Whisky

Me pelätään myös sulhon suvun reaktiota jos mun sukunimi otetaan yhteiseksi... Ei olla kyllä mitään päätetty vielä. Ei sen perinnön takia vaan ihan puhevälien Pitäis vaan uskaltaa ajatella että siinä on kyse MEIDÄN nimistä eikä kenenkään muun... tätä me on yritetty toisillemme tolkuttaa.

Itse kutsumme, maksamme ja myös otamme vastaan ilmoittautumiset. Ja ilmoittautua voi vain puhelimella, sillä haluan ilmoittautumisten yhteydessä tiedot ruoka-allergioista, avecien nimet, lasten iät jne. Nämä saattaa unohtua esim. sähköpostilla ilmoittautuessa, puhelimessa voin itse kysyä näitä. Puhelimitse voi muutenkin kysellä esim. majoitustarpeesta. Ja tietty on hauskaa myös rupatella sukulaisten kanssa Ja kyllä, myönnän, olen myös jonkin verran kontrollifriikki... haluan tietää kaiken ja pitää langan päät käsissäni, enkä osaa luottaa esim. anoppiin tai kaasoon tässä asiassa. Anoppi kuitenkin kutsuisi sinne lisää porukkaa tms. ja kaaso saattaisi muuten vaan sählätä, semmonen suloinen höppänä kun on

http://luontokuvia13.googlepages.com/ivalo...kirkko-full.jpg Ei Ivalossakaan hyvin mee... Mutta kyllä pohjat vetää Kouvolan keskuskirkko, oikea 'jeesusmarketti'... yöks!

Mulle tuli täysin puskasta yllärinä kuinka kallista kirkon varaaminen voi ulkopaikkakuntalaisena olla. Olin vähän aikaa sitten yhteydessä Jaalan seurakuntaan, ja siellä sanottiin että ulkopaikkakuntalaisilta menee 'pieni' maksu. Hintojen päättäminen oli heillä juuri kesken, ja sovittiin että soitan myöhemmin uudelleen... Soitin eilen ja sain kuulla että maksu on 200€! Kyllä leuka putos lattialle kun kuulin... luulin että tämä pieni maksu olis jotain tyyliin 30 - 60€. Selvä, tätä kirkkoa me ei kyllä varata, kun naapurikunnan kirkossa pääsee ilmaiseksi naimisiin. Molemmat ihan yhtä nättejä kirkkoja ja lähes yhtä kaukana juhlapaikasta. Että tälleen täällä Pohjois-Kymenlaaksossa.

Samaa mieltä Giselan kanssa. Mun mielestä oranssin ja ruskean kasveriksi voi ihan hyvin hieman 'ripauttaa' esim vihreää tai punaista. Siis vain ripauttaa, ei tarkoituksena tehdä mitään värien sekamelskaa. Meillä pääväreinä on pari ruskan sävyä ja tehoväreinä sitten muita ruskavärejä tai vaikka vihreää.

En minäkään halunnut, mutta tietysti se meni just sillon kysymään... ai että sitä täysin yllättävää tilannetta ku itketti ilosta ja raivosta samaan aikaan! Luulin, että hän tuntisi minut jo niin hyvin, että ei olisi tarvinnut mitään EI-listaa tehdä mutta väärin luulin. On ollut nimittäin monesti puhetta näistä merkkipäivien 'kierrättämisistä' ja kuinka paljon inhoan sitä... Ja kaiken lisäksi itse kosinnassa ei ollut mitään juhlavaa, kunhan tokaisi että haluutko ruveta mulle vaimoksi? Olisin ehkä odottanut jotain kauniita sanoja, kuten "rakastan sinua" tms... Haukkukaa nyt sitten nirsoksi... Myöntävän vastauksen annoin kun tiesin ettei se toista kertaa tule kysymään. Meni siis suhteellisen penkin alle se kosinta, vieläkin ketuttaa mutta ei meidän liitto siihen voi kaatua. Ja hääpäiväksi en kyllä synttäriä huoli!

Niin, olen tässä miettinyt vielä tätäkin ongelmaa... Ihan totta, Minttu06, ei se kysyminen voi kai kaveruutta ainakaan pilata. Ja niinkuin Serva sanoi, sehän voi vaikka syventää sitä kaveruutta ihan ystävyydeksi asti. Mie kyllä pomppisin riemusta jos joku pyytäisi kaasoksi, vaikka joku 'ihan vaan kaveri' Onneksi häihin on vielä sen verran aikaa, että mitään ei ole vielä edes varattu. Ensi keväänä varataan, joten jos sen jälkeen jotakuta pyytäisin... vielä vähän miettimisaikaa, kun kavereita on sitten taas jo niin monta, että tulee vaikeuksia valita Mutta kiitos rohkaisusta!

Meillä on molemmilla sama ammatti, joka on on vahvasti kytköksissä molempien tärkeään harrastukseen. Tämä tulee meillä näkymään hyvin vahvasti metsä- ja eräteemana, kakunkoristeita ja kirkkoa myöten

Meillä on myös pulmia tämän nimiasian kanssa... Häihin on vielä aikaa, mutta tätä on jo mietitty. Lähtökohtana on se, että yhteinen nimi tulee, eikä mitään yhdysnimiä kummallekaan. Tästä olemme molemmat samaa mieltä. Ja meille on periaatteessa ihan sama kumpi vaihtaa nimeään, mutta seuraavanlaisten teemojen puitteissa täällä painiskellaan: - Molempien sukunimet on ihan yhtä 'rumia' / 'kauniita' meidän mielestä, että sen suhteen ei olisi väliä. - Morsiamen (minun) on aivan selvästi harvinaisempi (71 henkilöä), sulhasen nimisiä on jo monia tuhansia. - Minulle suku on aivan mielettömän tärkeä, ja minulle on kunnia-asia olla nimeltäni se mikä olen. - Sulhasen sukunimi on ihan tavallinen -nen päätteinen suomalainen nimi, muttei kuitenkaan sukunimien top-kympissä. - Minun nimeni on hieman erikoisempi, aiheuttaa mm. kirjoitusvirheitä ja väärinymmärryksiä varsinkin puhelimessa - Sulhanen on sanonut että tuntee melkeinpä kuuluvansa meidän sukuun jo nyt, minä taas en millään voi kuvitella olevani 'yksi heistä'. - Sulhasen isä todennäköisesti aloittaisi satavuotisen sodan jos minun nimeni tulisi yhteiseksi. - Molempien etunimet kuulostavat uusien sukunimien kanssa yhtä 'hassuilta' - Minulla ei ole veljiä, joten se olisi meidän haaramme 'loppu' sukupuussa. Sulhasella on veljiä monta, ja nimi on jo mennyt eteenpäin. - Sulhanen vieraantuu vuosi vuodelta isästään, ja ei juurikaan kunnioita häntä isänä tai ole ylpeä siitä että on hänen poikansa. Saattaisi jopa ihan kiusallaan valita minun nimeni. Tästä en pidä, että sitä käytettäisiin lyömäaseena perheriidoissa - Mitään varteenotettavaa 'uutta' sukunimeä ei ole tarjolla. Emme oikein osaa päättää mikä tässä painaa eniten vaakakupeissa. Minun sukurakkauteni, appiukon suuttumus, kirjoitusvirheet, erikoisen nimen säilyttäminen vai kaikki muut pikkuasiat yhteensä? Saa nähdä mihin ratkaisuun päädytään, onneksi on aikaa miettiä.

Kyllä tietää että näitä luen, mutta en osaa sanoa tietääkö että olen rekisteröitynyt ja että kirjottelen myös... Varmaan kyllä arvaa. Mutta sen yleismielipide mun häälehtiin ym. hössötykseen on ollut: "Sehän on hyvä että sulla on selvät sävelet ja tiedät mitä haluat!" Hmm... ja taisi se muuten itsekin täällä käväistä silloin kosinnan aikoihin, jos en ihan väärin muista

Kiitos paljon Tikrumur! Mie tilasinkin tuolta meille eläimet. Luovuttiin hirvipari-ideasta kun tuolla oli just sopivasti siili ja uroshirvi Loistavaa...

Syksy, aivan ehdottomasti! Kaikki ihanat väritkin... syksy/metsä/erä-teema oli meille ihan ehdoton, just se meidän juttumme. Eikä haittaa yhtään vaikka satais vettä ja tuulis ihan hulluna

Mikä estää menemästä ensin vaikka laivalla Ruotsiin (oma auto mukana) ja Ruotsin läpi Norjaan, vaikka Osloon? Sieltä vois jatkaa vaikka koko Norjan mitalla pohjoseen. Me on tehty tämmönen retki kerran, ja lähtisin kyl vaikka heti uudestaan, musta tuli sillä reissulla ihan Norja-fani. Minusta ei kannata sivuuttaa Osloa, aivan upea kaupunki! Nähtävää riittää usealle päivälle, museoita moneen lähtöön, puistoja, kahviloita, ihania kauppoja, gallerioita... Ja myös Etelä-Norjassa kannattaa ajella, kauniita pikkukyliä, merta ja luontoa

Ai ku ihanaa, löyty tämmönen ketju mihin voi purkaa huoltaan! Eli vielä yksi kaasoton ilmoittautuu. Tilanne on siis se, että siskoja ei ole, eikä oikeastaan ystäviäkään, ainoastaan kavereita. Kaverit on toki tärkeitä, mutta en ole ketään uskaltanu tähän hommaan kysyä kun en tiedä haluavatko oikeasti. Surettaa, kun sulholla on bm, ja sille tulee polttarit, apua hääpäivänä yms. Kai mun on jotain pakko pyytää ainakin kirkossa kimppua pitämään... Ja ei varmaan tarvitse mainitakaan kuin paljon surettaa se, että ei ole sitä hössötyskaveria mukaan ostoksille, ei polttareita, ei avustajaa hääpäivänä (yksinkö mie itseni puen ja menen taksilla meikkiin ja kirkkoon? Kuulostaa niin säälittävälle ja tylsälle )

Jes, kiitti Meli! Jos ei tuolta tule tilattua, niin ainakin sain hyvän vinkin minkä perusteella vois koittaa saada jonku sokerileipurin tekemään sen koristeen...

Onko kukaan törmännyt missään sellaiseen koristeeseen jossa olisi hirvipari? Tai hätätapauksessa jotku muutki elukat käy

Me ei oikein tiedetty mitä odottaa ihmisten reaktioiksi, joten esim. anopilleni kerrottiin niin että oltiin autoon istumassa ja just lähdössä sieltä. Parkuhan siltä tuli, en tiedä itkikö onnesta vai siitä että ei taas nää poikaansa vähään aikaan. Onneks päästiin heti lähtemään siitä tilanteesta ennenku se edes tais oikeesti tajuta mitä sanottiin Meillä kotona onniteltiin ja isäukko jopa halasi mua, mitä se ei siis todellakaan ikinä tee... mie ihan hämmennyin. Sitte kysyttiin että onko jo varattu kirkkoa tms. Siis ihan normi reaktiot. Mutta tää sulhon isä eli tuleva appeni... Kun asiasta kerrottiin, se sanoi pojalleen "no onnea sitten" ja sit vaihtu puheenaihe, ja mulle ei mitään kommenttia, ei edes onnea toivottanu. Vähän jäi outo olo, kun sen jälkeenkään se ei ole asiasta mitään mulle sanonu, eikä enää muutenkaan paljon juttele. Ja tästä on jo n. 4kk aikaa... Alusta alkaen se on kyllä ollu mua kohtaan ihmeen kylmä ja teennäisen väkinäinen, mutta nyt se kyllä pahoitti mun mieleni...

Noh, syitä on monenlaisia. Ensinnä nyt tulee mieleen tää legendaarinen rakkaus ja halu olla toisen kanssa loppuelämä, ja ihan julkisesti julistautua toisen vaimoksi/mieheksi. Toisekseen meidän mielestä pitää olla naimisissa kun lapsia tulee (älkääkä nyt avovanhemmat kimmahtako seinille, en syyllistä! Tehkää niinkuin haluatte, me teemme näin.), ja koska niitä jo molemmat kovasti halutaan niin tämä avioliitto tuntuu ihan luonnolliselle. Sitten on tietty nämä kaikki lakiasiat joita täällä onkin jo mainittu. Ja kaikenlisäksi vastakysymykseen, "Miksi ei naimisiin?" , emme keksineet yhtään vastausta

Hmmm... Viime syksynä toivoin hirveästi kosintaa, mutta kevään korvalla alkoi tuntua siltä etten ehkä haluakaan vielä, tai haluan mutta... äähh... pelotti koko ajatus vaikka periaatteessa olin kyllä valmis sitoutumaan. Olin tässä kesällä jo melkein unohtanut koko kihloihin/naimisiin menemisen ja keskityin työelämään. Kun sitten synttärini koitti, ja sulho siinä kakosteli että "onkohan tämä nyt oikea hetki kysyä tällästä mutta..." meinasin ruveta kiljumaan kauhusta että älä nyt helvetissä kysy mitään, todellakin on väärä hetki tms. Kuuntelin kuitenkin nätisti (paska jäykkänä pelosta), ja pidin sellaisen hengenvedon mittaisen tauon ennenkuin sanoin mitään. Tuon tauon aikana tuli sellanen valoisa tunne, että tuossa on oikeasti se mies kenen kanssa mun on hyvä olla loppuikäni. Vastasin sitten että "joo, tulen minä". Sit helpotti... Nyt tulee enää joskus sellasia pieniä paniikkeja kun oikein miettii häitä jne. Mutta ne on ohimeneviä, helpottaa heti kun toinen on siinä ja halii ja suukottaa. Olen puhunut hänelle pelostani, ja se ei ole vähentänyt rakkauttamme yhtään, päinvastoin.

Vastasin että olin helpottunut. "Tulihan se sieltä viimein!" Mutta toisaalta: olin myös iloinen, vähän pettynytkin ('väärän' päivän perkule valitsi...) ja jälkeenpäin myös halkesin onnesta kun totuus iski tajuntaan: Me mennään ihan oikeasti naimisiin