Tintoretto

Meillä oli siviilivihkiminen, mutta juhlatilassa oli pieni matka käveltävänä vihkipöydän ääreen. Olin etukäteen luullut itkeväni, mutta ei itkettänyt lainkaan. Hymy tuli luonnostaan, mutta myös tarkoituksella halusin tervehtiä hymyllä paikalla olleita sukulaisia ja ystäviä. Luulen, että heitä jännitti vähintään yhtä paljon kuin minuakin, sillä meikäläisen häitä alettiin pitää jo "ihmeenä" - monet eivät olleet koskaan ajatelleen minua morsimena ja vaimona vaan enemmänkin jonkinlaisena itsepäisenä uranaisena. Hymyilytti näyttää "todelliset kasvonsa"; tulevan vaimon kasvot

Meidät vihittiin hääpaikalla, joten meillä oli vain sisääntulomarssi. Se oli Verdin Grand March Aidasta; veljen vaimo soitti sen flyygelillä. Oli hieno! Vihkimisen lopuksi lailoimme yhteislauluna virren 822 eli suvivirren hääsanoituksella.

Mulla on sellainen ilmeisesti vanhanaikainen käsitys, että mies antaa vaimolle huomenlahjan, mutta miehelle ei niitä lahjoja anneta. Mies oli samoilla linjoilla... paitsi, että hän ei vaikuttanut kovin innokkaalta koko huomenlahja-ajatuksesta. Sain kuitenkin täydellisen juhlahetken seuraavan päivän iltana häämatkallamme. Joonian meri kuohui rantakallioihin ja tyylikkään musiikkibaarin terassilla, valaistun veden päällä, tuore aviomieheni tilasi pullon parasta shampanjaa ja ilmoitti vielä henkilökunnallekin, että tämä on hänen vastavihitylle vaimolleen. Se hetki, tunnelma, äänet ja maut eivät unohdu koskaan, vaikka konkreettista esinettä en saanutkaan. Tämä oli juuri sellaista, josta minä pidän.

Me lähdimme hotellilta anivarhain häämatkalle. Emme ehtineet syösä edes aamiaista hotellilla, kentällä vasta saatiin sämpylät. Häälahjat olivat meidän huoneessamma ja kiikutimme ne avaamattomina taksilla kotiin, josta nappasimme valmiiksi pakatut matkalaukut ja samalla taksilla jatkettiin kentälle. Koska juhlamme oli hotellissa, meidän ei tarvinnut siivota mitään: itse asiassa hotellin henkilökunta pakkasi lahjat ja koristeet ja vei ne huoneeseemme sinä aikana, kun olimme "jatkoilla hotellin baarissa kavereiden kanssa.

Meillä oli erinomaisen komea ja arvokas vihkipaikka (Seurahuone Helsingissä), jonne henkikirjoittaja Helsingin maistraatista tuli suorittamaan vihkimisen. Hän hoiti osansa arvokkaasti, mutta kaava on niin lyhyt, että onneksi meillä oli rakenneltu oma sereminia: varsinaista vihkimistä edelsi häämarssi, juhlapuhe ja laulu, vihkimisen jälkeen laulettiin virsi yhteislauluna.

Meidän koira meni häitä edeltävänä iltana kaverille ja oli siellä muutaman päivän. Kun kaveri lähti itse matkoille, hän voi koiran hoitolaan, jossa se on ollut muutakan kerran aikaisemminkin (me lähdimme matkalle heti häiden jälkeisenä aamuna). Varsinkin mies olisi toivonut, että rakas koira olisi voinut olla mukana häissä, mutta eihän se ollut mahdollista, kun juhlat olivat hotellin ruokaravintolassa. Itse en kyllä niin hirveästi olisi koiraa sinne kaivannutkaan: kaikki eivät kuitenkaan tykkää, mutta koira tykkää kaikista eli kiehnää varmimmin juuri sitä vierasta, joka ei kontaktia niin kovin kaipaa. ;D

Meidän kesäkuiset häämme olivat minulle ensimmäiset, sulhaselle toiset. Hän oli mennyt nuorena naimisiin ja olikin naimisissa monia vuosia, kunnes vaimo lähti toisen miehen matkaan. Siitä ehti kulua noin 8 vuotta meidän tapaamiseeme ja 10 vuotta meidän häihimme. En ole kysellyt, millaiset häät miehelläni oli ekalla kerralla, mutta sen verran keskustelimme, että häissä soitettu musiikki ei vahingossakaan ollut samaa. En ollut huolissani, että häät olisivat liian samanlaiset, koska tilanne oli nyt niin erilainen ja edellisistä häistä oli niin pitkä aika. Tiesin, että häsitä tulee taatusti erilaiset myös siksi, että meillä oli käytännön pakosta siviilivihkiminen (kaunnissa ympäristössä juhlapaikalla, tosin), ja ensimmäisellä kerralla mieheni vihittiin kirkossa.

Minulla oli vapaata kaksi päivää ennen häitä ja sulhanenkin tuli kotiin pitkältä reissulta. Perjantaina oli silti vielä ankarasti askarreltavaa: meillä oli aika "työläät " käsiohjelmat, jotka tein yksin. Niimpä pinna kiristyi ja tuli varmaan yhteiselomme pahin riita juuri häitä edeltävänä iltana. Se oli aika kurjaa, koska se vaikutti tunnelmaan vielä hääaamuna, mutta onneksi saatiin täydellisesti sovittua ja tunnelmakin nousi taivaisiin hääpäivänä. No, siis häitä edeltävänä päivänä askartelin ja sitten tapasimme yhdessä kuvaajan, jonka kanssa kävimme katsomassa juhlapaikkaa ja suunnittelemassa kuvausympäristöjä. Tapasimme myös todistajan, joka laittoi nimensä nimenmuutosta koskevaan paperiin. Hänen kanssaan sentään otettiin pari lasillista viiniä eli tuli sen verran rentouduttua. Perjantain ja lauantain välisenä yönä kokosin tavaroita häämatkaa varten eli siis pakkasin matkalaukkua, koska häämatkalle lähdettiin vihkimistä seuraavana aamuna. En ehtinyt nukkua kuin pari tuntia... en kyllä suosittele sitä morsiammille. Olin suunnitellut, että edellinen ilta otetaan rauhallisesti yhdessä hyvissä fiiliksissä, kaikki valmiina. Kävin koko lailla päinvastoin. Mutta ihme ja kumma: häistä tuli kuitenkin täydelliset ja niitä muistan onnellisena edelleen, runsaan kuukauden kuluttua, joka päivä.

Vaikea sanoa, mikä on kaikkein ihaninta, kun kuukaden rouvana olon jälkeen ylipäätään on niin ihanaa. Olin pitkään ns. vanhapiika (jotkut sukulaiset taisivat jopa käyttää tuota nimikettä), joten katse pysähtyy nimettömään joka päivä, varmaan useamaan kerran päivässä. On hyvä, että siinä on ne kaksi sormusta Erittäin hienoa on myös kuulla, kuinka rakastamani mies puhuu minusta muille käyttäen sanaa vaimo tai emäntä. Lyhyen avoliittomme aikana minulla ei oikein ollut "titteliä": avovaimo ei tunnu oikein miltään sen kummemmin minusta kuin ilmeisesti miehestänikään, ja tyttöystävä taas tuntui näin keski-iässä vähän hassulta. Nyt olen onnellinen, kun kuulen ja näen sen ylpeyden, jolla mieheni puhuu vaimostaan... minusta. Ja ehkä syvemmin ajatellen se varmuus, että me olemme nyt tässä, yhdessä elämämme loppuun asti. Että meidän tulevaisuutemme on yhteinen - se on suuri asia.

Kyllä se Samos aika täynnä oli turisteja kesäkuussa, kun olimme siellä häämatkalla, mutta ei ehkä sittenkään mikään "rysä" - nimittäin onnistuttiin autolla löytämään myös kyliä, joissa ei oltu ulkomaaneläviä ilmeisesti vähään aikaan nähty. Ja toisaalta: sekin on ihan mukavaa, että hotellissa ja sen lähettyvillä oli totuttu palvelemaan turisteja ja englannilla selvisi erinomaisesti. Hyvää häämatkää teille!

Meillä on juhlapaikalla tulokappaleena Verdin Grand march, joka soitetaan flyygelillä. Mitään poistumismusaa tai loppukappaletta ei ole, koska jäämme juhlimaan samaan tilaan.

Samokselle Kreikkaan lähdemme heti häiden jälkeisenä aamuna. Valittiin se, koska työjuttujen takia piti päästä lähtemään heti, jos halusi olla viikon reissussa - ja mehän haluttiin heti; muut matkat tulee sitten myöhemmin. En ole aikaisemmin käynyt Kreikassa, joten sekin oli plussaa. Ja haluttiin paikka, jossa voi ottaa rennosti rannalla/altaalla, mutta myös tutustua historiaan ja pieniin kyliin.

Meidän sukumme ymmärtää, että meidät vihkii henkikirjoittaja juhlapaikalla siksi, että minun kirkkoni ei meitä vihi, kun sulhanen on ollut aikaisemmin naimisissa ja eronnut. Siviilivihkiminen ei ole meille kummallekaan unelmavihkiminen, mutta se ei ole tärkeintä: pääasia on, että menemme naimisiin. Mieli on hieman haikea siksi, että emme pääse kirkkoon, mutta ei surullinen, päinvastoin: edessä on kaunis ja hyvinkin juhlava vihkiminen, jossa uskomme kyllä näkyy. Suku on siis suhtautunut hyvin hienotunteisiesti ja tukevasti. Kaverit kyselivät aluksi uteliaina, että miten teidän vihkiminen onnistuu, mutta ei heiltäkään ole sitten tullut kommenttia suuntaan tai toiseen.

Olin suunnitellut sinistä pukua, mutta sitten kaupassa yksi punainen vain kolahti sekä mallinsa että värinsä takia. Valkoista en harkinnut, koska haluan, että voin käyttää pukua myöhemmin ilman että se näyttää morsiuspuvulta ja toisekseen: nelikymppisenä se valkoinen puku tuntuu jotenkin ohi menneeltä ajalta. Oikeastaan olin ennnen kauppaan menoa päättänyt vain sen, että puku on "komea", ei mikään jokapaikan puku tai erityisen "käytännöllinen", vaikka sille jatkokäyttöä suunnittelenkin.