Meillä tämä meni niin, että ensin olin jonkin aikaa puhunut kihloihin ja naimisiinmenosta, ja silloin joskus mies sanoi tahtovansa tilaisuuden ajatella asioita. Ei niin että hän ei olisi halunnut elää loppuelämäänsä kanssani, vaan sitä, että koska hän on valmis kertomaan sen kaikille. Pistin siis suuni suppuun ja haaveilin vain mielessäni ihanista elokuvakosinnoista ja muista.. Sitten eräänä kauniina kesäiltana mökillä makoiltiin sohvalla, ja siinä se sitten tuli, kuulemma ihan spontaanisti sen kummempia suunnittelematta. Ensin kokeileva kysymys, "mennäänkö sormuskauppaan" ja sitten ihan se kosinta polvillaankin kun vähän vihjasin siihen suuntaan. Tietenkin elokuvien malliin olin suunnitellut juuri millainen sen hetken olisi pitänyt olla, ja olin vähän pettynytkin kun se meni näin. Nyt vasta myöhemmin tajusin, että kun itse en halua olla perinteisessä pitkässä valkoisessa hääpuvussa koska se tuntuu minusta teatterilta, saa mieskin kosia juuri niinkuin se tuntuu hänestä luontevimmalta. Miksi kosinnasta pitäisi tehdä näytelmää? Rakastan romanttisia elokuvia, ja niiden kosintoja ja onnellisia loppuja, mutta niistä saan nauttia niissä elokuvissa. Ihan varmasti kyynelehdin jokaisen kosinnan ja onnellisen lopun kohdalla, joten se riittää. Tosiasiassa mulle tosielämä on vielä hienompaa, kun kukaan ei näyttele mitään, ja on oikeasti sitä mitä on. Mulle siis tuo kosinnasta pettyminen oli jonkinlainen opetus... Toivottavasti muistan sen jatkossakin... Ja tästä kosinnasta jäi ainakin kaunis ja omanlainen muisto <3