Mun täytyy rehellisesti sanoa, etten tiedä miten meillä tilanne ratkaistaan. En ole koskaan ollut "isän tyttö" eikä meillä ole mitenkään erityisen huonot/hyvät välit isän kanssa. Isäni on vähän erikoinen, muttei siis kuitenkaan millään asteella boheemi. Pikemminkin suomalaisen 'jäyheä', jos sellaista sanaa saa käyttää. Itse ehkä koen ahdistavaksi ajatukseksi sen, että jos pyydän isääni saattamaan minut alttarille, tiedän sen olevan sekä itselleni että isälleni jännittävä tilanne ja isäni on tosi kiukkuinen aina jännittäessään. En haluaisi a/ kuunnella kiroilua ja tiuskimista kirkon sakastissa tai muissakaan tiloissa b/ pilata omaa hääpäivääni sillä, että joudun joko rauhoittelemaan isääni (ihan kuin se muka onnistuisi) tai tekemään kaiken juuri prikulleen niinkuin hän haluaa, että hän saa koottua hermonsa... Ongelmallista. Ja toisaalta jos otan asian puheeksi, en tiedä miten se tulee päättymään; saako kumpikin sanottua asiat, jotka jännittävät tai pelottavat tulevassa tilanteessa? Muuten päädytään vähän väkisinväännettyyn ratkaisuun. Nytkin jo on ollut tilanne, jossa isäni veti herneen nenäänsä, kun äitini oli kertonut minun varanneen kirkon ja juhlapaikan. Syy suuttumukseen ei kyllä ole vielä selvinnyt - eikä varmaan koskaan tule selviämään