Lepinkäinen

Mun juhlista juhlimpien tuoksu on ollut jo jonkin aikaa Nina Riccin L'Air du Temps. En ajatellut ostaa häätuoksua erikseen, mutta koska olen pitänyt tuota monissa kivoissa tilaisuuksissa, ajattelin laittaa sitä hääpäivänäkin. Onhan se aika makea, mutta mielestäni ei kuitenkaan mitenkään tukahduttava.

Vaaleansininen. Teetin Thaimaassa itselleni kaksiosaisen thaisilkkisen juhlapuvun, jota tiesin pitäväni ensi kertaa häissäni. Valkoinen ei käy sitten myöhemmin, kun kuitenkin haluan pitää pukuani myös muissa tilaisuuksissa. On tarpeeksi juhlava, että tunnen itseni morsiameksi, ei rusetteja tai ruusuja, mutta silti tyylikäs ja nätti. Jakkupuvussa en viihdy, eikä se muutenkaan olisi ollut tarpeeksi hieno, kun kuitenkin mennään koreasti syömään jne.

Mitenkäs nämä pukeutumisasiat noin ylipäänsä menee, jos pukukoodia ei ole erikseen ilmoitettu? Mulla esimerkiksi oli tärkeän ja läheisen kaverini häissä viime kesänä vaalean beige pellavamekko ja kullanoranssi huivi, eikä tullut mieleen, että se olisi jotenkin sopimatonta (joku mainitsi vieraiden vaaleista vaatteista). Tosin morsiankaan ei ollut valkoisissa, vaan ihastuttavassa 1900-luvun alun mallisessa vihreässä juhlapuvussa. Eikö vieras saa pukeutua kesähäissä vaaleaan morsiamen varjostamisen pelossa?

Me kihlauduimme kesälomamatkalla Kreikassa, joten päivä meni aika hatusta heittämällä. Suomesta myöhemmin hankittuihin sormuksiin tuli se päivä kun varsinaisesti kihlauduimme. Emme ole juuri juhlineet kihlauspäivää myöhempinä vuosina, tärkeämpi meille on ollut se päivä, jolloin alettiin seurustella (joka tulee myös hääpäiväksi). Kun ei ollut koskaan tarkoituskaan järjestää esim. erillisiä kihlajaisia, sitä päivää ei tullut juuri etukäteen mietittyä.

Teetin muutama viikko sitten Chiang Maissa thaisilkkisen puvun, jota aion käyttää häissäni. Malli on esillä "Naikkarien omia pukuja"-keskustelussa, jos haluaa arvioida kankaan määrää tms. Otin kyseisen kuvan paperilla mukaan Universal-nimiseen räätäliliikkeeseen (Empress-hotellin nurkalla) ja 3 päivän päästä sain tismalleen haluamani puvun. Pientä säätämistä joutui vähän tekemään, ja on oltava kärkäs sanomaan millaisia muutoksia haluaa. Ainakin siellä Pohjois-Thaimaassa englannin taito oli yleensä riittävän hyvä, että sai sanomansa perille. Puku maksoi noin 110 euroa, silkki on 100 % ja vahvuudeltaan 2 ply. Teetin kangaspalasta polttokokeen ja räätäli suhtautui siihen ihan asiallisesti. Kuten edellä on jo neuvottu, hinta kannattaa sopia etukäteen, samoin aikataulu. Mitä monimutkaisempi ja tyköistuvampi vaate, sitä useampaan sovituskertaan kannattaa varautua. Sovituksissa pitää osata sanoa, mitä haluaa ja mitä ei. Kankaan laadusta olisi tietysti hyvä tietää jotain etukäteen, mutta toisaalta minäkin tumpelo selvisin niillä tiedoilla, mitä täältä ja netistä olin kaivanut (polttokoe, kankaan epätasaisuudet, silkkiä ei säilytetä rullalla jne). Hua Hinin räätäli (Picasso, Hiltonia vastapäätä), jolla teetin kiinalaistyyppisen topin (iihanasta 4-ply tummanpunaisesta silkistä) ei ollut ihan yhtä tarkka eikä miellyttäväkään. Siellä joutui käyttämään vähän kovempia äänenpainoja aikatauluasioissa ja vaatteen viimeistelyssä. Jos näyttää siltä, että vaatteesta ei tullut mieluinen, kannattaa reippaasti yrittää tinkiä hintaa alaspäin tai vielä lisää korjauksia. Niinkin voi tehdä, että kerta kaikkiaan hylkää tekeleen maksamatta, jos se on niin pahasti epäonnistunut, ettei sille ole käyttöä. Eräs ompelutaitoinen matkalla mukana ollut ystävättäreni on hylännyt parikin toppia, kun niistä ei tuskalla ja vääntämiselläkään lopulta tullut istuvia. Jottei menisi pelotteluksi, niin 5 hengen matkaseurueemme teetti yhteensä 3 miesten tummaa pukua, 3 naisten juhlatoppia, yhden puolihameen ja sen yhden hääpuvun. Tyytyväisiä ollaan oltu, minä varsinkin .

Aion pitää omani. Tunnetasolla sukunimeni merkitsee minulle sitä, että tiedän kuka olen ja mistä olen tulossa. Sukuni on minulle tärkeä ja koska vierastan edelleen pikkaisen mieheni sukua, jätän hyvillä mielin noudattamatta tätä perinnettä. En kauheasti koe meneväni mieheni sukuun ja jättäväni omaani, joten sikälikään symboliikalla ei ole väliä. Satun myös pitämään sukunimestäni ihan esteettiseltä (auditiiviselta?) pohjalta; se on selkeästi suomenkielinen, se tarkoittaa sanana jotakin, on lyhyt ja sopii yhteen etunimeni kanssa. Samannimisiä ei taida Suomessa olla muita. Tietenkin olisi kiva olla mieheni kanssa samanniminen, mutta ei niin kiva että antaisin omani pois. Yhdysnimi kuulostaisi meillä aika kummalliselta, muuten olisin harkinnut sitä vakavammin. Mahdollisten lapsien nimestä ei ole vielä tietoa, ehkä he menisivät miehen nimellä sitten. Siirtymäriittinä ja statuksen vaihdoksena nimen muuttuminen olisi ollut aika kiehtova juttu, mutta taitaa jäädä tässä elämässä minulta väliin.

Kannattaakohan tähän soppaan enää lusikkaansa pistääkään, kun meno on jo kertaalleen yltynyt ja saatu jo sovittuakin... Mutta kyllä se, että miesten polttareissa strippari on yleisempi näky kuin naisten, kertoo jostakin jotain. Enimmäkseen se ehkä kertoo yhteiskunnan (onneksi jonkin verran jo väistyvistä) asenteista miesten ja naisten julkituotuun seksuaalisuuteen. Jos miehen polttareissa strippari edelleen voidaan kokea kivaksi, harmittomaksi pikku piristeeksi (jopa koskemiseen asti), se tarkoittaa minusta sitä, että jotkut miehet eivät pistä kamalasti painoa juhlakalun uskollisuudelle puolisoa kohtaan. Kyse on joko painostamisesta lupauksen pettämiseen (jos on nimenomaan luvattu, ettei katsota/kosketa vieraita naisia) vai vähintään sellaisesta puuhastelusta, josta on perusteltu epäilys, ettei morsian tykkää. Tässäkin ketjussa on kuitenkin paljon naisia, joiden mielestä strippari oman puolison silmien alla on hyvin loukkaavaa. Jostain syystä miehet yllyttävät toisiaan polttareissa useammin moraalisesti arveluttaviin juttuihin kuin naiset, vaikka vain stripparien yleisyyden perusteella. Se tuskin on mikään geneettinen vika, vaan ihan yhteiskunnan asennekasvatuksen tulosta. Asia on totta kai kokonaan eri, jos suhteessa on sovittu rajat siten, että vierasta lihaa saa katsoa tai koskeakin. Jos itse tykkäisin katsella stripparia, en varmaan pitäisi pahana, että sulhoni polttareissakin sellainen olisi. Kun en tykkää, pitäisin pahana.

Uusi: puku, laukku, huivi, luult. kengät Vanha: joko korut (ei kovin vanhoja) tai sitten se lantti kenkään, vuoden 1891 hopeamarkka (tarttee olla mukavat kengät että tämä onnistuisi) Lainattu: toistaiseksi epäselvä. Äidiltä voisi lainata vaikka korvakoruja Sininen: puku ja sukkanauhan koriste En tullut tätä oikeastaan edes miettineeksi, mutta hyvinhän se järjestyisi, jos haluan tätä perinnettä noudattaa .

Ei olla vielä saatu päätettyä, millaiset vihkikaiverrukset halutaan. Kihloissa on toisen nimi ja päiväys. Mulla olisi tietysti valtavasti ideoita, mutta mies on vähän vähemmän konstailevaa sorttia ja katsotaan miten erikoiseen saan sen taipumaan . Tykkään tosi paljon tuosta "Ubi tu Caius, ibi ego Caia"-teemasta, mutta se on ehkä vähän pitkänlainen, eikä latinan kielellä sinänsä ole meille erityismerkitystä. Jos tuota vähän suomentaisi ja lyhentäisi, niin a vot. Minulla on tarkka sanamuoto jo mielessä mutta katsotaan nyt mitä sulho lopulta sanoo. Sekin ajatus miellyttää, että sormuksissa olisi erilaiset, toisiaan täydentävät tekstit. Se tarkoittaisi niin selvästi, että samoin kuin me, meidän sormuksetkin kuuluu yhteen eikä ole kokonaiset ilman toisiaan.