Kateus on kyllä jännä asia, jolle ei tiedä itkeäkkö vaiko nauraa. Eräs ystäväni ei ole ikinä onnistunut löytämään itselleen miesystävää, jonka kanssa olisi kulkenut pidempään kuin n. viikon (eli käytännössä hänellä ei ole koskaan seurustelusuhdetta). Lohdutusta hän ilmeisesti haki aina siitä, että minäkin olin sinkku, vaikka muut tuttavapiiristämme seurustelivatkin. Kunnes sitten kolme ja puoli vuotta sitten minun elämässäni tapahtui muutos, enkä enää ollutkaan sinkku. Tämän seurauksena ystäväni katkaisi minuun välit vuodeksi. Tapasimme tämän vuoden katkoksen jälkeen toisen ystäväni syntymäpäiväjuhlilla. Siellä ystäväni sanoi suureen ääneen puolisostani, jonka tapasi siis ekaa kertaa, että "ai, se onkin vaan tollanen tavallinen pikkupoika!" (eikö ole ihana kommentti). Tämän jälkeen "ystävyys" sai taas jatkua. Toki tähän ystävyyteen kuuluu, että joudun hieman peittelemään mm. sitä, että minusta on ihan mukava seurustella ja asua poikaystäväni kanssa. Samaten kihlauksestakin kertominen ihan rehellisesti pelotti, häistä en ole vielä edes uskaltanut mainita. Hääkutsun lähettämistä tälle ystävällenikin jouduin miettimään muutamaan otteeseen, sillä pelkäsin aluksi että hän tulee vain juhliimme murjottamaan ja laukomaan mieltä ylentäviä kommentteja. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei kateus anna hänen kuitenkaan juhliin osallistua. Voin siis rauhassa kutsua hänet, sillä ei hän paikalle ilmaannu. Toki olen loukkaantunut ystäväni käytöksestä moneen kertaan ja välillä vannonut katkaisevani välit häneen kokonaan. Toisaalta moinen kateus, joka saa jo niin naurettavia piirteitä, saa minut säälimään ystävääni, jolla ei tosiaan miesrintamalla ja muussakaan elämässä niin kauhean hyvin mene. Mutta siis, tarkoitukseni oli sanoa, että usein nämä ikävät kommentit todella juontavat juurensa kateudesta. Niille pitäisi aina osata vain hymähtää ja pohtia mielessään, että "ei sullakaan taas hyvin mene!". Ei se toki aina helppoa ole.