Vyötiäinen

Nukuin liian vähän ja melko huonosti. Unirytmi oli jo valmiiksi aika sekaisin, ja tietysti vähän jännittikin. Asiaa ei myöskään auttanut huono sänky, tai kanssamme sängyssä nukkunut leveilevä koira. Meinasin monta kertaa käskeä koiran alas sängystä, mutten lopulta viitsinyt kun se näytti niin suloiselta siinä tuhistessaan. Ehkä olisi pitänyt, koska olin lopulta koko hääpäivän melko väsynyt.

Maistraatin työntekijä, joka toimi myös toisena todistajana, valokuvasi vihkimisemme minun kamerallani. Kuvat onnistuivat todella hyvin!

Me tilattiin netin kautta, ja näppärästihän tuo hoitui. Pyydettiin netissä laittamaan todistus postitse kotiin, mutta kun suunnitelmat muuttuivat, niin sain soittamalla tilattua todistuksen suoraan toiseen maistraattiin, jossa meidät vihittiin. Tietysti kannattaa sopia etukäteen todistuksen lähettämisestä, etteivät käräjäoikeudessa sitten ihmettele, että mikäs lappu tämä on. Edit: Ja itse kysymykseen: Me haettiin esteiden tutkinta vajaa kaksi viikkoa ennen vihkimistä. Oltiin vähän spontaaneja.

Meillekin tulee ekohäät, jos niitä nyt sellaisiksi haluaa kutsua. Eli ekologista häissämme on: -ei vieraita vihkitilaisuudessa -häävaatteet hankittu kirpparilta tai käytetään omia jo olemassa olevia vaatteita -kaikki vaatteet ovat käyttökelpoisia myös häiden jälkeen -kaikki turha härpäke on karsittu pois, eli ei tule sukkanauhoja, hääkarkkeja, koristekrääsää, jne. -kun palaamme vihkitilaisuudesta, pyydetään pari kaveria ja mahdollisesti appivanhemmat kylään ja tarjotaan vegaanista purtavaa -sormuksiin ei tule timantteja -kummallekaan ei tule meikkausta tai kampausta -kutsuja ei lähetetä -emme tee häämatkaa -emme pyydä lahjoja, mutta voi olla, että ainakin vanhemmat muistavat jotenkin Epäekologista häissämme on: -matka vihkipaikalle on pitkähkö ja se taitetaan tilanteen pakosta autolla -sormukset hankitaan uutena -luultavasti lähetämme hääkuvan sellaisen haluaville, mikäli saamme sellaisen napsaistua

Ei jännitä yhtään, päinvastoin! On todella varma, luottavainen ja hyvä olo. Ei oltaisi menty kihloihinkaan, ellei se olisi tuntunut 100 % oikealta ratkaisulta.

Harrastan valokuvausta oman turrikkani kanssa ja tästä näkökulmasta voin kertoa muutaman mielestäni tärkeän jutun. Ensinnäkin sanoisin, että olisi hyvä, että kuvaustilanteessa olisi ainakin yksi (tai teidän tilanteessa mahdollisesti useampikin, koska koiriakin on monta) henkilö, joka voisi avustaa koirien kanssa. Kuvaajalle on nimittäin jokseenkin haastavaa hallita useaa koiraa, ohjata hääparia ja ottaa samalla upeita kuvia. Eli suosittelisin, että pyytäisitte jotakuta koirille tuttua henkilöä assariksi kuvaustilanteeseen. Hän voi myös tarvittaessa juosta koiran perään, putsata rähmää silmistä, korjata pannnan asentoa, palkita koiria nameilla jne. Jos morsiuspari joutuu koko ajan komentamaan koiriaan tai sähläämään namien kanssa, on heidän vaikeampaa virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Lisäksi koirat saattavat tylsistyessään vaihtaa ns. laiskavaihteen päälle, jolloin katse on jossain ihan muualla kuin kamerassa. Eli avustaja voi myös auttaa kiinnittämällä koirien huomion oikeaan suuntaan. Toki riippuu paljon koirasta, onko tottunut olemaan linssiludena vai onko koulutus sitä luokkaa, ettei koskaan tiedä mitä turrikka seuraavaksi meinaa tehdä. Toisena tärkeänä juttuna sanoisin, että eläimiä kuvatessa pitää varata enemmän aikaa kuvaukseen kuin ihmisten kanssa. Harvat koirat kun osaavat poseerata juuri oikealla tavalla oikeaan aikaan. Tähän auttaa myös häiriötön ympäristö. Kolmanneksi vinkiksi antaisin tarrarullan mukaan ottamisen. Ennen kuvausta olisi hyvä tarkistaa, ovatko koirat ehtineet jo karvoittaa vaatteet, ja rullailla tarpeen vaatiessa irtokarvat pois. Vastauksen harjauksen tarpeellisuuteen tiedätte varmasti parhaiten itse, se kun riippuu paljon karvan laadusta, sen irtoamisesta ja takkuuntumisesta. Tärkeintä on, että turkki näyttää kauniilta ja tarttuu mahdollisimman vähän morsiamen ja sulhasen vaatteisiin. Toivottavasti tästä oli jotain apua.

Otan miehen nimen. Keskustelimme myös vaihtoehdoista, että mies ottaisi minun nimeni tai että ottaisimme sukunimistämme yhdistetyn uuden nimen, mutta jotenkin tuli (ehkä yllättäenkin) sellainen olo, että haluaa kuitenkin kuulua jompaankumpaan sukuun. Minulle oli kuitenkin tasa-arvon kannattajana tärkeää, että kävimme aidon keskustelun sukunimestä, eikä ollut itsestään selvää, että otan miehen nimen. Onhan se jotenkin romanttistakin vaihtaa nimeään, vaikka kovin kiintynyt nykyiseen nimeeni olenkin.