Riima

tx, juu tänään juuri uudelleen keskustelimme aiheesta ja kyse on kyllä myös kotikasvatuksesta ja lapsena koetusta ujoudesta. Itse olen suorasanainen, toisinaan jopa liiankin töksäyttelevä ja tyly, joten kultaista keskitietä tässä kohteliaisuusasiassa haetaan. Eiköhän tämä tästä.

minun mieheni on amerikkalainen ja meillä on erilaisista luonteenlaadun ja kotikasvatuksen lisäksi yksi (isojakin) ongelmia aiheuttava eroavaisuus, jonka luulemme olevan kulttuuriperäistä. amerikkalaiset kun vaikka ovat small talk-kansana kovia jauhamaan ja on helppo puhua asiasta kuin asiasta, siellä vallitsee myös yletön kohteliaisuuskulttuuri. tämä näkyy niin, että kun miehelläni olisi jokin tarve tai halu, etenkin sellainen, jonka hän epäilee olevan minulle vaikea toteuttaa, ei hän millään saa sitä sanotuksi. hän jopa käyttäytyy juuri päinvastaisesti kuin ajattelee, eli teeskentelee välinpitämätöntä tai jopa vähän halutonta, mutta hänen mielessään se on hänen tapansa antaa minulle mahdollisuus aistia hänen toiveensa ja toteuttaa se "siksi, että minä haluan, ei siksi, että hän käskee". meikäläinen suorapuheisena hämäläisenä taas en ymmärrä tätä ollenkaan. minun mielestäni jos jotain haluaa, sitä on pyydettävä, en voi olla ajatustenlukija tai tarjoutua tekemään jotain, mitä toinen ei näytä edes haluavan. kysyttäessä toteutan mielelläni kyllä minkä tahansa toiveen. ehkä meissä molemmissa on vikaa, mutta parasta aikaa tälläkin hetkellä podemme tykönämme sydänsurua tämän eroavaisuuden aiheuttaman väärinkäsityksen takia. huoh.

Kiitos paljon vastauksesta! Muuten vaikuttaa kyllä yllättävänkin helpolta nakilta, ainoastaan en tiedä kuinka luvan saantiin vaikuttaisi, että minä ja mieheni emme ole olleet kovinkaan pitkiä aikoja fyysisesti yhdessä, kun hän on matkustellut ympäri maita ja mantuja. Mutta mikäli ymmärtävät siellä kaukosuhteilunkin olevan todellista seurustelua, ei tuon kai pitäisi olla ongelma. Pitää vielä kysäistä maahanmuuttovirastolta varmaan, niin että selviää olisiko tuo tosiaan paras ratkaisu. Saatetaan tässä kai vielä hädissään päätyä naimisiinkin. Yksi asia, mitä mietin, on tuo hakemuksen liitteeksi laitettava lomake "mahdollisesta maastakarkotuksesta kieltäytymisestä". Kai siihen laitetaan, että ei vastusta, niin ei tule ongelmia? Vai vastustetaan ankarasti, koska halutaan niin kovasti olla yhdessä? No, ehkä tätäkin voin toki kysyä maahanmuuttoviranomaisilta, jos täältä ei tule vastausta. Mutta kiitoksia neuvoista ja rohkaisusta, Ellinora!

Hei! Tuli pitkä selostus, mutta kaipaan vertaistukea ja mielipiteitä! Amerikkalainen poikaystäväni on parasta aikaa täällä Suomessa luonani. Edelliset 8 kk olemme eläneet kaukosuhteessa miehen matkustellessa ympäri Atlanttia erinäisissä eristyneissä kohteissa. Yhteydenpito oli hetkittäin hankalaa eikä minun ollut mahdollista matkustaa häntä tapaamaan kuin kerran. Tämän kaiken jälkeen olemme kaukosuhteiluun nyt niin kypsiä, että haluamme pysytellä maantieteellisesti yhdessä. Hän on koettanut kysellä töitä täältä, mutta erityisosaamisesta ja -alasta huolimatta niitä ei tunnu olevan. Viisumivapaasta 3 kk ajasta on jo puolet kulutettu ja stressitaso nousee. Hänellä ei ole työpaikkaa tai asuntoa odottamassa kotimaassaankaan, joten jos hän joutuu täältä lähtemään, käytännössä sitten menisimme Irlantiin tai vastaavaan Schengenin ulkopuoleliseen kohteeseen taas seuraavaksi 3 kk:si, sitten taas takaisin tms. Siis vain jatkuvaa stressiä ja viisumipakoilua -- ei ole varsinaisesti vaihtoehto. Helpointa olisi mennä täällä nyt naimisiin. Poikaystävälläni on kuitenkin ollut täällä äärimmäisen kurjaa ja stressaavaa (ei pelkästään viisumiongelman takia vaan myös muista takaiskuista johtuen). Lisäksi, tämä täällä viettämämme 1,5 kk on pisin aika, jonka olemme olleet yhdessä ja molemmille ensimmäinen kerta, kun asumme avoliitossa. Olemme hiukan epävarmoja naimisiinmenosta tilanteessa, jossa pitkän erossaolon jälkeen kahden kuukauden stressaamisen ja epävarmuuden jälkeen kävelemme maistraattiin vain siksi, että se on ainoa vaihtoehto. Soisimme kuitenkin muistavamme häämme vähän paremmassa valossa. Toisaalta olemme molemmat toisistamme varmoja ja tosissamme, olemme joutuneet setvimään useita ongelmia suhteemme aikana ja päässeet niistä yli, tiedämme olevamme toiselle rakastava ja tukeva puoliso myös vaikeuksien keskellä. Tiedämme haluavamme olla yhdessä aina. Sinänsä ei kai olisi väliä, mennäkö naimisiin nyt vai puolen vuoden päästä, se on ollut suunnitelmissamme joka tapauksessa. Ainoa muu ratkaisu, minkä juuri löysin, on tuo Ellinoran mainitsema oleskelulupa OLE_MUU naimisiinmenoaikeiden perusteella. Tällöin meillä olisi hetki aikaa hengähtää ja paremmilla mielin suunnitella häitä yms. Voisitko, Ellinora, kertoa siitä enemmän? Kuinka helposti se hoitui, oliko muuta perustetta kuin suhde (kuinka pitkäaikainen), pitikö kihlaus jotenkin todistaa? Entä aika, joksi haitte oleskelulupaa (onko hääkirkko varattuna kesäkuulle tms vai oliko epämääräisempi)? Miehelläni on kyllä varallisuutta todistaa tulevansa täällä toimeen, ettei häntä pitäisi ainakaan sosiaalipummina voida pitää. Jos tuo prosessi on kuitenkin kovin epävarma, en tiedä kannattaisiko meidän silti vain astella avioon ja hoidella sitten kaikki kerralla kuntoon. Entä, kun olen ymmärtänyt viranomaisten hellämielisyyden olevan paikkakuntakohtaista, uskallatko paljastaa, missä viranomaispiirissä asian hoiditte? Me asumme tällä hetkellä Tampereella. Kaikki apu ja kommentit ovat tervetulleita!