Me tutustuttiin erään automerkin kautta kesällä 2009, ja tämä kyseisen merkin fanittaminen onkin se suurin asia mikä meitä yhdistää. Olin vielä entisen mieheni kanssa kihloissa kun nykyisen tapasin, ja olimmekin aluksi vain kavereita ja juttelimme paljon. Tässä vaiheessa meni entiseni kanssa huonosti, ja siitä asiasta puhuttiinkin nykyiseni kanssa, mitä oikeasti haluan(halusin elää maalla eläinten keskellä, entiseni taajamassa). Meillä oli samat haaveet ja elämäntavoitteet, ja huomasinkin etten saa miestä mielestäni. Tämä mies ymmärsi täysin minua ja halusi täysin samoja asioita. Hän sai unohtamaan minun murheeni ja sai minut muistamaan että elämä on lyhyt ja se pitää elää täysillä. Eikä elämää pidä heittää hukkaan. Löysin pitkään kadoksissa olevan nauruni ja hyvän olon tunteen. Jouduin takomaan päivittäin päähäni äitini sanoja "ettei kaikki ole siltä miltä näyttää! Meillä on kamalasti ikäeroa. Minä 22v, mies 36v." Pakotin itseni ajattelemaan ettei tämä mies ole todellisuudessa niin ihana, vaan kuvittelen vain koska silloisen miehen kanssa meni huonosti. Pakenin elämääni taajamasta ja reissasin paljon. Yhtenä päivänä vaan tajusin etten voi huijata itseäni enkä varsinkaan hukata toisen elämää minuun. Ero oli vaikea, sillä entiseni ei luottanut naisiin ollenkaan ennen minua, eikä varmasti enää jälkeenkään. En olisi halunnut satuttaa toista, mutta en voinut myöskään huijata itseäni enkä varsinkaan entistä miestäni. Halusin kamalan paljon mennä ja kertoa nykyiselleni että en voi elää ilman häntä, mutta omatuntoni ei antanut minun mennä. Tuntui kun olisin lennosta vaihtanut miestä, ja tästä sukulaiset varoittelivatkin, etteivät hyväksyisi sellaista. Niinpä ajattelin taas enemmän muita kun itseäni. Tilanne oli hankala, sillä en voinut kaikkien eläinteni kanssa lähteä niin vaan, joten jouduin olemaan entiseni kanssa saman katon alla jonkin aikaa. Olin kuitenkin ihan maassa, sillä en kestänyt tilannetta, ja "karkasin" kenellekkään kertomatta nykyiseni kainaloon ja unohdin kerrankin kaikki muut. Ajattelin että kestän menettää sukulaisia, mutta tätä miestä en kestä menettää! Samaan aikaan mieheni sai myytyä oman talonsa, joten molemmat oltiin ilman asuntoa. Niinpä aloimme etsiä yhdessä unelmien täyttymystä jouluna. Helmikuussa 2010 teimme tarjouksen yhteisestä paikastamme, ja todellakin unelmamme on täyttynyt. Mieheni kysyi minulta eilen 8.2 josko haluaisin hänen kanssa kihloihin, ja vastasin tietysti kyllä, ja purskahdin itkuun. Miten onkaan mahdollista että reilun vuoden aikana elämä voi muuttua näin paljon. Meillä on oma talo, eläinperhettä ja häät tulossa. Kaikki ehkä tapahtuu nopeasti, mutta ei mahda mitään kun kaikki tuntuu niin hyvältä. Kamala mikä selitys, no kuitenkin..