Aydinia

Vau, onpas juuri edellisillä kirjoittajilla paljon samoja ihastuksenkohteita kuin meillä täällä. Australialaisen miehen silmin Suomen parhaita juttuja ovat: - Lumi!! (yllätys) - Kylmyys ja pimeys - talvi yleensäkin - suomen kieli ja sen loogisuus - maksamakkara, musta makkara, veripalttu. Ja ryynimakkara (itse en niin viimeisestä välitä) - karjalanpiirakat, porkkanalaatikko, lihapadat, suomalainen suklaa, Aura-juusto, juustot yleensä ('vihdoin muutakin kuin bloody cheddaria') - metallimusiikin kehto - metsät ja luonnon vihreys ja järvet - sisu (sekä syötävänä että ajatuksena) - suorapuheisuus, ei turhia krumeluureja - opiskelumahdollisuudet yliopistoa myöten ilmaisia; koulutuksen korkea taso - tukimuotojen järkevyys - historia (tämäkin mies tiesi enemmän sotien kaatuneiden suhteista suomi vs. venäjä) ja se, että oikeasti on vanhempia taloja kuin mitä heidän koko maansa on iältään (kulttuurillisesti) - omakotitalot, rakennuskulttuuri (pl. kerrostalot) - pyöräilyn yleisyys ja hyvät pyörätiet - keittön kuivauskaapit - perhekeskeisyys Lisäys: Ei juurikaan tykkää saunasta, toisin monen muun pari täällä, onkin nimennyt sen "a little box of Australia" -kauhunimellä.

Puolipitkä musta hame, joka hieman leveni helmoihin, satiininen tummanvioletti paita ja musta neuleliivi mustalla turkiskauluksella. Kultaiset korut, koska kapea kultakoristevyöteketju myös paidan kauluksessa ja hihansuissa. Hame ja paita uutta, musta liivi vanhaa ja sormus lainattua, sinistä oli safiirikultakorussa paidan kauluksen alla piilossa.

Mulla oli pitkävartinen valkoinen kallalilja, jonka taustana iso vihreä, kapea lehti. (Entie, mikä oli, hieman samanoloinen kuin jukkapalmun lehdet?). Nätisti käärittynä violettiin nauhakädensijaan, jossa pari helmineulaa. Eli juuri sellainen yksinkertainen, vähäeleinen, mutta silti kaunis elävä kukka, jonka halusinkin.

Kävimme juuri Porin maistraatissa. On nykyään tuolla Puuvillatehtaan kupeessa. Ystävällinen henkilökunta, joka kovasti myötäeli eri käänteissä (esteettömyystutkinta hankaloitui, kun aussilla ei ollut riittävästi papereita, joten hoidimme sen Helsingin kautta kätevämmin). Henkikirjoittajana tällä hetkellä nuori, mukava nainen, joka hoiti hienosti kaksikielisenkin vihkikaavan ja oli oikein lämminhenkisen oloinen. Jäi todella mukava muisto, kun tilaisuuskin oli lyhykäisyydestään huolimatta kaunis. Tila on nätti, violetit tuolirivistöt, rauhallinen vaalea väritys muuten. Komea, vanha puinen kirjoituspöytä isojen ruutuikkunoiden edessä ja pari kivistä taideteosta koristeena huoneessa. Pöydällä oli kaunis kynttelikkö, jossa paloivat kynttilät. Voin kyllä suositella, työntekijät olivat hyvin auttavaisia kaikissa paperiasioissa, ottivat heti tarvittaessa yhteyttä ja kaikki sujui mahtavasti.

Heheh, täältä eriävä vastaus: pari viikkoa ennen hääpäivää. Tosin ei tullut isoja juhliakaan, joten voin sitten vastata joskus toiste uusiksi, jos kavereille järjestän kakkukahvit talvella jälkikäteen.

Ilmoittaudun mukaan tähän hössötysvastaiseen ketjuun Meille riitti molemmille (onneksi! ja myötätuntoa teille tuossa yllä, joiden mies haluaakin juhlat - jaksamista!) maistraatissa käynti - juurikin tänään. Vieraina olivat vanhempani ja veljeni. Miehen suku kun on Australiassa, niin ei toivoakaan. Kakkukahvilla käytiin omalla porukalla sen jälkeen ja vielä harkitsen, josko sitten järkkään jotkut pienet kakkukahvit tässä talvella ainakin ystäville. Sukulaisillekin meinasin, mutta taitaa jäädä se kyllä. KUN ei kerta kaikkiaan yhtään kiinnosta juhlien järkkääminen ja niistä maksaminen. Vaikka ovatkin ekat (ja vikat toivottavasti) häät kummallekin. Hääpuku oli ihan totaali-ei-kiitos; uudet juhlavaatteet hain (violettia ja mustaa) ja ison kallan kimpuksi + miehelle vieheen. Kyllä oli kiva, kun ei tarvinnut stressata julista, rahasta ja vieraista. Päätelmänä: JOS ei kerran itse halua järjestää juhlia, niin miksi pitäisi itseään moisella kiusata. Jos haluaa kuitenkin juhlat, niin hääsuunnittelija avuksi. Kannattaa aina muistaa, että nehän ovat teidän häänne, eivät vanhempien, eivät sukulaisten tai kenenkään muunkaan. Mitään ei ole pakko tehdä.

No niin! Tänään iltapäivällä maistraattiin! Muokkaus: naimisissa ollaan! Kyllä oli vaivatonta ja helppoa: vihkikaava tuli kahdella kielellä luetuksi, ja henkikirjoittajaa jännitti vissiin enemmän kuin meitä, kun oli kuulemma vasta toinen englanninkielinen vihkiminen hänelle. Saimme vihkitodistuksetkin 2 kpl:eena eli suomeksi ja englanniksi. Oikein mukavasti ja hienosti meni! Helpottavaa, että kaavat olivat niin lyhyet. t. ei-vielä-tajua-rouviintuneensa

Täällä on sulhasella paksut, tummanruskeat hiukset, jotka hieman lainehtivat ja puoleen selkään pitkät. Jätetään kyllä ihan auki, koska niin normaalistikin niitä pitää ja soljuvat luonnollisesti. Joskus käyttää siivotessa ponnaria, mutta tuskinpa suostuisi häihin niitä vangitsemaan. Itse asiassa minustakin ne ovat kauniimmat/komeammat auki (harjattuina!).

Kihloista ilmoituksen jälkeen vanhempani olivat vähän yllättyneitä ja sitten liikuttuneita. Olen siis nyt jo asunut miehen kanssa reippaasti yli vuoden, kihlojen aikaan puoli vuotta. Kesällä, kun puhetta häistä tuli, äiti pohti, että eikö miehellä pitäisi olla ensin työpaikka ja sitten naimisiin vasta. (On siis muuttanut maahan Australiasta eikä töitä vielä löytynyt). Mielestäni työttömyys ei todellakaan ole este naimisiinmenolle. No, tänään iski sitten pienimuotoinen kyrsistys, kun kyselin, että tulisivatko vanhempani viikon päästä maistraattiin kanssamme, haluaisimmen nimenomaan heidät + veljeni sinne. Tämäkin kuulemma tuli yllättäen - vaikka ovat hyvin tienneet, että esteettömyystodistuksia on haettu, miehelle Tukholman suurlähetystöstä asti itse. Jutellessa meni ihan ok sitten, lupasivat toki tulla paikan päälle ja kyselivät, olinko hommannut jotain vaatteita ja muuta. Kunnes äiti päätti kysyä, olinko jo hoitanut avioehtopaperit (jotka siis jo on aikoja sitten puhuttu, että tehdään). Olen tiedustellut asiasta riittävästi viikkoja sitten ja sanoin hoitavani paperit ennen vihkimistä. Totesin silti, että ne voi tehdä vihkimisen jälkeenkin, mutta tästä seurasi inttämistä, että milläs sitten nimen saat paperiin jne. HUOH. Miehellä ei ole mitään molemminpuolista sopimusta vastaan enkä itse omista mitään suuria juttuja (perintöä joskus tulevaisuudessa tulossa). Toistin edelleen, että allekirjoitus ei tule olemaan ongelma... johon sain täysin ajattelemattoman vastauksen: "Ei se aina ole niin helposti mennyt edellistenkään kanssa." ?! En ole siis olllut naimisissa, mutta avoliitossa kyllä, jonka jäljiltä oli hankala talonositusrumba. Ensinnäkin koen, että asia ei heille edes kuulu periaatteessa ja toiseksi, jos eivät jostain syystä luota avomieheen, niin luottaisivat edes minuun! Kun nyt en ole ihan 16-kesäinenkään, vaan 40 ja asiani hyvin hoitanut aina. Kuulosti myös siltä, että 'et juuri ole tehnyt hyviä ratkaisuja edellistenkään avomiesten/seurustelukumppaneiden osalta'. Päätin silti pitää kylmän pään, koska olimme juuri lähdössä kotiin. Sitten piti äidin vielä viimeisenä heittää ovella jo ollessamme, että jos en hoida paperia kuntoon, niin hän ei sitten tule vihkitilaisuuteen. (tähän kohtaan voi itse kukin ympätä mahdollisimman raakoja kirosanoja ja manauksia, joita mieleeni sillä ja tällä hetkellä syöksyi) Totesin vain, että se on sitten hänen valittavissaan. 'Niin on', oli vastaus. Jotta en olisi raivonnut siinä ovella, sanoin vain, että selvä, hyvä kuulla sitten tuokin, kiitos vain. Ja lähdin autolle. MIKSI ei voinut vain sanoa, että selvä, hoida paperit kuntoon haluamallasi tavalla, nähdään tilaisuudessa? Mitään tarvetta ei ollut sille 'et ole ennekään onnistunut suhteissasi' -tyyliselle heitolle (näin sen tulkitsin) eikä myöskään millekkään ultimatumille. Eikö jo 60:nen tajua, etteivät äärimmäiset uhkavaatimukset IKINÄ toimi? Muuten meillä on todella hyvät välit vanhempieni kanssa, mutta mikä "#¤%&/()@ ajaa aikuisen ihmisen käyttäytymään kuin kakara ja täysin ajattelemattomasti? Tulipa pitkä paatos, mutta pakko oli vaahdota jossain tästä. (Mies tietenkin suuttui äitiäni kohtaan, kun autossa käänsin hänelle, miten loppukeskustelu äidin kanssa meni, mutta yrittää ymmärtää jotenkin. Tosin itse ymmärrän myös, että miehelläkin on oikeus loukkaantua moisesta suhtautumisesta.) **Muokkaus: asiat selvitettiin ja ilmeisesti ei äidilläkään ollut tarkoitus sanoa niin pahasti. Kaikki hoidossa nyt, ja maistraatissakin tänään käyty. Perhe hyväntuulinen ja hienosti meni!

Itse olen 12 vuotta avomiestä vanhempi, juuri täytin 40. Eli löytyy meitä lisää näinkin päin.

Juu sukunimenhän voi vaihtaa myöhemminkin, tosin maksullisesti siinä tapauksessa. Maistraatin sivuilla oli aika hyvin tietoa näistä.

Vallan samaa mieltä noista muka-perinnejutuista. Pidän oman nimeni, koska etunimi+miehen sukunimi -yhdistelmällä oma nimeni menisi helposti kokonaan ei-suomalaisen kuuloiseksi (koska oma etunimeni on kansainvälinen), mikä voisi hämmentää työkuvioita. Esim. minua voisi nimen perusteella kuvitella esim. englantilaiseksi. Toisekseen pidän kovasti omasta sukunimestäni, sillä on merkitystä monella tasolla eikä ole niitä ihan yleisimpiä. Jos erikoisempaa haluaisi, niin miehen nimi on aika harvinainen tässä maassa, v.rek sanoo 'alle 5'. Hän tosin ehdottomasti haluaa ottaa minun sukunimeni, joten sillä siis mennään oikein näppärästi.

Kihlat tammikuussa ja naimisiin marraskuussa 2014 eli reilu 10 kk.

Heippa! ja kiitos, Isolde, lisävahvistuksesta ja tsempistä Tulin raportoimaan, että tosiaankin kannattaa käydä Helsingin maistraatissa! Itse asiassa täällä pikkukaupungissa maistraatin työntekijäkin jopa vinkkasi Helsingistä meille. (Hämmentävää) Joten kävin siellä itsekseni, kun olin muutenkin alueella, ja oli vain avokin allekirjoitus paperissa. Piti täyttää 1 lisäselvityspaperi siviilisäädystä ja se oli siinä. Kyllä siltikin vielä kammotti-jännitti yli viikon, että mahtoivatko tiedot riittää, mutta näköjään viimein suurlähetystöstä saatu paperi CNI oli riittävä - tänään tuli postissa vihkimisilmoitus. Eli tasan sen 7 päivää + 2 päivää postitse. Kylläpä on huojentunut olo! Niin.. paitsi nyt pitää sitten rohkaistua sinne vihkijän eteen lähiviikkoina. Hui. Pidämme sitten kakkukahvit joskus myöhemmin asian tiimoilta ystäville.

Justiinsa... Haettiin erikseen Tukholman suurlähetystöstä Certificate of No Impediment, jonka saikin 30 min sisällä suoraan käteen. Menikin ihan liian helposti näköjään. Nyt se ei riitäkään täällä Suomessa Maistraatille, vaan sen lisäksi pitää Australiasta hankkia siviilisäätytodistus. Voi mooses!! Milläköhän ilveellä sen nyt voi hankkia Ausseista käsin, kun mies on asunut täällä Suomessa jo vuoden (WH-viisumilla)? births, deaths & marrieages -toimistoon linkitetyltä sivulta NSW:n osalta selviää, että pitää olla ties kuinka monta henkkaritodistetta - ja vuoden täällä asumisen jälkeen moni on mennyt hänelläkin vanhaksi. Ja toisekseen raivosta pihisten ihmettelemme täällä, mitä virkaa CNI:llä sitten ylipäätään on? Lähinnä raivostuttaa embassyn sivujen neuvot, jotka joku tähänkin ketjuun vissiin kopioi.. että Tukholman suurlähetystö antaa noita CDI:tä mm. suomeen ja muualle baltiaan. Ja ihmetyttää, miksei lähetystössä edes kysytty tai sivumennen mainittu siviilisäätytodistuksesta mitään. ARGH. Pelkkä Suomen sotu ei riitä ilmeisestikään myöskään (kuten yllä joku ehdotti) - miehellä on suomalainen sotu, vaikkei muuten kelan järjestelmissä olekaan... ja nyt tosiaan Maistraatista tuli sähköpostia, ettei pelkkä CNI riitä, ja heillähän on hakemuksessa miehen suomalainenkin sotu + allekirjoitukset, kun itse oli paikan päällä hakemusta tehdessä. Olisiko kellään ideoita, miten tuota siviilipaperia voisi hakea muutoin kuin lähtemällä Australiaan sitä varten moneksi viikoksi? Pitänee taas soitella suurlähetystöihin (tukholmaan, helsingin konsulaatista ei ole mitään apua näissä paperijutuissa) ja pähkäillä asiaa. Miksi pitää kaiken olla vaikeaa papereiden osalta? Huoh.

Ilman sormusta kosittiin täälläkin, käytännön syistä ja kun itse kysymyskin tuli ihan yllättäen (vaikka aiheesta oltiinkin jo juteltu joskus ennen). Oli silti tosi kiva - ja helpottavaakin jotenkin - lukea täältä ja toisista ketjuista, että sormuksen hakeminen yhdessä on ollut kivaa! Kiitos kokemuksiaan jakaneille Vähän jo tässä ehdin itsekseni murehtia, että menikö se nyt just 'oikeassa' järjestyksessä omalla kohdallani eikä niin kuin elokuvissa... Mutta näin maanläheisenä tyyppinä on parempikin, ettei kaikki mene kuin elokuvissa jonkin valmiin kaavan mukaan. Kosinta itse oli kuitenkin juuri niin aito ja tunteellinen kuin sen toivoinkin olevan, ja miehen näköinen. <3

No niin, tuore kokemus: pari yötä sitten minua kosittiin. Asiasta oli jo aiemmin toisinaan juteltu, esim. millaista 'julkista kosintaa' tai valtavia eleitä ei kumpikaan haluaisi. Vrt. leffojen jumboscreen-kosinnat pelitauoilla.. Juttelimme niitä näitä yömyöhällä ja makoilimme sängyllä sylikkäin, kun hän totesi, että ei halua elämältä muuta kuin tehdä minut onnelliseksi. Totesin siihen, että niinhän hän tekeekin - olen onnellinen juuri nyt. Johon sitten yllättäen kysyi: 'Then will you marry me?' ... hetken hiljaisuus, kun mietin, kysyiko se tosissaan, ja vastasin myöntävästi 'yes, yes I will'. (Mies australialainen, siis.) Sittenpä ei kumpaakaan yhtäkkiä nukuttanut enää ja pienen hellän hetken jälkeen oli pakko nousta ylös. Totesin, että tätä pitää jotenkin juhlia vaikka olikin aamuyö, joten päädyin ehdottamaan: "Shall we toast to this?", ja osoitin paahtoleipää (se toinen 'toast') . Kaksikielisessä suhteessa eläminen saa aikaan usein huvittavia kuivan huumorin tilanteita - kummankin iloksi ja toisinaan kauhuksi. Sormusta ei ollut kosittaessa, koska sen valinta olisi ollut vaikeaa koon ja tyylinkin osalta. Päätimme hakea ne sitten lähipäivinä rauhassa yhdessä. Tätä ajatellen oli tosi kiva lukea täältä, että monelle sormusten etsintä on ollut mukava ja romanttinenkin yhteinen reissu. Onpa vaikea vielä uskoa tätä todeksi, kun näinkin vanhaksi ehdin, ennen kuin se sopivin mies löytyi. Päätin myös, että kerron lähipiirille vasta, kun on jotain sormessa näytettäväksi. Lieneekö erikoinen valinta, onko kukaan muu odotellut siihen saakka vai kertonut heti joka tapauksessa?

Päivitystä.. Mieskokelas haluaa kuin haluaakin ottaa minun nimeni. Tykkää kuulemma suomalaistua silläkin tavalla. Onko pöljää, että itselleni tulee välillä sellainen olo, että haluaisin ihan kaikkien sitten huomaavan, että olen mennyt viimein naimisiin ja sen näkisi kuka vain uudesta sukunimestä... ja nyt sitten en ehkä uutta nimeä otakaan? Hm, eipä tuo nyt kauheita tee, mutta kaikkea sitä tuleekin mietittyä. Kyllähän ne tärkeimmät ihmiset tietävät sitten muutenkin, että naimisiin on menty.

Hmmm... esimerkiksi Intiassa ja Kiinassa valkoinenkin on kuoleman väri, että ottia tuota... Ja jossain luki valkoisesta myös lasten hautajaisten värinä. Toki kristillisessä kirkossa violettti JA huom. myös sininen ovat katumuksen värejä. Jostain muistan lukeneeni myös, että kristillisessä kirkossa violetti olisi myös ylpeyden väri. Toisaalta taas, mm. väriterapioissa ja henkisyyden puolella purppuraa/liilaa pidetään omistautuneisuuden,viisauden, hedelmällisyyden, inspiraation, välittämisen, taikojen, henkisen voiman ja kasvun värinä, monen muun muassa. Samoin se on korkean tietoisuuden ja kruunuchakran väri. Purppura/violetti on myös kautta aikain ollut aatelisuuden ja arvokkuuden väri. USA:n armeijan rohkeudesta annetut mitalit ovat Purple hearts, samoin purppura oli caesareiden vallan väri. Egyptissä purppura merkitsee uskoa ja hyveitä. Japanissa se on aseman, sosiaalisen statuksen ja vaurauden väri. Toisin sanoen, valitsisin häiden teemaksi itselleni mieleisen värin, olipa se violetti, sininen, valkoinen tai vaikka musta.

Ai niin, lisää juhlapaikkoja: joitakin vuosia sitten on parin tuttavan häät ja oman suvun 50-vuotisjuhlat pidetty VPK:n tiloissa eli Punaisen Kukon takana. Viihtyisät tilat ja hyvin sopivat, hinnasta tai muista järjestelyistä en tiedä, mutta tuli vielä mieleen tuokin vaihtoehto. Aivan porin keskustassa siis.

Kaverin häitä juhlittiin muutamia vuosia sitten Yyterin kylpylähotellissa. Isoin niistä salitiloista (en muista enää nimeä) oli avara, valkoinen ja kaunis. Yhden seinän kokoseinän ikkunoista aukesi upea näköala hiekkadyyneille ja ikkunat päästivät paljon valoa sisään. Henkilökunta oli avuliasta ja sivuston tietojen mukaankin (ja voin itse vahvistaa tämän kaverini häiden osalta myös), henkilökunta asetteli ohjeidemme mukaan pöydät haluamaamme järjestykseen, liinoittivat ja kattoivat pöydät valmiiksi. Paikka tarjoaa myös pitopalvelun. Itse kävimme koristelemassa porukalla pöydät ja salin, ja mm. isoihin valkoisiin pylväisiin sai kauniisti kukkaköynnöksiä ja valokuvia kivasti esille. Vieraita taisi olla yli 100, ja silti jäi tilaa tanssilattialle. Ruoka oli maittavaa ja hääsviittikin mieluisa. Myöhemmäksi jääneet vieraat saivat siirtyä halutessaan salista toiselle puolelle, jossa oli viikonlopun tanssit ja orkesteri. Kaverin häissä ei orkesteria ollut, vaan musiikki tuli cd-levyiltä. Eräänä ohjelmanumerona kävimme dyyneillä päästämässä kaasupalloja irti leijailemaan, sitä oli kiva seurata joko sisältä tai ulkoa itse kunkin. Ovat näköjään uudelleensisustamassa tänä vuonna huoneitaankin, eli siitäkin ehkä jollekulle iloa, jos sinne päätyy.