NtiElsu

Meillä oli iltapala, joka katettiin ulos terassille noin yhdeksän aikaan illalla. Itse ruoka oli muistaakseni neljän aikaan, ja kakkukahvit muutamaa tuntia ennen iltapalaa. Juhlaruokamenu meillä oli laaja ja vieraat todellakin vetivät napansa täyteen, joten iltapalaa ei mennyt yhtä ahnaasti. Sen tarkoitus olikin olla tarjolla niin että vieraat saivat vapaasti sitä nauttia haluamaansa aikaan. Iltapalaksi oli kinkku- ja kasvispiirakkaa, sekä mieheni mummon tekemiä karjalanpiirakoita sekä munavoita. Monilla nälkä kuitenkin tuli vasta kymmenen aikoihin, joten iltapalan olisi voinut asettaa myöhemminkin. Mielestäni iltapala oli tarpeellinen, ja itselläni oli lähtökohtaisesti ajatuksena se että vieraista huolehditaan alusta loppuun ennen kaikkea ruokkimalla ja juottamalla heitä. Kokonaisuus ruokkimisen kannalta saikin jälkikäteen ja paikan päällä paljon kehuja. Olin itse vastikään häissä, joissa iltapalaa ei ollut ja ruokailu oli aiemmin kuin omissa häissämme. Siispä vaikka täyteen itseni söinkin, niin olisin kaivannut pientä suolaista vielä myöhemmin. Ymmärrän toki että iltapala ei ole ilmainen, mutta vieraat alkoivat hupenemaan jo kahdeksan-yhdeksän aikaan illalla kun alkoi tulla nälkä. Juhlien oli tarkoitus kestää yli puolenyön.

Etsiskellessäni Kainuun juhlapaikkoja törmäsin varsin pitkään (!!) listaan Kainuun juhlatiloista: http://www.oulujarvi.fi/juhla-+ja+kokouspaikat/ Jokaisesta löytyy osoitetiedot ja ainakin puhelinnumero, sekä lyhyt kuvaus esimerkiksi miljööstä tai vierasmääräkapasiteetista. Lista on todennäköisesti tehty vastikään, sillä viime kesän häitäni suunnitellessa en törmännyt tähän sivustoon. Joten olokkiepa hyvät! Omat hääni vietettiin Kassu Halosen Taidetalolla (löytyy myös ylläolevasta linkistä), jota voin kyllä suositella. Hintataso kohdillaan ja joustavuutta löytyy. Vierasmäärä voi maksimissaan olla 100-120 ja silloinkin juhlasali käy tiiviiksi, mutta rakennus on ulkoa ja sisältä kaunis ja viihtyisä. Juhlapaikkana erittäin mahtava, sillä pihalääniä on runsaasti, katettu terassi on tilava, sekä erikseen vuokrattava piharakennus joka meidän häissämme toimi varsinaisena bilemekkana. A-oikeuksia ei ole, eli mahdollistaa omien juomien läträämisen. Ruoka oli hyvää ja saatiin kohtuullisella hinnalla hyvin laaja menu. Miinuspuolena se, että omistajat ovat varsin taiteellisia sieluja, ja asioista sopiminen eli niin sanotut paperihommat eivät sujuneet, nimim. vieläkin loppulaskua odotteleva. Yhteyshenkilö oli aina kiireinen ja epämääräinen puhelimessa, kehotti laittamaan sähköpostia mutta sähköposteihin ei ikinä vastattu. Henkilökunnan ansiosta itse juhlat olivat kuitenkin täydelliset ja kokemus näkyy. Toisin sanoen ne muutamat asiat mitkä itseäni häiritsi tai ei sujunut, ei haitannut vieraiden viihtymistä tai itse hääpäivän sujumista yhtään, ja olemme vieläkin saaneet kuulla kehuja ja uusintatoiveita omista häistämme!

Mieheni nimen otan. Suurin syy siihen on se että näin lupaudun miehelleni loppuelämäkseni, ja että lasten tullessa kuvioihin miellän meille kaikille mieluiten saman sukunimen. Oma sukunimeni on paljon yleisempi kuin mieheni, joten ihan ylpeänä astun joukkoon joka erottuu jo sukunimellä muista, kun oma sukunimeni on sen verran massaa - ei juurikaan ylpeyttä tai muitakaan tunnesiteitä nimeä kohtaan. Mutta toki pieni haikeus omaakin nimeä kohtaan, ei voine enää puhua että näin me "Meikäläiset" asiat hoidamme. Mieheni sanoin meistä puhutaankin jatkossa "The Bings". Ensimmäisen kerran vetäisin pienet paniikit nenään tuon kuullessani, mutta näillä mennään mihin on lupauduttu..

Pihistys: - ei palkattua valokuvaajaa - sulhasella ilmainen puku (tulee ammatin puolesta, ei siis edes omavalintainen pihistys ) - asusteet pyrin saamaan perus halpisliikkeistä (alusasu on jo löytynyt, yht. 20e) - hääauto toivottavasti löytyy lähipiiristä - äitini tekee morsiuskimpun - ei heittokimppua - teen itse meikkini - juomat Virosta - koristeet pääasiassa e-baysta ja Ikeasta - koristelut ja kutsut tehdään pitkälti itse - pöytiin tulevat ja muut kukat luonnosta - häämatkaan ei budjettia, matkarahat toivottavasti kasaantuvat lahjarahoista - omaan ulkonäköön en juurikaan panosta häiden takia, toki jos laihdun syömällä vähemmän, säästän myös ruokakuluissa - ei ylimääräistä, ison budjetin illan ilakointia Panostus: - morsiuspuku - kengät - oma sormukseni (-30% alennuksesta silti) - ruokaa tarpeeksi - juomaa tarpeeksi - DJ (joka kuitenkin edullisempi kuin bändi olisi ollut) - hääyöpaikka - lautasliinat painatuksilla (koska kaupasta ei saa halvemmalla, ainakaan haluamani värisiä) - kakkukoriste (tarkoitus tosin tökätä hyllyn päälle häiden jälkeen) - meille paremmat shampanjalasit (tarkoitus sama kuin yllä) - kynnet ajattelin käydä laitattamassa - kampauksen tekee ammattilainen - vieraiden nauruhermoja kutkuttava illan ilakointi

Meillä heitellään saippuakuplia. Tuo riisisateessa väistely on aina särähtänyt silmään, ja miettiessä muita vaihtoehtoja on saippuakuplaidea tuntunut parhaalta. Ei nuo saippuakuplat ole enää mikään uusi ja yllättävä veto, mutta ei haittaa minua.

Meille tulee suhteellisen perinteiset häät. Minä ja mieheni olemme molemmat perinteisiä suomalaisia, enemmän maalaisia kuin kaupunkilaisia. Väkipakolla ei kuitenkaan toteuteta sellaisia perinteitä, mitkä ei tunnu hyviltä, ja ennemminkin sanomme EI kaikelle modernille ja uudelle. Emme siis halua mitään showta tai keksiä jotain uutta mitä kukaan ei olisi ennen nähnyt, tai että häiden pitäisi mahdollisimman hyvin näyttää muille keitä olemme ihmisinä tai persoonina. Tai no, ehkä perinteikkäät häät sitten kuvastaa meitä parhaiten? Ehdottomia perinteitä mitä olen halunnut kiven kovaa ovat kesähäät, valkea puku, morsiamen ryöstö, kimpun ja sukkanauhan heitto, häävalssi sekä pelit ja leikit. Niin ja meilläkään sulho ei saa vihiä puvustani ennen kuin alttarille astelen, tietysti iskän käsipuolessa. Perinteistä poikkeavina tulee ensimmäisenä mieleen se ettei minulle tule huntua, ja bändin sijaan ollaan hommattu DJ. Erityistä mutta silti perinteistä häissämme tulee olemaan se, että kyseessä ovat sotilashäät. Eli luulen että häistämme tulee omalla tavallaan mielenkiintoiset, sillä meillä tulee olemaan miekan poltto, kakun leikkaus miekalla, miekkakuja ja miehellä sotilaspuku. Halutaan järjestää sellaiset häät, että tuntuu häiltä. Ja että on saanut häähössöttää ja hääkuumeilla ja häästressailla!

Mennään kirkossa naimisiin, vaikkei kumpikaan olla ns. uskovaisia. Ei siis uskota konkreettiseen Jumalaan, enkä itse ainakaan koe tarvitsevani Jumalan siunausta liitollemme. Silti kirkko tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta vihkimisen suhteen. Mieheni haluaa kirkkohäät, ja mielestäni kirkkohäät ovat kaunis, suomalainen tapa ja perinne. Ollaan molemmat kyseisessä kirkossa vietetty lapsuutemme isommat ja pienemmät juhlat, ja omat vanhempani ovat menneet siinä kirkossa naimisiin. Mitä itse hääpäivään tulee, niin itselläni on ollut sellainen kuva että vihkiminen tapahtuu vakavaluontoisesti juhlavassa tilassa (elikä kirkossa), minkä jälkeen on hyvä siirtyä varsinaiseen juhlapaikkaan juhlimaan. Korostan nyt vielä sitä, että meillä naimisiinmeno ei ole uskonnollinen tapahtuma eikä siis kysy meidän uskontoamme. En muutenkaan hyväksy suuntaa, jossa nykypäivänä jokaisen pitäisi tiukasti olla jotain tiettyä uskontoa allekirjoittava. Pyh sanon minä moiselle tiukkapipoisuudelle, minä uskon perinteisiin ja hyvään henkeen.

Kuulin lemmenlukosta ekan kerran vasta viime jouluna, kun meiltä kyseltiin hommataanko sellainen. No ei hommata, koska koko idea on.. hmmm, turha ja yltiö-romanttinen. Mielestäni teennäinen idea, ja siitä on tullut taas yksi rahastuksen keino, koska jokaisella parilla pitäisi olla "jokin yhteinen, heidän rakkauttaan symboloiva paikka". Ja sitten paikkaan pitäisi käydä lyömässä kaiverrettu lukko jokaisen löydettäväksi jotta jokainen tietää että mikko rakastui maikkiin ja maikki rakastui mikkoon ja ja.. Nojoo, kaunis idea mutta tänne Suomeen rantautuessaan ehkä jo liian käytetty? Mielestäni kun sitä romanttisuuden/rakkauden näyttämistä ei voi ostaa ja pitkän mietinnän jälkeen iskeä mihinkään. Romanttisuus ja muistot syntyvät spontaanisti ja hetkessä, eikä sen todistamiseen tarvita mitään materiaalista. Lisäksi henkilökohtaisesti olisi liian suuri pala joskus huomata että lemmenlukkomme onkin rikottu, vandalisoitu, varastettu tai muuten vain poistettu.

Minustakin kuoriutunut todellinen itkupilli, itkettää niin tuntemattomien häissä kuin hääohjelmia katsoessakin. Todennäköisesti tulee valutettua silmämeikit pitkin naamaa heti alttarille astellessa ja läpi illan ihmisten puheiden aikana. Ei se oikeastaan haittaa että meikit menee, muut näkee tai että minusta on itkuisia kuvia, koska onnen kyyneliähän ne ovat. Varsinaiseen valokuvaankin mennessä uskon että naaman saa meikattua takaisin kohdilleen. Ainoa miten etukäteen puolustaudun mahdolliselle vesiputoukselle on olla itse pitämättä mitään puheita tai ylimääräisiä valan lausumisia..

Miehen homma on rauhoitella minua ja karkoittaa epävarmuuteni pois.. Konkreettisia hoidettavia asioita on ja tulee olemaan varmasti enemmän minulla, mutta ei haittaa koska suunnitelmat ovat yhteisiä ja mieheni on joka tapauksessa henkisenä tukena koko ajan. Päätökset ja varaukset ollaan tehty pitkälti kahdestaan (ei siis jaeta vastuuta pelkästään toisen huoleksi), mutta ainakin papin varauksen ja raha-asioita olen jättänyt miehen hoidettavaksi. Minun yksin (no okei, kaaso auttaa) hoidettavia asioita taas ovat oman puvun hommaaminen ja koristeluiden hommaaminen.

Jos olisimme pitäneet häät samalla paikkakunnalla kuin nyt asumme (ja missä työskentelen), niin olisin voinut ajatella päätyväni ratkaisuun että työkaverit olisivat saaneet kutsun loppuillan juhlintaan. Mutta nyt kun työpaikkani ja juhlapaikan välillä on semmoiset 600km, niin en oikeastaan edes vaivaudu kutsumaan ketään työkavereistani. Heille kyllä riittää että saavat nähdä kuvia jälkeenpäin

Hääpäivää ei numeroiden perusteella valittu, vaan otettiin se kesälauantai mikä kahdesta vaihtoehdostamme saatiin. Numeronakin päivä on kyllä mieluinen (4.8.2012), koska molempia miellyttää nuo parilliset luvut enemmän. Tai nyt kun ajattelee, niin onhan tuo nelonen ollut oma onnenlukuni jo iät ja ajat ja elokuu on oma syntymäkuukauteni, joten kylläpä meille sattui hyvä päivämäärä!

Tietää, ja joskus seuraa vierestä kun selailen muiden kirjoituksia. Ujopiimänä en tosin tykkää esitellä omia tekstejä, mutta ei ole kukaan estämässäkään jos häntä sattuisi kiinnostamaan, kun tietää nimimerkkini ja salasananikin.

Meillä aikalailla se maksimi, eli vähän vajaa 50km. Juhlapaikka kuitenkin sen verran yli muiden, että piti kirkonkin kohdalla tinkiä, ja silti jäi tuollainen välimatka. Valikoima suppea, ja eiköhän vieraatkin ole niillä seuduilla tottuneet pidempiin välimatkoihin. Jotain kimppakyytiä ollaan ajateltu, riippuen vähän miten vierailla on tarvetta moiseen.

Meillä on jo vieraslistaraakiletta kootessa ollut ideana se, että jos joku vieraista seurustelee vähänkin vakavammin, niin myös seurustelukumppani kutsutaan. Etenkin miehelläni on sukulaisia, joiden poikaystävistä sun muista en tiedä mitään (ei kyllä mieskään tiedä), mutta juhlan luonteen takia olisi periaatteidemme vastaista jättää heidät kutsumatta. Kaikki rakastuneet ovat siis tervetulleita! Pieni tekopyhän poikanen vaan alkaa nostella päätään, kun nyt jo huolenaiheeksi on muodostunut tätini ja hänen "uusin rakkautensa". Tädilläni on neljä tytärtä, jokainen enemmän tai vähemmän vakavissaan seurustelevia - eli heidän poikaystävänsä ovat tietenkin kutsuttujen joukossa. No mutta.. Tätini on nykyään naimisissa henkilön kanssa, joka ei hallitse alkoholin käyttöä. En muutenkaan pidä henkilöstä, en halua oikeastaan olla missään tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, enkä ole ainoa joka ei jäisi sellaista tyyppiä kaipaamaan. Millähän fiksulla verukkeella tyttärien poikaystävät voidaan kutsua, mutta hienovaraisesti vihjaista että tätini aviomiestä ei ole kutsuttu? Äitini ja siskoni ovat sitä mieltä, että tyyppi voitaisiin ihan suoraan jättää kutsumatta, mutta en millään halua mitään draamaa siitä miksi kenetkin on kutsuttu ja miksi ei. Tätini on kuitenkin yksi tärkeimmistä vieraista, ja kaiken järjen mukaan aviopuolisot sisältyvät tietenkin kutsuttuihin. Tosin tämän hetken uutiset ovat olleet sitä luokkaa, että ehkei meidän tarvitse päätöstä tehdä ollenkaan, ja hyvällä tuurilla häihimme mennessä tämä yksikin ikävä tyyppi olisi pois kuvioista kokonaan. Nojaa, tätini tuntien mikään ei kyllä ole varmaa kuin vasta viime hetkellä, joten peukut pystyyn kai ja lotto vetämään..? :/

Ollaan samalta pieneltä paikkakunnalta (tosin eri kylistä) kotoisin, ja joskus ala-asteen alkuajoilta minulla on ensimmäiset muistot hänestä. Samaan kouluun hän tuli nelosluokalla, samalle luokalle "jouduttiin" yläasteelle mennessä. Ollaan siis samanikäisiä, joten tutustuminen oli pakollistakin jossain vaiheessa.. Yläasteella alettiin olemaan samoissa piireissä yhteisen ystävämme ansiosta. Tosin kiinnostuksen kohteet, harrastukset ja tapa jolla vietimme teinivuodet olivat tyystin erilaiset, joten en olisi itsekään silloin uskonut että meistä tulee joskus pari. Se kun varsinaisesti tutustuimme, kaverustuimme ja lopulta ystävystyimme tapahtui yläasteen lopulla ja lukion alussa. Niihin aikoihin meillä oli pieni skitsahdus välitunti-korttipeleihin, ja siinä alkoi huomaamaan toisen mahtavaa luonnetta. Oltiin molemmat todella ujoja, joten syvällinen tutustuminen toiseen kuitenkin tapahtui niinkin romanttisella kapineella kuin messenger. Ah, niitä monia koneen ääressä valvottuja öitä.. Vaikka tässä pitäisi keskittyä pelkkään tapaamiseen, niin en malta olla kertomatta itse loppuhuipennusta! Mieheni, vielä ujompi näissä asioissa kuin minä, tunnusti ihastuksensa minuun lukion ensimmäisellä, ja pian sen jälkeen kysyi tyttöystäväkseen. Kieltävän vastauksen annoin varmaan 5-6(?!) kertaa, hänen sinnikkäästi asiaa kysyessään sen 5-6 kertaa parin kolmen kuukauden aikana. Tiesin tosin jo kieltäytyessäni että tuleva aviomieshän se siinä. Kunhan draamailin. No, myöntävän vastauksen annoin parin kuukauden päästä siitä kun tyttöystäväkyselyt loppuivat (kysymystä ei silloin siis tullut, sanoin vain vastaukseni ja hän tiesi heti mihin vastasin ). Aika hiljalleenhan meistä tuli pari, asiat tapahtuivat omalla painollaan. Treffailuja ei olla koskaan harrastettu, sillä olemme aina viettäneet suurimman osan ajasta toistemme kanssa. Alusta asti oli selvää, että tullaan viettämään toistemme kanssa loppuelämämme, joten ei ole ollut tarvetta testata toista.

Ei olla kumpikaan mitenkään vuolaita kertomaan omia juttujamme ulkopuolisille/kenellekään, joten ei olla kuuluteltu tulevista häistäkään. Kihloihinkin mentiin kertoen ainoastaan perheillemme, mutta koska perheemme päättivät kuitenkin järjestää pienimuotoiset kihlajaiset kunniaksemme, niin lähisuku tietää kyllä tulevista häistä. Samalla tavalla olemme varta vasten infonneet häiden etenemisestä ainoastaan perheillemme, joten uskonpa että tieto leviää heiltä sitten eteenpäin. Eikä tuo haittaa, mutta oikeastaan toivon edes joiltain vierailta yllätysihmetysreaktiota sitten hääkutsun saadessaan.. Kavereille ja ystäville on tullut mainittua häistä ikään kuin sivulauseessa, jolloin on ihan mukava saada ensin heidän innostuneet reaktionsa, eikä itse ole tarvinnut hehkuttaa omaa innostusta heidän nenien edessä. Tulipa nyt vielä mieleen, että mieheni äiti on kyllä varmaan levitellyt uutista jo ympäri kyliä, sen verran tomerana on pohtinut että se päivä pitää sitten olla vapaa kaikilla heidän puolen suvulla ym kutsuttavilla

Kumpikaan meistä ei ole siunaantunut pohattaperheeseen, joten itse "joudumme" kustantamaan. Ihan mielellään tässä yritetään säästää niin monta tonnia kuin vain ehdimme, ja osaan kustannuksista otamme lainan. Budjetti on, suunnitelma on, mutta tasaiset tulot eivät ole, joten saapi nähdä miten käy.. Tietenkin molempien vanhemmat ovat tarjoutuneet auttamaan rahallisestikin, mutta vain muutamia satasia, ja itse asetin ehdon että nekin rahat ovat sitten etukäteislahjoja.

Mieheni täydellisyydestä kirjoittaisin mielelläni vaikka puolikkaan kirjan.. - Luonteemme ovat samankaltaisia - Arvomme ovat samankaltaisia - Tulevaisuudensuunitelmat sopivat yhteen, ja ennen kaikkea pystymme puhumaan tulevaisuudesta - Olen tajunnut, että ensimmäistä kertaa elämässäni vain hänen kanssaan/seurassaan olen pystynyt olemaan oma itseni - Meillä on uskomattoman hauskaa keskenämme - Vaikka emme pitäisi samoista asioista tai olisimme eri mieltä jostain, niin voimme silti arvostaa toisen mielipidettä, ja ennen kaikkea pystymme väittelemään niistä! - Hän on ikäisekseen kypsä, harkitsevainen ja järkevä, huolehtivainen, ja tulee olemaan hyvä isä - Hän pitää minusta huolta, huomioi minut ja ennen kaikkea ymmärtää minua. On tukeni ja turvani. - Hän puhuu ja pussaa, pitää kädestä, sanoo kauneimmaksi naiseksi maailmassa ja kertoo tunteensa - Luotetaan toisiimme - Tuntee minut niin hyvin että tietää miten milloinkin kohdella, mitä sanoa ja tehdä. Kestää toisin sanoen hyvin minun oikuttelevan pääni. Meidän yhteinen historiamme on varmaan yksi painavimmista syistä siihen, miksi haluan olla loppuelämänkin juuri hänen kanssaan. Ollaan päästy yli hyvin vaikeista asioista ja ajoista, ja ollaan näin kasvettu henkisesti sopimaan toisillemme täydellisesti. Olen hyvin kiitollinen ja onnellinen siitä, että vaikka oma yleinen epävarmuuteni joskus ylsi myös meidän parisuhteeseemme, hän ei luovuttanut ja lähtenyt kävelemään, ja siksi kunnioitan ja rakastan häntä nyt enemmän kuin olisin varmaan koskaan muuten osannut.

Tällä hetkellä mies opiskelee toista vuottaan, itse teen töitä ja yritän opiskella. Asutaan vuokralla, ei lapsia, ei lemmikkejä, eikä olla vielä asetuttu aloillemme. Voisi sanoa että vietetään vielä opiskelijaelämää, tai toisin sanoen hyvin lapsenkengissä olevaa yhteiselämän alkua Seurusteltu ollaan 16-vuotiaista asti, helmikuusta 2006, yhteen muutettiin kesällä 2007, kihlat vaihdettiin syyskuussa 2009 ja naimisiin mennään elokuussa 2012. Eli naimisiin kun mennään niin ollaan oltu parina 6,5 vuotta. Tuokin aika tuntuu tosin ainakin kymmeneltä vuodelta.. Minulle on ollut ihan alusta asti selvää että naimisiin asti mennään ja tämän miehen kanssa tulen olemaan loppuelämäni. Ajankohtaa vain piti odotella, tai ehkä ennemminkin omaa henkistä kypsyyttä piti odotella. Minulla oli periaate, että kihloihin ei mennä ennen kuin olen 100% varma että haluan naimisiin. Ja ei taidakaan kovin moni alle 20-vuotias haluta tosissaan naimisiin..? Niin ja kyllähän tuota häidenkin ajankohtaa piti miettiä järkiperustein. Vielä vuosi sitten meillä ei hirveästi olisi ollut varaa kustantaa häitä, ja muutenkin opiskelupaikat ynnä muut olivat hakusessa ja epävarmoja. Ensin näytti ettei päästäisi koko opiskeluvuosinamme naimisiin, mutta onneksi nyt elämäntilanteemme on sen verran parempi että häät ensi kesänä onnistuvat. Nuoriahan mekin vielä ollaan, ja aiemmin ajateltiin että naimisiin ehkä kaksvitosina ja lapsia siitä sitten parin vuoden päästä. Jokin meihin kuitenkin iski vuosi pari sitten, ettei malteta enää odottaa.

On kyllä, mutta en koe hyväksikäyttäväni kirkkoa rahallisestikaan, niin että kirkkoveroa maksavat jotenkin kustantaisivat kirkon käyttöni. Aina olen saanut kyseiseen kirkkoon astella sisälle ilmaiseksi, ja vieläpä silloinkin kun en kirkkoon kuulunut. Ja jos annan näkökulman tästä vihkimisen kustannuksista, niin miksi ylipäätään rahastaa maistraatissakaan vihkimisestä? Naimisiinmenon tulisi olla ilmaista tavasta riippumatta, mutta ei tässä maailmassa enää mikään ole ilmaista, aina joku maksaa tavalla tai toisella, reilua tai ei. Jos sulhanen on todella irvaillut, niin olenpa onnellinen (varmaan moni muukin meistä) ettei tarvitse hänen kanssaan elää loppuelämää. Mutta. Kun ne olivat edelleenkin olleet heidän häänsä, eivät he ole suunnitelleet kutsuvansa sinua sinne sen takia että voisivat pilkata juuri sinua ja juuri sinun uskontoasi. Mielipiteitä on monia ja uskonto on aina arka aihe (mikä on harmillista), mutta se oli heidän hääpäivänsä ja heidän uskonnollisuuttaan tai sen puutetta ei pitäisi lähteä arvostelemaan. Mielestäni se että olet osallistunut heidän häihinsä, pitäisi kertoa siitä että olet menossa juhlimaan heidän onneaan, eikä niin että olet onnellinen heidän puolestaan sillä ehdolla että he uskovat tai kunnioittavat samaa uskontoa kuin sinä.

Meidän kohdalla mies on aina kuulunut kirkkoon, minä erosin heti täytettyäni 18. Kumpikaan ei olla uskonnollisia, ja miehenikin kohdalla kirkkoon kuuluminen on enemmänkin perinteisiin liittyvää ja ehkä hieman järkivalintakin. Minä halusin alunperin kirkottomat häät, mieheni taas halusi kirkkohäät. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kallistumaan myös kirkkohäiden kannalle, enimmäkseen sen takia että meillä on tietty pappi kenet haluaisimme vihkimään (ei saa tehdä siviilivihkimistä) ja koska haluan (nyt minäkin) mahdollisimman juhlallisen ympäristön missä vihkiminen tapahtuu. Kirkkoon kuuluvan ja ei kirkkoon kuuluvan naimisiinmenoyhtälö vain tuntui nousevan meille vastaan; ensin olisi pitänyt hoitaa varsinainen vihkiminen maistraatissa, ja sen jälkeen voisimme saada siunaamisen kirkossa. Tämä ei olisi tuntunut kummastakaan mukavalta, sillä juhlallisuus olisi mielestämme levinnyt käsiin (=kahteen eri paikkaan). Tärkeäksi siis nousi se, että saamme sanoa tahdon vieraiden edessä ja toisillemme niin, että avioliittoon astuminen tapahtuu sinä päivänä kuin sitä juhlitaankin. Lisäksi olen saanut sen kuvan, että tuo avioliittoon siunaaminen on vieläkin uskonnollisempi tapahtuma, mitä en aivan sulata - silloinhan on jo ihan sama liittyä kirkkoon jos sellaisen haluaa? Mieheni ei ikinä tätä minulta pyytänyt tai vaatinut, mutta äitini kanssa keskusteltuamme miten tämä pitäisi hoitaa, päädyimme (ehkä hieman naureskellenkin) että kirkkoonhan tässä täytyisi liittyä. Voi olla että olen hieman kevytkenkäisesti tässä liikkeellä, mutta ottaen huomioon kuinka pienellä kynnyksellä erosin kirkosta, niin yhtä pienellä kynnyksellä nyt liityin kirkkoon. Järkisyitä moiseen on helppo luetella (kuten yllä jo mainitsemani), mutta on tässä henkisyyttäkin mukana - ei niinkään uskonnollisuutta/uskollisuutta jumalaa kohtaan, vaan syvää kunnioitusta ja uskoa perinteitä kohtaan. Vaikea pukea sanoiksi, mutta esimerkiksi seuratessa kuinka helppoa on nykypäivänä mennä naimisiin, ja kuinka helppoa on tehdä avioero, tuntuu perinteinen kirkkohäämalli itselle oikeimmalta ja lämpimimmältä. En usko että miehenikään aivan näin syvällisesti syytä kirkkohäihin on pohtinut tai ainakaan itselleen tiedostanut.. Niin, kirkkoon liityin, ja vieläpä "pelkkien" häiden takia. Ilmeisesti asia loukkaa tai suututtaa monia, enkä aluksi edes ajatellut että tällainen voisi harmistuttaa joitakin, koska en itse koe että hyväksikäyttäisin kirkkoa. Kyseinen kirkko jossa menemme naimisiin ei ole edes hieno! Ja ehkä suurin syy siihen etten ota "puolelta toiselle pomppimista" mitenkään vääränä, on että häämme eivät ole uskonnollinen juhla, eikä niiden perimmäinen ajatus ole se mihin uskontokuntaan kuulumme. Tarkoitus on mennä naimisiin tavalla joka on omiaan meidän ajatusmaailmallemme, ja perinteitä kunnioittaen tehdään se kirkossa. Eiköhän meistä jokainen tee tämänkin omalla tavallaan, eikä sitä väärää tapaa olekaan? Itse ainakin ajattelen näin, ja siksi olenkin hieman hölmistynyt siitä että omasta tavasta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Kyse on kuitenkin onnellisesta juhlasta, jossa juhlitaan kahden välistä rakkautta ja sitä että he haluavat viettää loppuelämänsä toistensa kanssa. Mielestäni siis kauneimpia asioita maailmassa, enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa mennä syytämään synkkiä ajatuksia kesken kaiken. Sitä en osaa varmaksi sanoa eroanko häiden jälkeen kirkosta vai en, mutta koska kirkosta eroaminen on uskomattoman helppoa, niin hyvin mahdollista että sekin päivä vielä taas koittaa. Mutta se olkoon ihan oma lukunsa..