Elfie

Eli maistraatissa kelpaako saksalainen ystäväni todistajaksi, vai joudummeko pyytämään maistraatista jonkun?

Minäkin odotan innolla nimestäni eroon pääsemistä! Se kun on semmoinen ulkomaalainen hirvitys, jota kukaan suomalainen ei osaa kirjoittaa tai näkemältä lausua. Kun nimeä kysytään, joudun aina tavailemaan, en malta odottaa sen loppumista. Ärsyttää välillä se ainainen ulkomaalaisena kohtelu, vaikka olen Suomessa koko ikäni kasvanut suomalaisen tyttärenä, vaikka isän puolelta melkoinen piski olenkin veren perinnön suhteen. Identiteettiä hieman kyllä hajottaa se, että minulla tulee olemaan tismalleen sama nimi kuin mieheni ex-vaimolla, kaima kun olen. Liikumme paljon samoissa piireissä, joten tuo voi aiheuttaa sekaannusta. Harkitsen hieman etunimeni vaihtoa, mutta oudolta se näin aikuisiällä tuntuisi.

Laitan nyt yhden surullisen äänen kuoroon. Yksi vaikeimpia asioita kihlautumisessa oli, kun en voinut kertoa siitä äidileni. Suru iski tavallaan udestaan. En siis koskaan tule tietämään, koska molemmat vanhempani ovat kuolleet.

Varmaan tulen ottamaan tossut mukaan hääkuvaan, ja muutaman baletillisen asennon, niiden normikuvien lisäksi. Olen siis tanssinut balettia aktiivisesti pienestä pitäen, ja opetan sitä nykyään ammatikseni.

Muumit ovat aivan aivan ihania! ”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa” On yksi suosikeistani. (Mymmeli, Muumilaakson Marraskuu)

Kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon, eikä varmasti liity. Puistattaa ajatuskin. Hieman kadehdin kirkkohäiden kauniita puiteita ja perinteikkyyttä...Mutta eikö sekin olisi tärkeä asia luoda perinteitä ja kysyntää kauniille seremonialliselle siviilivihkimykselle kauniissa puitteissa? En halua tuomita, mutta itseäni hieman harmittaa sekin, että jokainen tavan vuoksi joustanut oikeaa elämänkatsomustaa vastaan on yksi ääni pois tämän asian kuorosta.

Kristinusko on aina ollut hyvin vierasta minulle ja sulhasenikin on ateisti, joten ehdottomasti siviilivihkiminen meille. Olen kuitenkin aina arvostanut kirkkoja rakennuksina esteettisinä rauhallisina paikkoina. Minä kyllä olen hieman kateellinen niille joiden usko, jos sitten pienikin sellainen mahdollistaa perinteen. Avioliitto on kuitenkin minulle muutakin kuin laillinen paperi. Jos ei rakkaudessa ole henkinen ulottuvuus maailmankatsomukseen katsomatta, niin missä sitten? Huomattavasti hankalampaa (joskaan ei toki mahdotonta) sen esiintuominen haluamallaan tavalla siviiliseremonian puitteissa tuntuu olevan. Rakentakaa nyt hyvänen aika kauniita vihkihuoneita maistraatteihin, vihkikää oikeasti kaikki haluavat pakanatkin sen virka-ajan ulkopuolella tai vielä parempaa antakaa vihkioikeus Pro-Seremonian henkilökunnalle, jos ei virastotätiä kiinnosta...

Itse olen luterilais-katolilaisen seka-avioliiton tulos, ja haluaisin kokemuksesta kertoa, että kirkko ottaa ihan vakavasti tuon lapset kasvatetaan katolilaiseen uskoon lupauksen. Itse koin tämän jo ennen syntymääni sovitun pakkokatolilaisuuteni melkoisen ahdistavaksi, pakkollisine lauantai uskontokouluineen pakkorippeineen ja lupaus seremonioineen yms. varsinkin kun en itse ajattelemaan taipuvaisena kokenut uskoa koskaan omakseni. Vaikka aikuisena erosin uskontokunnasta virallisesti, samalla lailla kun kyseinen kirkko ei vain tunnusta avioeoa, ei se tunnusta uskonnosta erottaumistakaan. Kirkkolehti tippuu yhä luukusta vuosien jälkeenkin halusin tai en ja muutaman kerran on käyty oveakin kolkuttamassa.

Itse pidän paljon vanhasta Hattulan Pyhän Ristin kivikirkosta. Wikisivu Sielä on historian huminaa kaikkine hienoine seinämaalauksineen.

Minulla on sinänsä hankala tilanne, että mieheni exällä on myös sama etunimi kuin minulla. En pidä sukunimestäni ja todella haluaisin mieheni sukunimen, vaan jotenkin oudolta se tuntuu. Harkitsen oikeasti myös etunimeni vaihtamista oman identiteetin säilyttämiseksi naimisiin mennessä (tai lähinnä "toisen nimen", joka minulla on sekavasti ensimmäinen, käyttämista), vaan uuteen kutsumanimeen totuttautuminen olisi outoa...

Minä olen pakana ateisti ja mies hyvin ateisti. Naturalistinen panteismi kuvaa ehkä omaa henkisyyttäni parhaiten. Itseäni hoikuttaisi kovasti tässä paluu eklektinen pakana juurilleni, kun olen kuitenkin ateismistani huolimatta jonkinlaiseen henkisyyteen taipuvainen, ja luonnon läheisyys on minulle pyhä asia, jota haluaisin jotenkin heijastaa, vaikka yliluonnollisuudet muissa kuin symbolisissa merkityksissä ovat maailmankuvastani iän myötä karisseet. Minäkin haaveilen metsähäistä, käsien sidonnasta ja luudan yli hyppäämisestä kun kuitenkin rakastan seremoniallisuutta ja vanhoja traditioita, mtta tietty ristiriita tuossa taitaa olla mieheni skeptikkouden kanssa, joten saa nähdä. Vastustan sitä että ateismin pitäisi olla nuivaa kaiken merkityksettömyyttä korostavaa...

Minullakin hieman kumma tilanne, että sain yllättäen sain ilmeisesti aika spontaanin kosinnan ja mies tilasi silloin sormukset. Olen kuitenkin melko pieni tapaus luisevilla pikkunäpeillä, ja olen tässä sormusta odotellut ja ilmeisesti saan huomenna. (Kun kihloja ei kuulema tehdä hyllyyn "lasten koossa"...hah sanoo kolmikymppinen luuska.) En ole varma itsekään kumpi sitten on kihlauspäivä, kysymys vai se sormuksen sormeen virallinen pujottaminen. Parhaille ystäville olen sanonut olevani "alustavasti epävirallisesti kihloissa", ja ilmeisesti se on sitten ihan ihan virallista huomenna. Mutta en ihan oikeasti tiedä kumman päivämäärän sitten sormukseen haluan...Ehkä sen kysymyspäivän kuitenkin. Ystävänikin totesi: "Suullinen sopimus on sitova".

Häissä tulen olemaan 33v ja tuli tätä lukiessa, että apua olenko tähänkin touhuun liian vanha, ja niskakarvat nousivat pystyyn. Onneksi tajusin, että kyse on henkilökohtaisesta mieltymyksestä ei mitenkään tuomitsemisesta. Olen vain itse hieman semmoinen ikuisesti lapsen sydämen omaava, jolle vastuullisuudessa on ihan tarpeeksi aikuisuutta, en sen takia aio ruveta itse jäykistelemään ja luopumaan asioista joista pidän, kuten prinsessapuvut. Itse haluan valkoista ja hunnun, mutta muuten pienet häät ja siviilivihkiminen muista syistä. Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän rupean sisäisesti kapinoimaan näitä ikäsovinnaisuussääntöjä vastaan, ja yrittämään elää itselleni, enkä yleiselle mielipiteelle. Vaikeahan sitä välillä on elää omassa kuplassaan täysin mielipiteistä välittämättä, mutta hulluksi se toistenkin miellyttäminen kaikessa tekee.