Olen melko varma, että pidän oman sukunimeni. Koen sukunimeni isoksi osaksi identiteettiäni. Se on harvinainen ja yhdistää minut mukavalla tavalla sukuuni. Lisäksi pidän etunimi-sukunimi-yhdistelmästäni. Miehen sukunimellä kuulostaisin suomenruotsalaiselta (emme kumpikaan ole). Lisäksi minulla on sisko ja serkkuni ovat naisia, joten sukuhaaran jatkuminen on kyseenalaista. En edes osaa kuvitella itseäni toisennimiseksi. Mieheni suhtautuminen nimiasiaan on lähes välinpitämätön. Häneen mielestään luonnollisinta on, ettei kumpikaan vaihda sukunimeään. Mies sanoi, ettei itse suostuisi vaihtamaan sukunimeään, joten ei voisi kuvitella vaativansa sitä minultakaan. Sanoi kuitenkin, että on ok, jos nimeni haluan vaihtaa. Ristiriita aiheutuu siitä, että haluaisin todella pitää oman nimeni, mutta toisaalta haluaisin, että yhteinen nimi tiivistäisi meidät "perheyksiköksi". Tylsää, että (tulevaisuudessa toivottavasti saatavilla) lapsilla olisi eri sukunimi kuin toisella vanhemmista. Ei se perheyksikköys tietysti nimestä ole kiinni, joten tuo argumentti on vähän höttöinen. Yllättävää tässä nimiasiassa on ollut se, että konservatiivinen äitini sanoi, että olisi varmaan aikanaan pitänyt oman tyttönimensä, jos se olisi ollut mahdollista.