Beeb

Minun kihla on valkokultaa yhdeksällä pienellä timantilla ja maksoi 570 euroa ja miehen titaanikihla oli 90 euroa.

Mies on kaksikielinen, puhuu englantia ja arabiaa, ja kun englanninkielisessä maassa asutaan niin englanti on luonnollisesti meidän kotikieli. Ja kun englanti on minullekin täysin luonnollinen kakkoskieli, ja molemmat halutaan pysyä englanninkielisissä maissa tulevaisuudessa, niin ei ole tullut tarvetta kummallekaan opetella toisen kieltä. Mutta mies on silti kyllä ollut tosi kiinnostunut suomen kielestä ja on opetellut joitain sanoa ja lauseita (esim. Muumihahmot ) koska haluaa kommunikoida vanhempieni kanssa, ja on todellakin yllättänyt minut sillä kuinka hyvin hän ääntää sanat ja nopeasti oppii ja muistaa uusia sanoja. Uskon että suomen ja arabian oppiminen tulee meillä kunnolla ajankohtaiseksi vasta jos/kun joskus saadaan lapsia.

Ei tiedä juuri tästä foorumista mutta tietää kyllä että hääblogeja lueskelen hyvinkin ahkerasti. Hänesta on vain huvittavaa kuinka innoissani olen jo tässä vaiheessa (kosinnasta 2 viikkoa) - ja varmasti on tyytyväinen kun saan tätä kautta purkaa suurinta intoa eikä hänen tarvitse tuntikausia kuunnella visioitani väreistä ja ohjelmasta. Sulho on kyllä tosi innolla menossa naimisiin mutta ei ihan ymmärrä kuinka paljon suunnittelua hääjuhla vaatii.

Minä olen päässyt vain kaksi kertaa häihin - lapsena paljon vanhemman serkun häissä ja jokunen vuosi sitten toisen serkun häät. Ikää minulla siis 23. Ei oo naimisiinmenevää tyyppiä minun suku tai kaveripiiri.

Täälläkin on kihlassa kiviä - 9 timanttia rivissä. Itse tykkään valtavasti (tottakai) ja onneksi täälläkin on tapana että jo kihlasormus on kivellinen ja 'blingbling'. Voi olla että kun suku ja kaverit Suomessa näkee sormuksen niin saattavat ihmetellä, mutta ihmetelkööt. Eli minä myös sitä mieltä että jos kiviä haluaa niin niitä kannattaa ehdottomasti ottaa, niin kuin moni jo sanoikin tulet pitämään sitä sormusta loppuelämäsi joten on tottakai sen pitää olla sellainen josta tykkäät!

Meille olisi myös alustavien suunnitelmien mukaan tulossa kahdet juhlat että päästään kummankin kotimaassa juhlimaan. Tosin eilen sulhanen heitti että mitä jos sittenkin mentäisiin naimisiin kahdestaan jossain trooppisella saarella ja sen jälkeen juhlittaisiin perheiden kanssa, eli kolmet juhlat voisi olla mahdollista myös.. Mutta niin, itselleni perhe on äärettömän tärkeä enkä oikein voi kuvitella meneväni naimisiin ilman heidän läsnäoloaan. Minun tädeistä ja sedistä suurin osa varmaan lähtisi mielellään ulkomaille häihin, mutta tiedän että se olisi vanhemmille vaikeaa (eivät ole koskaan olleet Suomen ulkopuolella).. ja suurin osa sukulaisista jäisi varmasti myös pois joko iän tai rahan puolesta. Ja toisaalta olisihan se mukavaa jos suvut pääsisivät tapaamaan toisensa mutta meidän perheet on niin eri kulttuureista ja yhteistä kieltäkään ei ole, että minusta on paljon helpompaa ja järkevämpää juhlia "omissa porukoissa", itse asiassa jo ajatus minun ja sulhasen suvuista samassa huoneessa kauhistuttaa.. Itse tykkään paljonkin kahden juhlan ideasta, sillä tavalla saadaan suurin määrä rakkaita ihmisiä juhlimaan meidän kanssa ja kumpikin saadaan kokea 'eksoottinen' hääjuhla. Me asutaan tällä hetkellä kolmannessa maassa, eli tämän maan ystävät saa sitten päättää että kumpiin juhliin haluavat.

Meillä kumpikin pitää oman nimen. Minulla on kolme syytä. Itse olen erittäin läheinen isäni suvun kanssa ja tosi ylpeä nimestäni (vaikka melko perus -nen päätteinen onkin), joten en halua sitä vaihtaa. Se on tosi tärkeä osa identiteettiäni, joten tuntuisi oudolta ottaa uusi nimi. Varsinkin näin ulkomailla asuvana haluan todellakin pitää kiinni kaikesta suomalaisuudesta. Toiseksi, mieheni ei ole suomalainen joten ulkomaalainen nimi yhdistettynä minun supisuomalaiseen etunimeen olisi vähän hassu yhdistelmä. Kolmanneksi, omat vanhempani eivät ole pitkästä ja onnellisesta yhteiselostaan huolimatta ikinä menneet naimisiin, joten heillä on eri sukunimet - en siis koe että se vanhempien erinimisyys vaikuttaisi millään tavalla perheen 'ykseyteen'. Plus että miehen suku on ottanut minut aika huonosti vastaan joten en siitäkään syystä haluaisi ottaa heidän nimeään.. Mutta onneksi miehen maassa on tapana että kumpikin puolisko pitää omat nimensä joten tästä ei tarvinnut edes keskustella.

2 kuukautta ennen kosintaa... Mulla on siis ollut pienoinen hääkuume jokusen kuukauden ja kosintaa olen odotellut, joten ihan muuten vaan aikani kuluksi olen jo tutustunut muutamaan kymmeneen hääblogiin.. Miehelle en ole tietenkään asiasta puhunut, tiesin kyllä että se kosinta sieltä tulee jossain vaiheessa eikä minulla sinällään kiire ollut. Mutta 4 päivää sitten mies yllätti kosinnalla ja sen jälkeen olen 'virallisesti' aloittanut suunnittelun. Mutta lähinnä ihan vain idea-tasolla, eli olen miettinyt teemaa, värejä, sijaintia, vieraslistaa ja budjettia. Häät on 2014 joten tässä ei ole vielä kiirettä.. Mutta olen pienissäkin jutuissa ihan kauhea jahkailija joten tiedän että jokainen päätös (pienikin) tulee kestämään viikkoja. Olen miettinyt että jos tämä ekan vuoden aikana saisin päätettyä häiden yleisilmeen, budjetin ja vieraslistan niin sitten sen toisen vuoden aikana alan sitten suunnittelemaan kunnolla.

Täällä myös vähän molempia. Oltiin kyllä asiasta keskusteltu 'sitten joskus' periaatteella ja toukokuun alussa mies meni paljastamaan että meinaa kosia tämän kuun aikana, mutta päivä ja se hetki tuli ihan yllätyksenä enkä osannut sitä odottaa lainkaan.

Hän: - on paras ystäväni. Hänelle haluan ensimmäisenä kertoa kaikki ilot ja surut. - puhuu ja pussaa; on siis erittäin avoin tunteistaan, ja joka päivä kertoo kuinka paljon rakastaa minua ja kuinka kaunis olen. Sama fyysisellä tasolla, ottaa kädestä kiinni, pussaa, halaa - tässä suhteessa ei tarvitse kyllä halipulaa pelätä! Usein aina yölläkin herään siihen kun mies yhtäkkiä halaa tai antaa suukon. - on ihan hömppä ja meillä on niin paljon sellaisia typeriä inside-vitsejä. Meillä on aina hauskaa yhdessä ja nauretaan paljon. - toki väitellään ja riidellään silloin tällöin, mutta hän ei ikinä suutu vaan osaa aina olla se järkevä osapuoli kun minä alan mököttää. Usein käy kyllä niin että kesken väittelyn (meillä ei ikinä huudeta) tai mykkäkoulun jompikumpi alkaa nauraa keskenkaiken kun ei me osata olla vihaisia toiselle. Aika usein väitellään politiikasta tai tieteestä yms. ja siinä missä minä aika usein turhaudun niin mies aina sanoo kuinka paljon nauttii näistä väittelyistä.. - ostaa kukkia ja pieniä lahjoja (suklaata yms.) tosi usein, näyttää teoillakin että välittää - ja muutenkin on 'vanhanaikainen herrasmies', avaa aina ovet yms. - on äärettömän omistautunut ja perhekeskeinen (vaikka meillä ei lapsia vielä olekaan) ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta. Jotenkin niin suloista kuulla kun mies miettii että saakohan meidän (toivottavasti) tulevat lapset hänen ruskeat vai minun siniset silmät ja aloittaa lauseita "Sitten kun me ollaan naimisissa.." - on tehnyt jo tässä vaiheessa elämäämme ja suhdettamme (4 vuotta) isoja uhrauksia minun ja meidän takia - on omasta tahdostaan aktiivisesti yrittänyt tutustua perheeseeni (isosta välimatkasta ja kielimuurista huolimatta), ja on kyllä hurmannut koko perheen. Nykyään tulee erityisen hyvin toimeen nuorimman veljeni kanssa ja puhuvat melkein päivittäin, mistä tämä isosisko on niin onnellinen. - normaalisti olen todella hidas luottamaan ihmisiin, mutta jostain syystä häneen luotin alusta asti ihan täysin. Muutenkin kaikki on tuntunut ihan alusta asti niin luonnolliselta. - on älykäs, urheilullinen ja musikaalinen - enpä ois ikinä arvannut että nämä kolme voi joskus tulla samassa paketissa! - on mielettömän komea, vieläkin tulee hetkiä jolloin katson häntä ja ajattelen 'vau!'

Jostain syystä en nyt pysty muokkaamaan tuota edellistä viestiäni, mutta tuon ystävän kanssa juttu selvisi, minun sähköposti ei vaan ollut tullut perille. Ja salapoliisityö paljasti että olihan se äitikin ollut kuulemma tosi iloinen, eli kaikki hyvin taas. (Kamala, voin siis niin helposti kuvitella itseni bridezillaksi tälläisten tunteidenpurkausten jälkeen.. )

Ilmoitin äidilleni soittamalla ja vastauksena oli jotakuinkin "Ah, sehän on hienoa. Onneksi olkoon." Eli siis ihan hyvä sinänsä mutta jotenkin olisin odottanut että äiti olisi ollut edes vähän iloisempi, kun kuitenkin minusta hän tykkää sulhasesta paljon. Mutta ehkä tämä nyt on aika tyypillinen suomalainen reaktio. Täytyy kysellä myöhemmin tädeiltä että mitä äiti oikeasti asiasta ajatteli. Isoin yllätys oli kuitenkin eräs erittäin hyvä ystäväni jolle ilmoitin kihlauksesta sähköpostilla (hän asuu tällä Aasiassa joten soittelu tosi hankalaa..) tosi iloisena ja lopussa kyselin myös hänen kuulumisiaan - vastauksena sain viestin hänen elämäntilanteesta, lähinnä valitusta kaikesta mikä on pielessä - sanallakaan hän ei viitannut kihlausuutiseen. Tuntui kyllä tosi pahalta ja en tiedä miten tuohon nyt reagoisi.. mietin että vastaan ihan normaalisti mutta en enää mainitse kihlausta. En siis todellakaan oleta että jokaisen tuntemani ihmisen pitäisi olla minun puolestani onnellinen mutta olisihan se kohteliasta sanoa onnittelut, ja varsinkin kun kyseessä on hyvä ystävä! Mutta no, onneksi toiset ystävät ja kaverit ovat reagoineet tosi ihanasti - paras kaveri on niin innoissaan että on kertonut perheelleen ja kaikille kavereilleen, ja suunnittelee jo innolla häitä (kosinnasta kaksi päivää).

Vastasin muu tunne, koska niinkuin monilla muillakin minun ihan ensimmäiset tunteet olivat täydellinen yllättyminen ja häkeltyminen, niin yllätyksenä se kosinta tuli. Ja jotenkin se koko tilanne oli niin tunnetta täynnä kun mies-raukka tärisi siinä vieressä kun jännitti niin paljon. Mutta kun sain sanottua myöntävän vastauksen ja sulattelin tilannetta muutaman minuutin niin sitten se onnen aalto tuli yli ja koko loppuiltana en pystynyt lopettamaan hymyilyä. Tosin tuo onnesta halkeaminen taisi tulla vasta seuraavana päivänä kun sen oikeasti tajusi.

Sormuksia ei ole vielä ostettu mutta mies sanoi että haluaa ehdottomasti maksaa meidän molempien sormukset. Opiskelijana tämä kuulosti ihan hyvältä minulle enkä väittänyt vastaan ollenkaan.. Mutta onneksi mulla ei ole kovin kallis maku ja kuvittelisin että vihkisormukset sitten aikanaan lähtisivät yhteisistä rahoista (ellei mies siinäkin heittäydy vanhanaikaiseksi).

Ihan uteliaisuudesta haluaisin tietää että mitä sulhasen päälle nähdään? Useampi on tässä ketjussu maininnut samaa. Osaan kuvitella ei-tyypillisen mekon morsiammelle (ja ne on usein tosi kauniita) mutta ikinä en ole vielä törmännyt sulhaseen joka olisi vapaammin/modernimmin (?) pukeutunut.

Me tapasimme ja vieläkin asumme kummallekin vieraassa maassa. Uskon että parin vuoden päästä muutamme jonnekin muualle, mutta ei taaskaan kummankaan kotimaahan (halutaan asua englanninkielisessä maassa). Molempien mielestä se on reiluin vaihtoehto. Tosin jos joskus saamme lapsia niin itse haluaisin heidän käyvän suomalaisen ala-asteen. Mutta siihen nyt on aikaa ja tällä hetkellä molemmille vieras maa on paras vaihtoehto. Kotimaissa tosin vieraillaan joka vuosi kerran tai pari.

Minun mieheni on valtava Suomi-fani. Tykkäyksen kohteet: - Ruoka (erityisesti ruisleipä, kalaruoat, ja Aura-juusto!) - Korvapuustit (söisi vaikka joka päivä jos joku jaksaisi niitä hänelle leipoa!), mokkapalat ja mustikkapiirakka - Salmiakki - Luonto, erityisesti metsät - Omakotitalot, erityisesti se miten hyvin ne on eristetty ja puu rakennusmateriaalina - Ilmainen koulutus ja sen taso - Ihmiset kuulemma valtavan ystävällisiä (? ) - Historia ja se suomalainen sisu - Perheeni - Muumit - Suomen kieli

Minun mieheni on egyptiläinen, ja joissain jutuissa oli alussa totuttelemista. Nykyään eroja ei oikeastaan enää huomaa, ollaan molemmat tavallaan tavattu puolivälissä. - Puhuminen: naurattaa vieläkin kun mietin miten suhteen alkuajoissa mies ei pystynyt ymmärtämään ollenkaan sitä että suomalaiselle on ihan ok olla hiljaa jos ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Muistan useammankin kerran kun oltiin jossain meidän yhteisen, myös suomalaisen, kaverin kanssa ja tuli hiljainen hetki ja mies toteaa vaan että "Are we having a Finnish moment now?". Ja sitten myös se mitä useampi on jo maininnut, eli toisen päälle puhuminen. Tämä oli meillä ehkä isoin kriisi, minua ärsytti niin valtavasti miten mies tosi usein vaan alkoi pajattaa päälle, ja toisaalta mies ihmetteli että miten minä olen niin hiljainen. Sitten kun kerroin että kohteliaana suomalaisena odotan että mies pitää tauon puheessa jolloin on minun vuoroni hypätä mukaan niin hän lopultakin tajusi. - Fyysinen kontakti: mies on aina halaamassa kaikkia ja on muutenkin tosi touchy-feely. Minä tulen perheestä jossa ei todellakaan halailtu tai suukoteltu (vaikka tosi onnellinen ja rakastava koti olikin) niin minulla meni tosi pitkään että totuin tuohon. Mies on nyt kerran tavannut vanhempani ja sitä ennen varoitin että ei sitten halaa vanhempiani kun se ei ole meillä tapana, mutta niinpä vaan sitten heti ensimmäisenä junasta laskeuduttuaan ryntäsi halaamaan äitiäni.. no, äitihän oli tosi otettu mutta olin kyllä sydänkohtauksen partaalla kun näin hänen lähestyvän äitiä kädet levällään. Viimeisenä iltana uskaltautui jopa halaamaan isääni joka ei ole varmasti äitiä lukuunottamatta halannut ketään viimeiseen 12 vuoteen... - Mies haluaa maksaa kaiken: minä olin ihan ihmeissäni kun mies aina vaan nappasi kuitin ja kaivoi kukkaronsa esiin, miestä ärsytti se että minä en ikinä antanut hänen maksaa ilman taistelua. Nykyään mennään enemmänkin 60-40 linjalla (minä opiskelijana tällä hetkellä). - Myöhästely: minä olen se ärsyttävä ihmistyyppi joka on kaikkialla 5 minuuttia ennen sovittua aikaa ja tuomitsee täydellisesti jokaisen ihmisparan kuka uskaltaa tulla paikalle 5 minuuttia myöhässä ( ). Alkuaikoina mies tuli joka ikiseen tapaamiseen ainakin vartin myöhässä, joskus jopa puoli tuntia. Eikä tietenkään ymmärtänyt ollenkaan minun suuttumistani. Mutta onneksi koulutus toimi nopeasti ja mies oppi skandinaavisen aikakäsityksen. Tosin lipsahduksia sattuu vieläkin silloin tällöin, mutta niissä tapauksissa hän osaa heti pyytää anteeksi, ja nykyään tosi usein tekee parhaansa että olisi tapaamisissa jopa etuajassa. - Ja sitten tietenkin se alastomuus, Suomessa käydessä raukka oli ihan kauhuissaan että pitääkö sen nyt mennä isän ja veljien kanssa saunaan. (Ei tarvinnut!) Minun kanssa suostui käymään kerran, mutta ei uudestaan koska hänestä se, että me 3,5 vuoden seurustelun jälkeen olemme alasti samassa huoneessa samalla kun vanhempani ovat samassa talossa, oli ihan ylitsepääsemätöntä... Vanhempia ei siis todellakaan asia haitannut, äiti meitä oli sinne saunaan työntämässä.

Ei olla puhuttu, paitsi että kerran kyllä sanoin poikakaverille että en haluaisi julkista kosintaa. Minusta olisi ihanaa että kosinta olisi tosi intiimi, kahdenkeskinen hetki. Muita toiveita ei ole oikeastaan, mutta toki romanttisuus olisi plussaa (joo, amerikkalaiset leffat on aivopesseet minut, haluan ne ruusut ja sampanjan! ). Isoin kammotus olisi humalainen kosinta (tosin siitä ei ole pelkoa kun mies ei juo) tai sellainen ohimennen "mennäänkö kihloihin" heitto.

Minulla melko lailla samanlainen tilanne kuin malakiitilla - minun pikkuveljeni meni kihloihin tyttöystävänsä kanssa puoli vuotta sitten. He olivat siinä vaiheessa seurustelleet melkein kaksi vuotta, minä ja poikaystäväni reilun vuoden enemmän. Myönnän kyllä että vähän minua harmitti, mutta se meni nopeasti ohi. (Minä nyt muutenkin olen ihan järkyttävän kilpailuhenkinen.. ) Tottakai olen tosi onnellinen pikkuveljeni puolesta ja eihän se ole hänen vikansa että minun mies on hidas tässä asiassa. Joten olen sitä mieltä että tietenkään nuorempien sisarusten ei tarvitse odotella että heidän isosiskonsa ja -veljensä ehtivät ensin.

Täällä toinen uusi haaveilija. Meillä sellainen tilanne että minä ja mies ollaan oltu yhdessä reilu 3,5 vuotta. Meillä naimisiin meno on tullut yleisellä asteella puheeksi, kumpikin tietää että molemmat haluaa sitä mutta ajankohdasta ei ole ollut puhetta. Nyt kuitenkin mies on muutaman kerran viimeisen parin-kolmen kuukauden aikana maininnut asian itse - siis sanonut ihan suoraan että aikoo kosia jossain vaiheessa. (Meillä siis onneksi näin päin että ei tarvitse miestä patistella. ) Eli saas nähdä milloin se tapahtuu, itsellä on sellainen tunne että se saattaisi olla aika pian (seuraavan kuukauden sisällä) mutta toisaalta eihän miehistä ikinä tiedä, "kohta" voi olla hyvinkin liikkuvainen käsite.. Mutta kovasti siis itse jänskään ja toivon parasta, tuon miehen vaimoksi pääsiminen olisi niin parasta!