, mutta toisaalta, kun itse olen alusta asti tiennyt päätyväni naimisiin juuri tämän miehen kanssa, ja seurusteluakin on takana kolme vuotta, niin tuntuu kummalta, että se tulee jollekin järkyttävänä yllätyksenä. Onneksi mummi toipui järkytyksestään nopeasti, ja tajusi sentään onnitella, vaikka siirtyikin sitten hieman katkeran kuuloisesti muistelemaan omaa kihlautumistaan (mummi ja vaari ovat kyllä edelleen naimisissa, mutta avioliitto ei ole ollut kaikkein onnellisimmasta päästä, joten siinä mielessä ymmärrän mummin reaktion: hän kai toivoo, etten itse päätyisi onnettomaan liittoon). Kaikista muista reaktioista jäi siis oikein hyvä mieli, ja erityisesti lämmitti sulhasen suvun lämmin vastaanotto, mutta tuo puhelu mummini kanssa kaihertaa mieltäni vielä näin puolen vuoden jälkeenkin :/

Kihlaus kerrottiin perheille parin päivän päästä (kun saatiin sormukset), ja muille noin viikon päästä Facebookissa. Hääpäivä-kyselyihin olen vastannut epämääräisesti "parin vuoden päästä", tai nyt viime aikoina 2016, kun päivä on päätetty. Siihen on kuitenkin sen verran pitkä aika, että suunnitelmat voivat muuttua, joten en halua vielä antaa kellekään tarkkaa päivämäärää - ja olen vannottanut lörppöä sulhoakin tyytymään tuohon vuoden kertomiseen. Saa nähdä, miten onnistuu (luultavasti hyvin, kun sulho ei muista muitakaan päivämääriä ) Koska marraskuu on kuitenkin häille hieman poikkeuksellinen, ajattelin lähettää edellisen vuoden (2015) joulukorttien yhteydessä Save the date -kortit, jotta kutsutuilla on aikaa varautua. Siihen asti yritetään olla hyshys Ainiin, koska monien muiden morsioiden tapaan oikeasti haluaisin hehkuttaa tulevia juhlia kaikille, aloitin tätä varten blogin, johon voin hehkutushaluni purkaa. Käy kurkkaamassa: http://marrasmorsian.blogspot.com

Häitä alettiin suunnitella reilun kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen, mies kosi siis uutena vuotena ja vähän sen jälkeen suunnittelunpalo kasvoi ylivoimaiseksi, eli päätettiin hääpäivä marraskuulle 2016 - tuolloin ollaan oltu yhdessä kuusi vuotta. Häiden aikaan mies on 34- ja minä 25-vuotias. Mä olen nyt vasta päättänyt fuksivuoden yliopistossa, eli tuolloin pitäis olla melko tuoreet kandin paperit käsissä, ja maisteriopintojen alussa. Miehellä on tällä hetkellä vakityö, jossa hän viihtyy, mutta palkka ei päätä huimaa, joten budjetti täytyy pitää semikeveänä - tai pyytää vanhempia apuun. Omaa asuntoa meillä ei ole, tai paljon muutakaan omaisuutta, vaan vuokralla asutaan ja julkisilla kuljetaan (vaikka miehellä on krooninen autokuume). Eipä sen puoleen ole lainojakaan. Lapsia ei ole, ei edes karvaisia - eikä ole suunnitteillakaan, ainakaan nyt ennen häitä

Me kihlauduttiin vuoden vaihteessa, ihan vakavilla mielin lupauksena avioliitosta, mutta varsinaisesti ei ollut tarkoitus alkaa häitä heti suunnittelemaan. Hah! Pari viikkoa sormusta ihailtuani en voinut vastustaa kiusausta lähteä mm. tänne foorumille ja blogimaailmaan lueskelemaan, minkä jälkeen aloinkin ahdistella miestä hääpäiväkyselyillä Häät siis marraskuussa 2016, eli suunnitteluaikaa tulee jotain kahden ja kolmen vuoden väliltä - mikä tuntuu vuorotellen aivan liioitellulta ja sitten taas ihan liian vähältä!