Galentin

Tirilän työväentalo vetää parisataa henkeä, mutta 150:lle se on sopiva, koska silloin ei tarvitse erikseen siirtää pöytiä tanssimista varten. Meillä oli 132 vierasta ja salin keskelle jäi reippaan kokoinen tanssilattia. Minusta sali ei ole niinkään liikuntasalimainen vaan työväentalomainen Salissa on siis myös lava orkesteria varten esirippuineen kaikkineen. Salista pääsee suoraan takapihalle, minne mahtuu myös aika paljon autoja eli ei tarvitse kadun varteen pysäköidä. Meillä vieraat tulivat sisään etuovesta (siis sieltä kauppaa vastapäätä) mutta sitten ovet suljettiin ja suurin osa taisi poistua illalla takakautta. Eikös Tassos ole jossain vaiheessa muuttamassa Nordean entiseen rakennukseen, siis siihen vanhaan osaan? Näin olen ymmärtänyt. Kannattaa ottaa huomioon, jos Tassosta kyselee... Casanovaa Eekoo on myös sulkemassa (vai menikö se jo kiinni?).

Armilan (ja Kourulanmäen) VPK:n talo on Myllymäessä, siis siinä varsinaisella mäellä talojen keskellä. Tässä linkki: http://194.251.35.222/Kiinteasivu.asp?Kiin...mp;NakymaID=277 Se juhlapaikaksi soveltuva talo on tuo oikeanpuoleinen vanha rakennus. Olen ollut tuolla muutamissa juhlissa, minusta tuo on aika pieni tuolle määrälle vieraita. Todella ahdasta ainakin tulisi. Suosittelen edelleen Tirilän työväentaloa, meillä oli siellä 130 vierasta ja tilaa riitti.

http://www.naimisiin.info/cgi-bin/yabb21/Y...?num=1176200044 : ;D

Laurelia, tuollaiseen metsän keskellä toteutettavaan ratkaisuun varmaan sopisivat metsästysmajat. Olen ollut yksissä häissä (keittiön puolella) jotka olivat metsästysseuran "majalla" joka kyllä oli pientä työväentaloa vastaava, vieraita oli n. 60-80. Pienien juhlien järjestäminen noissa yleensä onnistuu ja joissain vähän isompienkin. Ei kyllä mitään hajua, mitä kautta tuollaisiin pääsee.

Aika monessa paikassa, jossa on oma keittiö, täytyy ruoka olla tilattu sitä kautta. Siitähän varsinaiset ravintolat tienestinsä tekevät. Sitten on vielä niitä juhlapaikkoja, jotka eivät ole ravintoloita, mutta ovat tehneet sopimukset tietyn pitopalvelun kanssa ja sieltä on siis otettava tarjoilu.

Mies otti minun sukunimeni naimisiin mennessä. Olin päättänyt jo pienenä, etten vaihda nimeäni ja mies halusi yhteisen nimen, päätti siis ihan itse ottaa minun nimeni. Minun sukunimeäni kantaa reilut sata ihmistä ja miehen entistä sukunimeä tuhansia. Ennen häitä mies kertoi asiasta perheelleen ja ottivat jutun ihan asiallisesti. Sukunimi oli heidänkin suvussaan ollut vasta 4 sukupolvea siinä missä minulla 400 vuotta. Suurin osa sukulaisista ei tiennyt nimivalinnasta ja sai tietää vasta häissä kun pappi sanoi "Herra ja rouva XX". Kuvanauhalta kuuluu kevyt kohahdus ja kuulemma tosi moni oli kysellyt lähimmiltä sukulaisilta että kuuliko oikein. Kukaan ei oikeastaan edes ihmetellyt asiaa. Oma mies tuntuu välillä olevan jopa aika ylpeä omasta ratkaisustaan. En koe, että hän on tossun alla vaan itsetuntoa on ihan riittävästi että ei tarvitse pitää kiinni 60 vuotta kestäneestä perinteestä että vaimo ottaa miehen nimen. Minulle oma sukunimi oli tärkeä ja miehelle ei, tämä oli siis paras ratkaisu.

Meillä oli ruokailu neljän maissa ja kakku kuudelta. Iltapala tarjoiltiin ennen kymmentä, pöytään kannettiin jäljelle jääneitä ruokia. Suurin osa tarjoiluista oli kylmiä, joten oli aika vaivatonta tarjoilla ne uudestaan. Siinä vaiheessa paikalla oli enää muutamia kymmeniä ihmisiä, mutta niille harvoille maittoi hyvin. Osa sai vielä eväitäkin mukaan. Alunperin oli suunnitelmissa tarjota illalla keittoa, mutta sitten päädyimme tähän ratkaisuun.

Minulla oli aika lyhyt laahus, mutta kyllä sen jotenkin huomasi. Alttarilla mies astui kerran helman päälle, päivän aikana taas laahus keräisi itseensä vaikka mitä lattialta. Ilmeisesti onnistuin kuitenkin kävelemään mehutahran yli vaikka yritin kaikkea hämärää väistellä ja nostelin välillä helmaa. Suurin osa lähti onneksi irti liottamalla. Olin suojannut kangasta teflonsuihkeella ja ihan kohtalaisen siistinä pysyi.

Olen aika tyytyväinen. Kihla tavallinen keltakultainen puolipyöreä, vihkisormus vähän kapeampi puolipyöreä ja yksi pieni timantti. Teetimme vihkisormukseni, koska halusin yhden kiven tietyllä istutuksella ja materiaaliksi löytyi isäni kihlasormus. Toisaalta olisi ollut kiva että sormukset olisivat yhtä leveitä, mutta näyttävät hyvältä näinkin.

Sain mieheltäni Kalevala Korun hopeisen ison Talon sydän -riipuksen. Se oli ihan täydellinen, olen aina halunnut juuri tuon, en vaan tiedä mistä mies sen tiesi. Ei ole varsinaisesti mikään lahjojen ostaja. Sain syntymäpäivälahjaksi samaa sarjaa korvakorut. Korun lisäksi sain huomenlahjaksi kansion, joka sisälsi miehen päiväkirjamerkintöjä ja muita henkilökohtaisia kirjoituksia. Tiesin kyllä kansion olemassaolosta, mutta olin luvannut miehelle että saa pitää jotain omaa ja salaista. Tuo tuli siis suoraan sydämestä ja liikutuin kun antoi kansion luettavaksi. Miehelle annoin solmioneulan kun ei sillä ollut sellaista.

Täällä on jotain superrouvia Minulla on neljä eri kansiota, joihin voisin laittaa kuvia, voitte varmaan arvata ettei yhteenkään ole vielä kuvia laitettu. Olen kyllä ajatuksen tasolla suunnitellut... mutta kaikki ehkä tyssää siihen että kuvittelen, että niitä kuvia muka tulee jostain lisää tai täytyy vielä kopioida jotain kuvia eikä siitä sitten tule mitään jos ne ovat jo kansiossa. Valokuvien kansioon laittaminen on niitä juttuja, joita en halua ryssiä vaan tavoittelen jotain mahdotonta täydellisyyttä, joten haluan käyttää sen yhden mahdollisuuden huolella. Yksi jarru on tietysti digikuvien tulostaminen. Paperikuvia taitaa olla jotain 150, digikuvia ehkä saman verran. no, puoli vuottahan tässä on vasta naimisissa oltu, ei siis mitään kiirettä.

Minä en ole koskaan edes harkinnut nimen vaihtoa, joten jos olisin nimen vaihtanut, edessä olisi luultavasti ollut identiteettikriisi. Minulle nimi ei ole vain nimi. Sukunimeni sisältää mielessäni paljon tärkeitä asioita. Nimi yhdistää minut sukuuni, kertoo mistä tulen (sukunimeä lähinnä yhdestä kunnasta lähtöisin olevilla) ja lisäksi se on vielä persoonallinen koska on oikeasti alunperin hellittelynimi. Nimi ei ole yleinen, joten tunnen vahvaa yhteenkuuluvaisuutta kaikkiin sen kantajiin. Murrosikäisenä sukunimi oli todella tärkeä juttu. Vanhempani ovat eronneet ja äidilläni on eri sukunimi kuin minulla ja siskollani. Nimi siis yhdisti meidät isäämme jota äiti välillä hiukan parjasi. Tällä nimellä minut tuntevat kaikki, pidän jopa enemmän sukunimestäni kuin etunimestäni. Samannimisiä on tosin tietääkseni kolme, mutta emme mene sekaisin koska asumme eri puolilla maata. Tuntuu että olisi outoa jos lapsillani olisi joku muu sukunimi kuin omani. Minun haarastani ei "automaattisesti" kukaan nimeä jatka, kaikki serkut siis tyttöjä. Luulen että suhtautuisin vähemmän tunteenomaisesti sukunimeeni jos se olisi yleinen ja "tavallinen" (en tosin mitenkään halua mollata niitä jotka eivät vaihda yleistä nimeä) eikä yhdistäisi minua mihinkään.

Minulla on paljon serkkuja, mutta yli 10-vuotiaita en siitä porukasta laske enää lapsiksi. Varsinaisia lapsia oli siis vain viisi ja kaikki olivat sukua. Morsiusneitoina olivat 5v. siskoni ja 7v. kummityttöni ja sulhaspoikana 6v. miehen kummipoika. Lisäksi yksi 7v. tyttö ja 8v. poika. Olimme etukäteen varautuneet siihen, että ainakin siskoni ryhtyy riehumaan jossain vaiheessa, on nimittäin yleensä todella vilkas. Pienessä sivuhuoneessa oli lapsille tekemistä, värityskirjaa ja kyniä, äitini taisi tuoda jotain muutakin askartelutarviketta. Muut lapset kuin sisko normaalisti aika rauhallisia, mutta kyllähän ne kaikki siellä peräkanaa juoksivat jossain vaiheessa. Minulle sikäli helppo tilanne että kaikki ovat niin läheistä sukua (sisko+serkkuja) että voin ihan suoraan niitä käskeä jos tarvis, kerran taisin siskolle ääntäni korottaa. Vanhemmat kuitenkin onneksi kävivät välillä paimentamassa lapsiaan kun meno meinasi mennä villiksi. Kaikki lapset käyttäytyivät ihan riittävän hyvin. Kirkossa oli hiljaista, eivätkä möykänneet juhlapaikallakaan kuin tauoilla kun ei ollut mitään ohjelmaa. Lapset olivat omassa pöydässään, mutta vanhempiensa pöydän vieressä. Lasten pöytä oli sijoiteltu niin, ettei heidän liikkumisensa pöydästä ja pöytään haitannut muita. Varsinkin tytöt olivat erittäin innolla mukana häissä, enkä ole koskaan nähnyt leveämpää hymyä kuin kummitytöllä tämän kuullessa että saa pitää mekon itsellään. Sisko lauloi meille itse keksimäänsä laulua ja oli piirtänyt minusta kuvan (näytän vihreältä jänikseltä) Sulhasen ryöstö aiheutti pientä hermostumista, kummityttö ja sisko kävivät kyselemässä koko illan että mihin kaaso oli vienyt sulhasen. Kummityttö myös ihastui toivottomasti bestmaniin... Halusimme, että lapset saavat osallistua juhlaan siinä missä aikuisetkin, siksi heille oli katettu samanlainen pöytä kuin muillekin eikä leikkihuoneen lisäksi ollut muuta erikoista. Minusta lasten käyttäytyminen on vanhempien vastuulla ja jos joku tästä huomauttamisesta ottaa nokkiinsa, voi ehkä miettiä omia kasvatusperiaatteitaan. Tiedän tapauksia jotka kasvattavat lapsensa niin vapaasti, että kokevat minkä tahansa kieltämisen olevan lapsen rajoittamista. Vanhempien tehtävä on kuitenkin nimenomaan luoda ne rajat tehdäkseen lapsesta "yhteiskuntakelpoisen" yksilön. Tähän kuuluu mielestäni käytöstapojen opettaminen, eihän aikuisillakaan ole mitään oikeutta riekkua miten sattuu toisten juhlissa. Meidän juhlissamme huolestuinkin enemmän aikuisten käyttäytymisestä ja niinhän se enoni olikin loppuillasta ihan kaatokännissä >

Nimi ei ole vaihtunut eikä kukaan edes neidittele/rouvittele, joten niistä en ole päässyt nauttimaan. Parasta on, että koko yhteiskunnan silmissä, laissa, aivan kaikkialla minä ja aviomieheni kuulumme virallisesti yhteen. Minä olen lähin omainen, minun nimeni on toisen veropapereissa. Olen vaimo, ei tarvitse arpoa mitään nimitystä (tyttöystävä, avovaimo, vaimoke...) kun voi sanoa VAIMO.

Vastasin yhteinen kotipaikkakunta, koska häät pidettiin kahdessa paikassa, mutta kumpikin oli toisen kotipaikkakunta. Vihkiminen siis miehen entisellä kotipaikkakunnalla missä viettänyt suurimman osan elämästään. Juhlat taas minun synnyinkaupungissani jossa asumme.