Aika samoissa fiilikisssä kirjoittelee toinen kahden lapsen eronnut äiti, tosin meidän avieron syynä oli perheeseen pikkuhiljaa muuttanut väkivalta. Olin pari vuotta yksin lasten kanssa, nuolin haavoja ja häpesin nuorena tehtyjä ratkaisuja, avioliittoani, josta jouduin pakenemaan vieraaseen kaupunkiin yksin lasten kanssa ja aloittamaan kaikki alusta. Lapsiani en kadu, mutta liittoani kyllä. Silloin aikoinaan en halunnut mennä edes naimisiin vaan mies enemmänkin painosti. Olin jonkin verran rohkaistunut käymään treffeillä tai tapailin jotain miestä, sen syvällisemmin suhteelle lämpiämättä. Kuitenkin elämääni tulla tupsahti vaan mies, joka vei jalat alta sillä silmänräpäyksellä. Elämä on ollut yhtä liitoa arjessa tämä vajaa vuosi ja juhannuksena tuli vaan hetki ja tunne, jolloin polvistuin miehen eteen ja kysyin tuleeko hän mulle mieheksi. Mies alkoi nauramaan ja sanoi olevansa mun mies ja toistin että ei ku oikeasti. Hän katso silmiin ja sanoi heti että tulen tietenkin. Myöhemmin varmisteli että kysyinkö ihan oikeasti jne. Sovittiin viettämme häitä vuonna 2009, mutta päivämäärä ja hääsuunnitelmat ovat ihan levällään. Näin toisella kierroksella en itse tahdo häihini muita kun muutaman läheisimmän ihmisen, mies taas haluaa isot ja riehakkaat häät. Sanoin kyllä että mies saa päättää minkäs kokoiset häät pidetään, koska hän on aina halunnut itselleen kunnon häät ja minusta tuntuu väärältä vaatia toisenlaisia vain koska mulla on ollut ne isot häät jo. Mullakin tuossa jotenkin häpeä on edelleen läsnä, sanoinkin miehelle että haluan hänet aviomiehekseni ja elämään kanssani loppuelämän, mutta en ajatellut että meidän pitää viettää häitä Meillä on pari vuotta häihin aikaa, kihlasormuksia emme vaihda, haluan itselle vain yhden sormuksen. Tässä ehtii hyvin suunnitella
