Hassua, oon siis aloittanut blogin. Ekaa kertaa koskaan ja missään. Ja vielä naimisiin.infon kautta. Toki ajatus on kertoa siitä että meen naimisiin- ja kyllä, mun elämän rakkauden kanssa. Elämässä on ollut vaiheita niin paljon jolloin aina on tullut mieleen että kirjoitanpa ylös. En liirum laarumia. Vaan asian joka askarruttaa.
No - jotta päästään asiaan kerron siis että rakastan ihmistä johon rakastuin yhdeksän vuotta sitten. Ihastuin 13 vuotta sitten ensi kerran ja kaikkien elämäntilannemuutosten jälkeen ollaan yhdessä. Ehkä rakastuneimpina kuin koskaan. OmPa klisee, mutta niin siinä vaan on käynyt.
Oon mä ollut ennenkin rakastunut. Joskus ekoilla kerroilla se oli niin suurta ja ihmeellistä. Upeeta ja voimakasta. Siitä lähtien se on laimentunut, ja mä oon etsinyt ja etsinyt. Sitä oikeeta. Että sehän tuntui niin voimalliselta silloin, miksei enää. Sitten on kohdattu karikoita, ja mitä muuta mä olisinkaan tehnyt kun lähtenyt. Poistunut paikalta vähin äänin. Draama- tosi kaameeta, paitsi silloin jos mä itse haluan sitä. Mä oon itsekin jo niin voimakas persoona, että en todellakaan tarvitse ketään mua kannattelemaan, en todellakaan. Pärjään aivan hyvin yksinkin, kukapa ei? Oon pitänyt ihmisiä vähän yksinkertaisena jotka sanoo ettei ne tiedä mihin ne menis jos tuo Pekka ei tossa vierellä olisi. Tai jos joku sanoo ettei taloudellisesti pärjäisi ilman toista. Kuka hullu itsensä siihen tilanteeseen päästää? Ompa siis typerää! Ja itsehän.... Olin niin helvetin viisas! Kukaan tai mikään ei koskaan tai milloinkaan kulje mun yli, polje mua matalaksi, ohjaa mua elämään mun omaa elämää.. and the list goes on. Vahva. VAHVA täytyy olla. Sitä mä olin. Päätin olla vahva ja päätin että se sisältää kaikkea vastakkaista mitä mä näin parisuhteissa elävistä ihmisistä. Ja silti itse elin niissä kanssa, ihan kokoajan, ja kuvittelin että tää ei vaan oo sitä. oikeeta.
Palatakseni nykyisyyteen, oon siis parisuhteessa ja olen onnellinen. Nykyisin sanat haavoittuva ei ole negatiivinen sana enää mun päässä. Tajusin, että kuka tahansa tässä elämässä voi pärjätä yksin. Kyse on siitä HALUATKO olla yksin. Ja PYSTYTKÖ antamaan jonkun koskettaa sua niin syvälle, että voit jopa olla haavoittuvainen. Ettet lähde karkuun kun tuntuu vaikeelta, annat aikaa. Elämä on päätös, onnellisuus on sussa itsessä. Kysymys koska ne asiat opimme - en tiedä. Aika kuljettaa ja tulee päivä, varmasti tulee, kun koet ymmärtäneesi jotain. Mulla se on ollut hetki sitten ja onhan niitä ennenkin ollut. Mutta jollain tavalla se on erilaista tällä kertaa. Mä oon oppinut kuuntelemaan, hiljaa - itseäni. Mikä tekee mulle hyvän olon, ei teoilla vaan tunteella.
