SuloinenMyrkynkeittäjä

Heippa kaikki! Ihan piti kirjautua, että pääsen tätä syvää v*tutustani purkamaan. Tosiaan, itse avomieheni kanssa ollut yhdessä pian 2,5-vuotta ja avoliitossa tästä reilu 1,5-vuotta. Avomieheni on minua 9-vuotta vanhempi, itse olen parinkympin paremmalla puolella. Minulla on paikoin enemmän tai vähemmän tökkivät välit appivanhempieni kanssa, mutta syy ei ole yksin minun. Jotenkin kemiat eivät vain yksinkertaisesti yhtään kohtaa. Appiukkoni ei ole koko tänä yhdessäoloaikana puhunut minulle koskaan mitään. Ainoastaan tervehtinyt tullessa - ja lähtiessä. Olen tästä sanonut todella usein miehelleni todeten, että se paikoin loukkaa minua eikä kauheasti nappaa käydä siellä istumassa ja olla paria tuntia kuin ilmaa. Mieheni mielestä minun pitäisi olla se ymmärtäväinen osapuoli. Hänen perheensä ei ole syntyjään suomalainen, mutta ovat täällä liki 20-vuotta asuneet. Appiukkoni puhuu suomea ja työskentelee suomalaisessa yrityksessä suomenkielellä. Anoppini on taas täysin miehensä tossun alla (kulttuurieroja uskoisin, mieheni sukuineen on tosiaan Virosta). Hän edustaa naisena kaikkea sitä, mihin minua ei missään nimessä kasvatettu. Naisen paikka keittiössä yms. Suurimman osan ajasta tekisi mieli lyödä anopin päätä seinään ja aina tämän avatessa suunsa feminismi tulee 40-vuotta takapakkia. MUTTA olen kuitenkin parhaani mukaan pyrkinyt olemaan asiallinen. Meillä ei anopin kanssa keskustelut kulje, mutta mieheni takia yritän. Välillä sitten itselläni tämä nuppi menee sen verran ylikuormitustilaan, että saatan olla hetkeen käymättä siellä kylässä. Sitten taas hengitettyäni palaan istumaan sohvalle, hymyilemään vähämielisesti ja olemaan ilmaa. Tämä minun ja appivanhempien suhde on hiertänyt muuten kivaa suhdettamme koko tämän ajan. NO; nyt sitten viime viikolla törmäsin anoppiini, joka kysyi olemmeko pääsiäisenä tulossa käymään. Meillä oli tässä hirveästi kaikkea joka päivälle ja totesin, että en tiedä, mutta tuskin. Anoppini oli, että selvä juttu. Tänään sitten hän txt pojalleen tasan saman kysymyksen. Pieni juttu, mutta mulla kilahti täysin. Minulta kysyttiin ensin eikä sanaani kuunneltu saati kunnioitettu. Annoin sitten sen päiväsen ripin miehelleni kuinka en jaksa enää olla koko ajan se b-luokan kansalainen yms. Hän ei tietenkään nähnyt vanhemmissaan mitään väärää tai edes himppua kyseenalaistanut tätä toimintaa. Hänestä se olen minä, joka on vaikea. Kohtelen kaikkia kuin paskaa yms. Tässä sitten kummankin verenmaku suussa taistellessa mieheni tokaisi: "en todellakaan mene sun kanssa koskaan naimisiin ennen kuin opettelet olemaan mun vanhempien kanssa, tiedä se!". Mieheni tietää, että olisin erittäin ilahtunut hänen kosinnastaan ja, että hieman jopa odottelen sitä. Nyt sitten tuollainen ehto! Mielestäni en yksin ole tässä tilanteessa syypää ja on epäreilua, että minä yksin alan muuttamaan sitä mitä olen. Tässä sitten kerroin, että heti kun vanhempansa alkavat olemaan minulle ihmismäisempiä tulen tietenkin puolitiehen vastaan. Ei tietenkään riittänyt, koska eihän poika koskaan nää virhettä vanhemmissaan. Nyt sitten tässä ajatukset pyörii, mitä teen? Haluaisin kyllä naimisiin tässä jossakin vaiheessa, mutta tämän miehen kanssa. Kuten joku täällä jo aikaisemmin sanoa niin minustakin olisi mukavaa katsella niitä hääkuvia, kun ollaan vielä "nuoria ja nättejä". "Pahin pelkoni" on, että mieheni jättää minut kun olen 30+ ja peli olisi sitten siinä. Uuden miehen ja lasten hankkimisten osalta. Muoks. Pari typoa.